Nimi: Myöhempiä siipirikkoja
Ikäraja: K-11
Paritus: taustalla yksipuolinen Pansy/Draco
Genre: angst
Varoitukset: mielenterveydellisiä ongelmia
Summary: halusin jokaisen ymmärtävän mutta en kuitenkaan kenenkään pääsevän pääni sisäänKirjoittajan huomautukset: Kalvaa verta pitkin-ficcisarjan kolmas osa. Aikaisempien osien lukeminen ei ole millään tavalla välttämätöntä, tämä toimii yksinkin. Tässä heijastuu ehkä se mun päänsisäinen Pansy/Astorian ("
Kuinka käärmetytöt palavat") alku, mutta joo. Aika erilainen teksti kuin mun jutut yleensä.
FF25 (#jumalapeli-haaste, nöyrästi teen edelleen) sanalla 14. mahdoton, OTG - angst, FF100 - 079. Milloin?Myöhempiä siipirikkojaTänään on huomenna eilinen ja sen jälkeen kaikki olikin pimeää.
Muistakaa elää
muistakaa tehdä jotain merkittävää!minä nauroin ja makasin tähtitornin keskellä imien tupakkaa enkä jälkeenpäin muistanut oliko siellä edes muita. Unohtakaa muut. Myöhemmin kaikki tuntuisi varmaankin hämärältä, kaikki tämä etsiminen, kadottaminen – ”yrittäkää löytää itsenne” niin meille sanottiin. Mikä minusta on kadonnut joskus, kysyin nenäkkäästi tarkoituksella.
”Itsekunnioitus ainakin”, Daphne kuiskasi kovaäänisesti Theodorelle takanani. Naurahdin itsekin huomautukselle ääneen.
”Mutta mitä itsekunnioitus sitten merkitsee?”
Daphnella oli lintusilmät. Sellaiset jotka säikähtäessään räpyttivät tummia siipiään ja toivoivat lentävänsä pois tästä hetkestä. Hän ei vastannut, mutristi vain huuliaan,
kuin olisi jollain tavalla parempi. Välillä minusta tuntui, että sillä aikaa kun muut jo tiesivät miten elää, minä elin enemmän etsiessäni sitä. Mutta enhän minä kenellekään kertonut,
en minä aio elää vanhaksi, mitä hauskaa siinä olisi? Huomenna kaikki olisi jo mennyttä, ehkä hiukan karvas maku suussa, hammastahnaa ja kaikki olisi paremmin. Minä nauroin kun muut huolehtivat tulevaisuudesta
(mitä sekin tarkoittaa?)
mutta minä mietin vain sitä, että huomenna olen edelleen minä. Ei hyviä huomenia, ei unohdettavia öitä, vain suudelmia solisluilla ja mustelmia käsivarsissa. Mistä muusta minun tulisi välittää kuin kosketuksesta ihollani, kuinka päässäni humisi, halusin jokaisen ymmärtävän mutta en kuitenkaan kenenkään pääsevän pääni sisään.
Iho hiipi kananlihalle kylmässä yössä. Draco oli pukenut päälleen ja kadonnut sanomatta sanaakaan. Ystävyys ja tämä pidetään erillään, hän oli sanonut joskus kauan sitten, särkenyt toisen sielun sirpaleiksi ja silittänyt poskea samalla.
Riko minut ja minä rikon sinut, minä lupasin viikkoja sitten mutta terävillä sanoilla ja kissankynsillä ei jääpoikia revitty riekaleiksi.
”Sinä et riko kuin itsesi elämälläsi”, poika nauroi, minä itkin, hän lähti ja minun kyyneleeni huurtuivat. ”Kunnioita itseäsi edes sen verran että annat minun kertoa säännöt.”
Häneltä minä opin kylmyyden ja yötaivaalta kaiken sen minkä myöhemmin rikoin
pimeys valo pimeys valo pimeys pimeys pimeys
taivas repesi ja sen minä muistin vielä huomisaamuna.
(”mutta niitä oli liian monta, mikä niistä tarkalleen?”
”en minä muista kultaseni, ehkä se on vasta huominen.”)