Nimi: Veriset lasinsirpaleet
Kirjoittaja: Joulutonttu
Fandom: Axis Power Hetalia
Genre: Jokin sortin romantic, Sadistisuus ( .. ei tuo ole genre vaihtoehto, idiootti..)
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Ivan eli Venäjä, Berwald eli Ruotsi, Tino eli Suomi sekä hiukan Eduardia eli Viroa. Parituksia ovat RusSu, RusFin sekä SuFin.
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä hetaliaa ylipäätänsä!
A/N: Pitkästä aikaa taas ficciä.. Idean sain, kun isäni osti minulle Suomen historiasta kertovan kirjan, josta päätin lukea lähestyvään historiankokeeseen extratietoa.. Poiminpa kustavilaisesta ajasta erään vähemmän hauskan tapahtuman ja siitä se lähti ;c
”Ah, шведский, sinuapa on nähty harvoin suuren pohjansodan jälkeen”, Ivan aloitti mairealla äänensävyllä. Hän kyllä tiesi, miksi vaitelias mies oli hänen luokseen päätynyt. Berwaldina tunnettu mies nimittäin toivoi apua läntisen naapurinsa valloittamisessa. Ivania ei kiinnostanut mikään muu kuin se, mitä tuolla rapistuneella entisellä suurvallalla oli muka anettavana enää hänelle. Suuressa pohjansodassa saadut alueet olivat voittoisia ja maa oli köyhtynyt lyhyessä ajassa silmin nähden.
”T'edät k'llä m'ksi 'len t'ällä..” Vaitelias valtio mutisi katse lattiassa, kuin tämä olisi tekemässä jotain syntistä. Ivania alkoi pikkuhiljaa kiinnostamaan tämän käytös.
”Oi, tiedänkö?” hän pohdiskeli ääneen ja katsoi lapsenomaisesti neuvottelukumppaninsa lattiaan kohdistettuja kasvoja. Toinen ei kuitekaan suostunut kohottamaan kasvojaan, vaikka varsin hyvin tunsi tuijotuksen itsessään.
”Kappas vain, niin taidankin tietää.. Kaipaatko kenties apua jossain asiassa?” liilasilmäinen valtio kysyi ja nousi tuoliltaan kävelläkseen toisen valtion taakse. Tämän tehtyään hän laski kätensä Ruotsin hartoille ja oli hetken aivan hiljaa.
”Janoatko kenties lisää rikkauksia, joita norja voisi sinulle tuottaa?” Ivan kysyi hiljaa kohdistaen katseensa ulos suuresta ikkunasta talvisäähän. Lumihiutaleet leijuivat hitaasti kohti maanpintaa minuuttien hiljaisuuden kuluessa. Ivan jo ehti ajatella, että toinen oli menettänyt kykynsä puhua, kunnes kuuli istuvan miehen rykäisevän.
”K'sitit 'han 'ikein. S'ksi p'ytäisinkin s'nulta 'pua. 'sevarastoni 'vat h'venneet 'ikalailla k'yhyyden t'kia j' 'n 'le v'rma, p'rjäänkö T'nskaa ja N'rjaa v'staan 'ksin,” entinen suurvalta puhui matalalla mutta mahdollisimman selkeällä ja virallisella äänellä.
”Ethän sinä ole yksin.. Onhan sinulla se..” Ivan mietti hetken piirtäen pienen suomalaisen kuvan verkkokalvollensa. Yllättävän suloinen, nyt kun oikein miettii..
”..Tinoko se olikaan? Aivan niin, Tino, miksi sinä minulta apua tarvitsisit? Kaksi vastaan kaksi on tasapeli.” Ivan päätti lauseensa ja puristi kättään tuon hartioilla.
”'n h'lua s'koittaa T'noa t'hän.” Ruotsalainen aloitti. ”Ja itseasiassa.. Pääsit juuri aseman ytimeen..” tuo jatkoi. Ivania alkoi toden teolla kiinnostaa, mitä vaiteliaan miehen päässä oikein mahtoi liikkua. Tosin hän saattoi jo arvatakkin, mitä tuo haki takaa. Ehkä sanat olivat liian raskaita sanottavaksi? Hän kyllä tiesi, kuinka paljon ruotsalainen välitti pienestä suomalaismiehestä, ja ihan syystäkin. Se, mitä Ivan oli mustikkasilmäisestä valtiosta kuullut, kertoi lähinnä hyvää. Tämä oli kuulema uskollinen, sisukas sekä huolehtivainen, mutta toisaalta ei erityisen rikas. Ja olihan hän itsekkin päässyt tutstumaan tuohon lähemminkin silloin, kun Ruotsi oli jättänyt tämän hänen armoilleen sotiessaan Tanskaa ja Puolaa vastaan.
”J'.. M'nä.. M'ksu..” Berwald mutisi sanoja, jotka ilmeisesti takertuivat tämän kurkkuun hänen yrittäesään lausua niitä. Tämä puristi kädet tiukasti nyrkkiin hikoillessaan rajusti. Ivania alkoi pikkuhiljaa ärsyttää tämän jankkaaminen, mutta annetaanpa hiljaisen valtion sanoa asiansa, kun kerran vauhtiinkin pääsi.
”J's 'utat m'nua s'amaan N'rjan 'tselleni.. S'nä.. S'at.. T-t'non.. 'n t'e h'nellä m'tään,” Ruotsalainen sanoi, nousi myös ylös kääntyen samalla venäläiseen ja alkoi kaivamaan pergamenttipalaa taskustaan ja jäi odottamaan vaativasti katsoen.
”Mitä jos minäkään en tarvitse häntä?” Ivan kysyi virnistäen ruotsalaisen ilmeelle, kun toivonrippeet katosivat tämän kylmänsinisistä silmistä.
”H'nellä 'n t'rvaa.. L'säksi s'isit 'nemmän j'lansijaa j'-” Ruotsalainen aloitti hiukan hätääntyneenä, mutta toinen laittoi etusormensa hiljentävästi tämän suulle.
”Tervaa saa muualatakin. Voisin alistaa vaikka kaikki naapurimaani valtani alle, jos vain tahtoisin. Ja miksi haluaisin auttaa sinua kirimään takisin suurvallaksi? Meistä tulisi uudestaan vihollisia, ja sitä en haluaisi..” Ivan sanoi kiusoittelevasti nostaen lauseen päätyttyä etusormensa jälleen pois tämän huulilta. Hetken ruotsalainen oli hämmästynyt, ja kun tämä aukaisi suunsa sanoakseen jotain, Ivan painoi huulensa tämän huulille. Sopimus tippui maahan ja toinen pitkistä valtioista pystyi aistia sinitakkisesta miehestä järkytyksen. Hänen kuudes aisti myös sanoi, että oven takana oli kaksikko.. Eikä Ivanin kuudes aisti koskaan pettänyt.
Pian ovi paiskattiinkin auki, joka rikkoi yksipuolisen suudelman, ja sai kaksikon kääntymään toisiin. Oven takana seisoi itkuinen mutta vihainen Tino, sekä hieman taaempana tämän paras ystävä, Eduard, joka hänkin oli kovin järkyttyneen näköinen.
”Su-san! Kuinka sinä.. sinä saatoit?! Ensiksi yrität kaupata minua Ivanille ja sitten nuoleskelet tämän kanssa!” Tino huusi täydestä kurkusta kyynelten valuessa tämän mustikkasilmistä. Joku tuossa miehessä sai Ivaninkin häkeltymään.
”T'no, k'skin s'nun 'dottaa 'lkona..” Berwald mutisi selvästi häpeissään, mutta äänessä ei ollut yhtään vihaa tai toruvuutta. Osakseen hän sai kylmän katseen suomalaiselta ja virolaiselta, joka näytti kuitenkin kiusaantuneelta ajaantuessaan keskelle Tinon ja Berwaldin riidan myrskynsilmää. Ivan hymyili lapsekkaasti silmät suljettuina ja odotti, että joku avaisi jälleen suunsa.
”Sinä haluat vain Norjan! Miksi et sitten sano sitä suoraan? Ja pitääkö kaikki ansaita sotimalla? Mitä sinä et nyt olisikaan ansainut sillä, tai ai niin, menettänyt?” Tino sanoi katkeralla äänensävyllä ja pyyhki märät poskensa takinhihaansa.
”T'no, t'ssä 'i 'le m'tään h'nkilökohtaista.. N'rja 'n v'in r'kas j'-” Berwald aloitti.
”Raha, raha ja vielä kerran RAHA! Sinulle raha, sotiminen ja suurvalta aseman takaisin saaminen on tärkeämpää kuin minä. Minä olen ollut rinnallasi monta sataa vuotta ja tässäkö se kiitos seisoo? Herää idiootti, et tule enää ikinä nousemaan suurvallaksi!” Tino sanoi ääni täysin vakaana, ja niinä hyvineen tämä kääntyi ja lähti Eduardin kanssa ilmeisesti uloskäyntiä päin. Vakavailmeisen valtion posket helottivat punaisena kun tämä lähti juoksemaan huoneesta ulos kääntyen vasemmalle. Ivan naurahti, sillä tuo olisi pidenpi reitti.. Onneksi Ivan tunsi kartanonsa niin hyvin, että saavuttaisi suomalaismiehen muutaman oikoreitin kautta. Ivan lähti rauhallisesti kävellen huoneesta ulos kääntyen oikealle.
Ja hän ei erehtynyt, Tino oli juuri avaamassa yksin kartanon puista ja raskasta ovea itkua pidätellen. Eduardkin oli näemmä jäännyt jonnekkin matkan varrelle. Hiljaisin, mutta varmoin askelin Ivan käveli toisen taakse, käännäytti tämän kevyellä kädenliikkeellä painaen tuon kovin ottein seinää vastaan tarpeeksi kauas ovesta. Tino näytti hätääntyneeltä tuijottaessaan pidenpää miestä silmiin. Tämä sai venäläismiehen vaistot heräilemään, ja jälleen kerran tuon huulet saivat maistaa toisia. Tino maistui kyllä ilmeselvästi paremmalta kuin kumppaninsa, ja suudelmä kestikin pidenpään. Tino katkaisi sen vasta silloin, kun kartanon omistava valtio yritti ottaa kielen mukaan peliin. Ivan irrottautui hymyillen ja piteli tiukasti suomalaista seinää vasten.
”Sinä olet minun.. Et vielä, mutta saan sinut jonain päivänä.. Silloin olet vain minun..” Ivan sanoi itsevarmalla äänellä ja suukotti pelästyneen näköistä suomalaista kaulalle joutuen kumartua aikalailla. Suomalainen henkäisi tuon suudelmasta sanomatta sanaakaan, ja Ivan tunsi sydämensä lyövän lujempaa ja lujempaa. Ivan suoristautui ja kaivoi taskustaan puukon. Hopea välähti hämärässä huoneessa, ja verivana valui pitkin suomalaismiehen vaaleaa, paljasta käsivartta pitkin. Tino vingahti ja yritti vetäistä käsivarttaan pois siinä onnistumatta.
”Tämä on osoitus rakkaudestani. Jonain päivänä korvaat sen,” venäläismies sanoi ja suuteli vielä kerran vaaleahiuksista suomalaismiestä. Tino saattoi maistaa tämän huulilla Berwaldin, mikä ällöti häntä. Lisäksi kipu käsivarressa yltyi ja hän kuuli nopeita juoksuaskelia. Juuri parahiksi Ivan irrottautui, ja käveli pimeyteen. Tino katseli hetken hämmentyneenä venäläisen perän ja pyyhki huuliaan sormillaan.
”T'no!” hän kuuli tutun äänen ja käännähti kohti petturiaan. Hän vain mulkaisi tuota.
”M'tä k'sivarrellesi 'n t'pahtunut?” Berwald jatkoi huolestuneella äänensävyllä, ja oli aikeissa tarkastella haavaa lähempää, mutta aikomus keskeytyi Tinon vetäessään käden pois ja piilottaen sen häpeissään selkänsä taakse.
”Ei mitään sinulle kuuluvaa” Tino sähähti, mutta ihmeekseen saikin ties kuinka monennen suudelman lyhyen ajan aikana. Suudelma ei ollut yhtä vaativa kuin kaksi aiempaa, ja olihan suutelijakin eri. Tino ei voinut muuta kuin vastata tuohon, ja antoi käsiensä vaeltaa pidemmän valtion karheissa, vaaleissa hiuksissa.
”Sopimusta ei tainut syntyä?” Tino kysyi pahoitellen suudelman loputtua. Berwald pudisti päätään, mutta hymyili pienesti.
”Ehkä on parenpi niin.” pienesti hymyilevä valtio sanoi ja tarttui Tinoa kädestä.
”Mene sinä vain edeltä..” Tino sanoi pyytäen, ja Berwald tekikin niin, kuin toinen pyysi. Kun Tino oli varmistanut, ettei Berwald palaisi, hän polvistui maahan, siveli sormillaan haavaansa, ja kirjoitti verellä neljä sanaa vaaleaan marmorilattiaan. Noustuaan Tino tarkasteli hetken kättensä työtä, hymyili ja lähti nopeasti rakkaansa perään.
Kun jykevä puuovi oli kolahtanut kiinni jättäen aution kaiun laajaan eteisaulaan, Ivan lähti kulkemaan kynttilän valon turvin pimeydessä tarkastelemaan tekstiä. Marmoripinnassa neljä verenpunaisella kirjoitettua sanaa erottuivat hyvin.
'En ole koskaan sinun'. Nämä sanat saivat jonkin Ivanin sisällä kiehumaan, ja tämä nappasi läheiseltä pikkupöydältä lasimaljakon paiskaten sen maahan. Lasimaljakko pirskoutui sadoiksi pikkupalasiksi, ja hetken kiroilun jälkeen Ivan jäi tuijottamaan palasia sadistisesti hymyillen, silmäkulma nykien, joka sai kokonaisvaikutelman näyttämään enemmän tai vähemmän sekopäiseltä.
”Saan sinut rakastamaan minua..” venäläinen mutisi itselleen ja vajosi polvilleen lattialle. Sen jälkeen tämä jäi makaamaan lasipalasten keskelle antaen terävien palasten painautua ihoansa vasten ilme värähtämättä. Hetken Ivan makasi keskellä täydellistä hiljaisuutta lattialla antaen veren virrata, kunnes nousi ylös, ja käveli takisin työhuoneeseensa. Tämää katseli peilikuvaansa peilistä. Tämän toinen poski oli aivan veressä ja siitä roikkui muutama pieni lasinpalanen. Ivanin sadistihymy ei laantunut tämän kasvoilta kivunkaan kohdatessa miehen. Hän vain pyyhki kasvojasa nyppien palaset poskiltansa ja istahti työtuolillensa mietteliäänä.
A/N: Hieman lyhyempi ficci.. Myönnän, että kappalejaot menivät hieman päin kuusta :---'D Eli, kommentia saa laittaa. En ole ennen kirjoittanut Ivanista owo Enkä Eduardista sen koommin, mutta hänestähän olikin tässä vain muutama mainita.
