Nimi: Usviin katoava
Kirjoittaja: Nahme
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Hulluutta
A/N: Tajunnanvirtaa vain
Usviin katoava
Tuskaisaa kivuttomuutta. Levotonta tuurteisuutta. Näen unia, olen kykenemätön niistä heräämään. Varjot valoillaan sokaisee. Pimeämpää ei edes Pimeys ole, kuin tämä valo, joka kasvoilleni heitetään. Tahdon nousta, juosta, paeta. Nousen, mutta en jaksa lähteä juoksuun, istuudun jälleen tuolilleni. "Sinä olet hullu", valkeamekkoinen tyttö sanoo. Ja usvaksi jälleen katoaa. Jopa omat harhani sanovat sitä. Olen hullu, enkä mihinkään kykene.
Minua lyötiin, vuosin verta. Mutta kipu ei tullut. Odotin sitä, mutta ei. Kivuttomuus sattui enemmän kuin yksikään kipu koskaan ennen. "Ei kukaan sinua kaipaa, olet vain mielikuvitusta", vanha usviin katoava mies totesi. Se oli totta. Vain unikuvat eivät tunne kipua.
Kyynel. Toinenkin. Suolavesivirta tuntuu poskilla kuin happo. Ehkä katoan unohdettuna. Omiin kyyneliini sulaneena. Ehkä ne eivät ole kyyneliä, ehkä itken verta. Ehkä kaikki on vain minun harhaani, eikä ole kyyneltäkään. Ei elämää, eikä kuolemaa.
"Vain yksi kadotettujen joukossa", kuiskaan itselleni, peilikuvalleni. Nyrkkini iskee vasten kasvojani. Peilikuvaa. Se hajoaa, kuten minäkin. Veri ottaa vapautensa, jota kaipaa. Katson lattiaa.
Pisara. Pisara. Pisara.
Naurua. Kuka nauraa? Katson ympärilleni. Ei ketään. Nauru jatkuu. Se on minun, tunnistan. Se vain voimistuu. "Liian hullu omaksi hyväkseen", valkeamekkoinen toteaa. Hän on ainoa pysyvä Harhani. Mutta hänkin katoaa usviin. Kuten minäkin.