Nimi: Useimpina öinä
Kirjoittaja: BanaaniMehu
Ikäraja: S
Tyylilaji (genre): draama
Fandom: Nälkäpeli
Paritus/Hahmot: Peeta/Katniss
A/N: Ensimmäinen Nälkäpeli -tuotokseni!! Tätä perus PeetaKatnissparitusta, sijoittuu kolmannen kirjan loppuun, joka käy kyllä hyvin ilmi tuossa heti, no, ajattelin silti mainita. Juu enkä omista enkä tienaa mitään...
Useimpina öinä Peeta nukkuu naapurissa. Oikeastaan siitä lähtien kun muutimme taas tänne, vyöhykkeelle 12 Capitolin tuhoamisen jälkeen, hän on nukkunut vain naapurissa. Mutta koska joka päivä on edellistä parempi, joka päivä tunnen olevan häntä lähempänä, haluaisin, ettei tuleva yö olisi yksi noista useimmista öistä.
On ilta, ulkona sataa lunta. Peeta ja minä istumme olohuoneeni lattialla. Kumpikaan ei puhu mitään. Ilmaa täyttävät vain ulkona yhä kovemmaksi muuttuvan lumisateen ja tuulen äänet, ja siveltimen vedot paperilla. Ja hengityksemme.
Äkkiä hän nostaa päänsä. Hätkähdän.
"Minun pitäisi varmaan lähteä", hän sanoo ja alkaa koota tavaroitaan. Minä en sano mitään. Vasta kun hän on ulko-ovella, tartun hänen käteensä.
"Peeta..." minä soperran. En tiedä, miten sanoisin tämän. Ettei hän ymmärtäisi väärin. "Minä näen vieläkin painajaisia. Minä pelkään niitä."
Ja Peeta hymyilee. Vanha Peeta. Se joka on tottunut tähän.
Niinpä sinä yönä tunnen jotain muutakin kuin peiton ympärilläni. Hänen kätensä. Enkä voisi olla onnellisempi. Siinä, Peetan sylissä, tunnen olevani onnellisempi kuin missään muualla. Minä olen turvassa, sen ainoan ihmisen lähellä, jota enää voin rakastaa. Prim, äiti, Gale, Rue... Kaikki on minulta viety. Kaikki paitsi Peeta. Ja niinpä minä rikon sen hiljaisuuden, joka makaa levollisena päällämme.
"Peeta?" kuiskaan hiljaa. "Sinä pidät minua turvassa, sylissäsi. Mutta entä sinä?"
Näen kuinka Peetan vaaleat kulmakarvat tekevät hänen silmistään kysyvän näköiset kuun valossa.
"Oletko sinä turvassa?"
"Minähän olen meistä se suurempi, vahvempi", Peeta hymähtää.
"Mutta ei se tarkoita, että minä olisin haavoittuvampi", sanon surullisesti ja hipaisen hänen kasvojaan. Peeta. Minun Peetani. En antaisi hänen enää ikinä kärsiä, en millään lailla. Minä haluan suojella häntä. Ajattelen kaikkia tapoja, miten häntä on haavoitettu. Miten hänen sieluaan on murrettu. Miten hänen untuvaisia sulkiaan on nypitty hänen siivistään. Ja siksi minua alkaa itkettämään. Ainakin melkein.
Ja niin minä vaihdan asentoa, asentoa joka on käynyt minulle liiankin tutuksi: minä käpertyneenä Peetaa vasten tämän hellät kädet suojelevasti ympärilläni. Tällä kertaa minä kiedon käteni, niin hyvin kuin vain pystyn, hänen ympärilleen, ja hän käpertyy syliini. Ja sinä yönä minä suojelen häntä painajaisilta.