Nimi: Siuntio Silosäkeen viimeinen tarina
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Lily/Severus
Tyylilaji: Angst, jonkinlainen runo
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot kuuluvat Rowlingille.
Tiivistelmä: Taru Severuksen ja hänen Lilynsä.
Kirjoittajan sana: Sain tähän inspiraation lukiessani Kalevalaa. Tässä ei ole tiettyä runomittaa, vaan johtoajatuksinani olivat neljän rivin säkeet ja hivenen vanhahtava kieli. Tämä ficci menee Sataseen sanalla 026. Toverit.
Siuntio Silosäkeen viimeinen tarina
Severus pieni poikanen
koko lapsuutensa kärsi.
Milloin oli äiti onneton,
milloin vihaisena isä.
Tottui poikanen riitelyyn ja
vihasta lentäviin lautasiin,
oppi korvansa hän sulkemaan ja
huomaamattomaksi tekeytymään.
Eräänä päivänä lämpöisenä
muutti naapuriin perhe.
Severus kyykisteli pensaan takana,
utelias kun oli, yksinäinen.
Ensimmäiseksi näki hän tytön,
Severusta hitusen vanhemman.
Kivaltahan tuo näytti, lempeältä,
ehkä hänestä saisi toverin.
"Tylsää muuttaa, en ala, ärsyttää,
nälkä on, rupean itkemään",
niin lasketteli tyttö nopeasti ja
Severuksen valtasi harmistus.
Tyttö oli hemmoteltu, pilalla,
sellaista toveria ei Severus halunnut.
Tyttö nyrpisti nokkaansa rumasti
ja Severus kääntyi lähteäkseen.
Vaan kuuli hän takaansa toisen äänen,
nauravan, laulavan, kuplivan:
"Älä valita, Petunia, nyt on näin."
Johan se kuulosti joltakin!
Kääntyi Severus ympäri ja ilostui,
kaunis oli äänenkantaja!
Tyttö oli ehkä Severuksen ikäinen,
punahiuksinen, -poskinen, -vaatteinen.
"Niin sitä pitää, Lily", sanoi tyttöjen isä.
Lily, Lily, Lily, maisteli Severus nimeä.
Johan se olisi kelpo nimi toverille!
Lily ja Severus, leikkitoverit!
Vaan sattuipa niin kehnonlaisesti,
ettei Severus ujouttaan voittanut.
Vuodenpäivät vierivät ohitse ja
Severus vain tuijotti kaihoten.
Ei räiskyvää Lilyä uskaltanut lähestyä,
ei tyttö ollut ikinä yksinään.
Aina isä, äiti tai Petunia.
Severus ei koskaan.
Sitten erään kerran, hyvin kivan kerran,
oli Severus vakoilemassa tyttöjen leikkejä.
Jo sattui niin, että Severus sen näki -
taikuutta, sitä oli Lilyssä, oli, oli!
Severus pieni poikanen ilostui,
ihastui, rakastui, pakahtui, räjähti.
No, ei räjähtänyt sentään,
johan se olisi surkeaa ollut.
Severus jatkoi vakoiluretkiään,
puri nyrkkiään, kun nauratti niin.
Petunia oli tyhmä, ei taikuutta yhtään,
mutta Lily oli Severuksen sieluntoveri.
Autsh, jäi Severus tytöille kiinni,
se oli perin ikävää ja tukalaa,
rupesi Petunia huutamaan, mokoma.
Sitten Severus oli hyvin surullinen.
Vaan sepä sattuma mahdollisti sen,
että tuli Lily Severukselle puhumaan.
Tyttö kyseli noituudesta, uskoi.
Poika oppi, miten olla onnellinen.
Yhdessä aloittivat he Tylypahkan,
koulun noidille ja velhoille.
Hetken he olivat niin onnellisia.
Mutta vain hetken verran.
Oli Lily Rohkelikossa, hyvissä,
ja Severus Luihuisessa, pahoissa,
jos näin mustavalkoisesti ajateltiin,
kuten yleensä ajateltiinkin.
Eivät he keskenään riidelleet,
eivät toki, tovereitahan olivat,
riitelivät muut heidän puolestaan,
heidän välinsä sotkien, pilaten.
"Kuraverinen", anteeksiantamaton sana.
Sitä Severuksen ei olisi pitänyt sanoa.
Sen hän kuitenkin sanoi vahingossa,
tahallaan, vahingossa, tahallaan.
Ei tullut Lily enää koskaan hänelle
kainaloiseksi, ei vaatimattomaksi toveriksi.
Oli Severus yhtä yksinäinen kuin ennenkin,
tai vieläkin yksinäisempi.