Nimi: Värein tuulen pystytkö maalaamaan
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Regulus
Genre: Angstailu
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, en ansaitse rahaa. Nimestäkin kiitoksia Disneylle.
Yhteenveto: Silloin ennen minä rakastin hänen kosketustaan. Nyt tämä on sietämätöntä.
-
Värein tuulen pystytkö maalaamaan
Se on asia jota ei voi selittää. Kuin ilmaan olisi lisätty lamaannuttavia aineita, kuin sillä olisi tuhansia kohmeisia sormia jotka koskettelevat minua – jokaista hermopäätäni, uudelleen ja uudelleen. Jatkuvasti. Se kutittelee kipukynnystäni, leikkisästi kenties muttei se saa sitä tuntumaan paremmalta. En ole masokisti.
Hän on kaikkialla ympärilläni. Se on erityisen huvittavaa siksi, että hän ei ole missään. En ole nähnyt häntä viiteentoista (saatanan pitkään) vuoteen, mutta siihen on aika hyvä syy.
Hän on kuollut. Poistunut keskuudestamme. Muuttunut mullaksi, maatunut, alkanut enkeliksi. Häntä ei ole enää olemassa. Hänestä on tuskin enää edes vaalenneita luita, hänen kauniista laihasta vartalostaan ja ajatuksistaan.
Sormet kuitenkin ilmeisesti jäivät. Silloin ennen minä rakastin hänen kosketustaan. Nyt tämä on sietämätöntä. Sietämätöntä. Sietämätöntä. Siet–
Minä teen osani, sillä se on korkein tavoite johon ihminen voi pyrkiä. Pidän hengissä ne jotka täytyy pitää, toivon pahaa lopuille. Minä katson suoraan eteeni enkä hymyile koskaan, ja välillä öisin kuulen hänen äänensä korvissani vaikka kuinka painan ne vasten tyynyä. Lujasti.
Jos itkisin joskus, itkisin nyt. Jos ylipäätään kykenisin... tuntemaan jotain. Tunnen kylmyyden, hänen kosketuksensa. Kai hän on koskenut minua kaikkiin niihin paikkoihin, joita kylmä tunne vainoaa. Saatan tulla hulluksi. Jos en ole jo.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” ihmissusi kysyy, hänen silmäkulmansa ovat huolesta uurtuneet. Hänelläkin on niin paljon asioita joista murehtia, mutta minä en kuulu niihin – ei hän ole välittänyt aiemminkaan. Enkä minä koskaan unohda heidän vahingoniloisia silmiään. (Tai sitä sairasta myötätuntoa, jota myöhemmin sain makuusalin hämärässä kun muiden vielä oli polteltava tupakkaa ja jauhettava sontaa paremmasta tulevaisuudesta.)
Ihmissudelle minä en kerro mitään. Harmi, että hän on ainut joka kysyy.
Äänelle korvissani minä en voi sanoa mitään. Hengitykseni on katkonaista, se ei peitä alleen mitään. En pysty hämäämään ketään.
”Severus...” se toinen sanoo, hänellä on vankilassalysähtänyt ryhti ja epätoivoisimmat silmät jotka olen nähnyt (en katso peiliin). Jos kykenisin tuntemaan, saattaisin sääliä häntä. Jos en vihaisi liikaa. ”Kerro minulle Reguluksesta”, hän pyytää, eikä luultavasti tiedä mitä tekee, mutta se ei auta, ei tee mitään paremmaksi. Ilma ohenee, kosketus vahvistuu.
Mitä sinä nyt haluat että minä hänestä kerron, sinä joka olet inhonnut minua aina etkä epäröinyt näyttää sitä? Haluatko että kerron kuinka tiheä hänen hengityksensä oli kun livautin käteni hänen kaapunsa alle vai sen kuinka syntisen hyvältä hänen terävät puhdasveriset hampaansa tuntuivat kaulallani, haluatko että kerron kuinka hän kosketti minua joka paikkaan ja hymyili kuten ei kukaan koskaan ennen vai haluatko ehkä kuulla sen etten minä nuku öitäni hyvin sillä sinun kuolleen veljesi ääni kaikuu korvissani välittämättä antaa minulle lepoa, kuinka jokaisen askeleeni ja sanani aikana minä tunnen hänet ympärilläni ilmakehässä, hänen lempeän valvovan läsnäolonsa.
Hän kuulee tämänkin keskustelun, senkö sinä haluat että minä sinulle kerron?
Jokaisella on oma helvettinsä. Sinä saat kestää omasi ihan rauhassa yksinäsi, niin me kaikki teemme. Kanna se mitä vielä olet ylpeydellä, ettet saastuttaisi perheesi nimeä. Veljesi nimeä.
Regulus, anna minulle anteeksi. En pysty puhumaan hänelle, enkä välttämättä rakastamaan sinua tuollaisena. Kaipaan epätoivoisesti vertasi, ruumiinlämpöisiä käsiäsi. Lihaasi. Ääntä, joka ei ole vain tuuleentakertunut valitus.
Ilma on vaikeata hengittää, tai ehkä keuhkoni vain ovat lysähtäneet kasaan puhjenneet täyttyneet vieraista aineista. Mutta ainakin minulla on luokkani, ja ikuinen valikoima liemitarvikkeita, niitä saa aina ilmaiseksi lisää, täällähän minua niin tarvitaan. Voihan sitä nimittää vain hetkelliseksi helpotukseksi, mutta tulkaa tarjoamaan minulle mielipiteitänne vasta kun teillä on tarjota jotakin kestävää, sellaista joka saa minut unohtamaan.
Siihen saakka minä huumaan itseni.