Author: Draco Potter
Beta: Westy♥
Fandom: House
Genre: Slash, romance, fluffy
Ikäraja: K-11
Disclaimer: En omista ketään. En saa palkkaa. Nimi on James Bluntin
Pairing: House/Wilson
Varoitukset: ei taida olla ö_ö
A/N Westyn aihe, mun toteutus (8 myös sen toimesta tää täällä on : D "JULKASET IHAN VARMANA TÄN!!!" tässä sitä siis ollaan. Omistus siis Westylle ♥
You're beautiful, it's true
Koivun eriväriset lehdet leijailivat yksitellen, hitaasti kohti routaista maata. Puiston suuret, metalliset portit seisoivat aukinaisina kutsuen ihmisiä pitämään viimeisiä eväsretkiä suurien puiden alle.
Porttien ulkopuolella seisoi hiukan epätasapainoinen mies nojaten keppiinsä. Hän katseli hiukan ympärilleen, kunnes päätti itsekseen jotakin ja lähti vaappumaan puistoon syvemmälle. Lehdet takertuivat osin hänen hiuksiinsa, osin mustaan pikkutakkiin. Muutama pirulainen jopa nappasi kävelykepistä kiinni niin, että mies joutui heiluttamaan raivoissaan apuvälinettään, jotta lehdet irtoaisivat.
Hetken taaperrettuaan mies pysähtyi penkillä istuvan henkilön viereen. Heidän katseensa kohtasivat ja se jos mikä nosti kauemmin istuneen huulille hymyn.
”Mitäs sinä täällä, Jimmy? Katselemassa ohi hölkkääviä, vähäpukeisia naisia? Mitenkäs rouva Wilson, hmm, neljäs?” jalkavammainen kysyi ja hirnahti typerästi.
”Päivää sinullekin House. Mikä suo minulle tämän ilon?”
”Mistä lähtien olet pitänyt näkemistäni iloisena asiana?”
”Siitä lähtien kun tunnustit eilen kännissä rakastavasi minua?”
”Valehtelin.”
”Ethän valehdellut.”
”Kaikki valehtelevat.”
Keppisankari sulki silmänsä ja nojasi penkin hataraan selkänojaan. Hänen vieressään istuva jäi katselemaan ystäväänsä ruskeilla nappisilmillään, hymyillen hölmösti.
”Mitä ylipäätään teet ulkona? Eikö Cuddy määrännyt sinulle klinikkatunteja tänäänkin?”
”Minähän piileskelen häntä, etkö näe?”
”Niinpä tietenkin. En vaan uskonut, että olisit ensimmäisenä suunnannut tänne.”
”Ainakaan se naispaholainen ei löydä minua heti.”
”No se on kyllä totta.”
Hetken aikaa ystävykset olivat täysin hiljaa. Kello löi jossain kaukana kumahtaen kaksitoista, ja suuri lintuparvi nousi korkeimmasta puusta lentoon. Nuorempi kaksikosta käänsi diagnostikon puoleensa ja hymyili tälle.
”Tiedätkö, en välitä valehtelitko viimeyönä vai et, mutta minä rakastan sinua.” Sanojensa vahvistukseksi toinen tarttui edessä istuvan kasvoihin ja veti kasvot omiinsa kiinni, kuitenkaan vielä suutelematta.
”Valehtelin kun sanoin valehtelevani”, raskas ääni vastasi ja painoi heidän nenänpäänsä yhteen.
Molempien hengitykset tiivistyivät ja milli milliltä, huulet osuivat toisiinsa. Suudelma olisi ollut täydellinen ilman piipittävää hakulaitetta diagnostikon taskussa.
