Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Hallahäive
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: kaipaava angst
Paritus: Sherlock/John
Vastuunvapautus: Sherlock kuuluu ACD:lle ja BBC:lle, enkä harmikseni Johniakaan omista.
A/N: Kirjoitin tämän aluksi vihkoon, mutta Hallahäive sai mut siirtämään koneelle. Kiitos rakas. <3 Sainpas edes yhden Johnlockin valmiiksi, hihii.
Yhteenveto: Vain avoimeksi jäänyt päivälehti kesäkuulta kertoi kelle tahansa, ettei kaikki ollut kunnossa.
Tyhjät askeleet, kadonneet soinnut
Tee maistui kitkerältä, vaikka John tiesi, ettei rouva Hudsonin teessä ollut pienintäkään vikaa. Rouva Hudson oli hauduttanut sen huolella, lempeydellä. Korvapuustit, jotka tämä oli asettanut tarjolle, olivat kauniita ja täyteläisiä. Ne eivät vain maistuneet miltään.
Mutta se, miten John oli nähnyt Sherlock Holmesin, parhaan ystävänsä, putoavan maahan kuin ylikasvanut sätkynukke, sai kaiken maistumaan väärältä. Merkityksettömältä. Sillä John oli pudonnut Sherlockin kanssa pimeään ja syvään kuiluun, muttei millään löytänyt perille. Hän yritti löytää pohjalle, vaikkei enää voinutkaan olla varma, oliko Sherlock edes siellä vai oliko tämä päässyt kuilusta ja jättänyt Johnin yksin.
”Voinko minä käydä…?” Johnin ääni sortui, mutta hänen ei tarvinnutkaan sanoa enempää.
”Tietenkin”, rouva Hudson vastasi lempeästi hymyillen.
Johnin tuoli kirskahti lattiaa vasten. Kylmä väristys lävisti selän ja hän veti sormensa nyrkkiin. Hän huokaisi aavistuksen ja suunnisti kulkunsa portaikkoon keräillen voimanrippeitä pieneksi keoksi, joka ei saisi huuhtoutua aallon mukana pois. Portaita näytti olevan enemmän kuin John muisti, hän huomasi, kun rouva Hudson painoi valot päälle.
Askel.
John tunsi portaan narahtavan painonsa alla. Se kuulosti valituslaululta, joka katosi hetkessä hiljaisuuteen. Hänen sydämensä takoi aikaista lujempaa. Oli liian hiljaista, aivan kuin John olisi vain odottanut kuulevansa hitaat viulunsävelet. Tietenkään niitä ei kuulunut. Nyt oli liian myöhäistä sointujen perään haaveilemiselle.
Lopulta John seisoi oven edessä. Hän ei muistanut enää kuinka monta porrasta oli kulkenut, vaikka olikin laskenut raput askel askeleelta. John seisoi portaikon yläpäässä edessään ovi, josta hän oli kulkenut niin useasti edes miettimättä asiaa sen kummemmin. Nyt tuntui liian raskaalta nostaa käsi ja työntää ovi pois tieltä.
Älä ole typerys, John komensi itseään hieman hengähtäen. Hän hipaisi oven puista pintaa vielä vähän viivytellen ennen kuin laski kahvan hitaasti alas. Ovi vinkui, muttei asettunut tielle, vaan liukui pois avaten näkymän olohuoneeseen.
Kaikki näytti suorastaan tavalliselta, siltä kuin kaikki olisi ollut niin kuin aina ennenkin. Ainakin melkein. Vain avoimeksi jäänyt päivälehti kesäkuulta kertoi kelle tahansa, ettei kaikki ollut kunnossa.
Kuitenkin John näki paljon enemmän kuin päivämäärän lehden ylänurkassa. Hän näki, kuinka pölyt oli kyllä pyyhitty, mutta pääkallon ympärillä leikitteli yhä ohut kerros pölyhiukkasia. Rouva Hudson ei ollut uskaltanut koskea kalloon. Keittiönpöydältä taasen puuttuivat Johnista aivan sekavaan järjestykseen jätetyt kemiallisten kokeiden jäänteet. Eikä sohvapöydältä löytynyt nikotiinilaastaripakettia, sillä ei ollut enää ketään, joka olisi tarvinnut sitä.
John vajosi nojatuoliinsa ja jäi katsomaan hiljaisena Sherlockin tuolia, jossa tämä oli usein istunut. Naputtanut käsinojaa sormillaan hermostuneena, kun uutta tapausta ei yksinkertaisesti kuulunut. Silloin John oli joutunut rauhoittamaan ystäväänsä, vaikka mikään ei saanutkaan Sherlockia tyyntymään. Ei mikään muu kuin uusi tapaus.
Huone häilyi Johnin ympärillä autiona ja yhtä kolkkona kuin ulkona oleva marraskuinen sää. Märät lumihiutaleet laskeutuivat maahan painavina, ja hiljaisuus leijaili raskaana Johnin harteilla.
John asteli lopulta hitaasti keittiöön. Keittiön kaapista löytyi jo aikoja sitten homehtunut muropakkaus ja tölkki papuja. Ei mitään, mikä kertoisi siellä asuttavan. Oli vain autio huoneisto, jossa aaveet tanssivat öisin viulukonsertissaan.
Hän aikoi jo sulkea kaapin oven, mutta huomasi keltaisen tarralapun oven sisäpuolella. Mitä se siinä teki? John rypisti otsaansa ja astui hieman lähemmäksi nähdäkseen paremmin. Sanat oli kirjoitettu tummansinisellä musteella, sotkuisella käsialalla, jonka John tunnisti ostoslistoista.
John melkein huusi rouva Hudsonia, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, kun viestin sisältö iskostui tajuntaan. Sydän jätti yhden lyönnin väliin.
Osta maitoa. Tulen kuudelta. SHKello löi kuusi.
