Rating: K11
Pairing: Sirius/OFC
Summary: James sanoo: et sinä ole yksin ja taputtaa harteille, luo sen silmäyksen. Merella sanoo, että soitellaan.
Warnings: (päihteitä)
A/N: Aakkoshaaste II (Sirius Musta), Biisihaaste (Anna Järvinen & Olavi Uusivirta - Nuori Ja Kaunis), FF100 (023. rakastavaiset), One True Something (kelmit) Kiitos Amelle, olet ihana ja pelastit ja kiitos myös Aapolle, ootte ihkuleita. ♥
Se joka huutaa
Maailma on vuoristorataa: eräinä hetkinä Merella osaa jättää tulevaisuuden ja elää, päivinä jokatoisina hän hautaa kasvonsa tyynyyn ja yrittää olla itkemättä. Jokatoisista päivistä jokatoisena hän jaksaa puhua jollekin (jos vain olisi aina, kenelle puhua), niinä loppuina hän painaa kynnet kämmentensä sisään ja irvistää. Kirvelee silmäluomien sisäpinnoilla niin kuin olisi lyönyt kiukkusuonensa tuolin käsinojaan, Merella irvistää ja puree alahuultaan. Mentyään nukkumaan hän herää uutena päivänä.
-
Savussa ja tunkkaisuudessa on paikka myös raikkaalle tuulahdukselle uusista ihmisistä ja ilosta. Rento ilmapiiri tanssii hidastettuna, se tekee kuperkeikkoja ja välillä hyppää piiloon nojatuolin taakse. Selkänojan toisella puolella istuu Sirius, joka pyörittelee kädessään roskia taskunpohjalta ja miettii, mistä ne tulivat. Hän ei tunne läheskään kaikkia sieltä. Silti kasvot ovat tuttuja ja onhan se hänen asuntonsa reikäisine verhoineen (ne, jotka he Jamesin kanssa polttivat joskus vahingossa ja sitten piilottivat). Kenelläkään ei kuitenkaan ole nimeä, ja jos joltakulta sellainen takataskusta löytyy, katoaa se Siriukselta hetkessä. Ei hän välitä.
”Tiedätkö”, James aloittaa ja horjahtaa vähän, kun istahtaa lattialle Siriuksen eteen. Tuolia ei riitä edes yhdelle isännistä, mutta James on hyvällä tuulella eikä häntä haittaa, vaikka lattia on likainen. Miksi haittaisi.
”Mm”, Sirius murahtaa ja hieroo silmiään. Olisi ehkä kannattanut nukkua edes vähän viime yönä. Ja sitä edellisenä. Ja…
”Joskus minä vielä kyllästyn tuohon hiljaisuuteen”, James jatkaa niin kuin uskoisi Siriuksen kuuntelevan. Sirius murahtaa jälleen, yhtä apaattisena.
”Miten se on mahdollista”, hän korjaa sitten napsahtaen hereille yhtäkkiä. ”Sinähän huudat minun puolestanikin, kannattaa varmaan jo alkaa rajoittaa.” Irvistäen hän suoristautuu tuolillaan ja katselee Jamesia.
”Sinä et näytä siltä, että joutuisit olemaan yksin tänään”, hän kiusoittelee. James pudistaa päätään ja se sama ällöttävä ilme on jälleen hänen kasvoillaan – niin kuin jo monena päivänä sillä viikolla. Siinä kuussa. Aina maaliskuusta asti.
”Odotas vaan”, James mutisee itselleen. Sirius nimittäin ei odota, vaan menee takaisin jääkaapille.
Samoissa juhlissa hän tapaa Merellan, puhaltamassa jonkun toisen savuja keuhkoistaan ja hymyilemässä humalaisesti. Sirius ei siis ole ainoa, joten hän nojautuu lähemmäs tyttöä, naista, ja tuntee sieluntoveruutta.
”Oletko uusi täällä?” hän kysyy silmät tuikkien, ja Merellasta se on oikein hyvä aloitus.
-
On viides sellainen päivä jona he heräävät ja menevät nukkumaan vieretysten, syövät samoja ruokia ja hymyilevät toisilleen monta kertaa mutta myös jättävät hymyilemättä. Uhkarohkea kutsuisi sitä yhdessä asumiseksi, mutta Siriuksella tai sen paremmin Merellallakaan ei ole sille sanoja. Sirius ei halua olla yksin, ei halua palella ja hän myös haluaa nauraa muidenkin vitseille kuin omilleen jälkeenpäin. Merellä ei halua olla surullinen ja ahdistua jokatoisena. Nykyään hän on enemmän kuin viisikymmentä prosenttia onnellinen.
Kun Sirius astuu suihkusta pyyhe ympärillään ja sanoo jotain tyhmää, Merella nauraa. Se ei ole niin kuin kotona, kun hän avasi suunsa ja kukaan ei edes hymyillyt. Se on Merellan kotona: ei heidän kotonaan, sillä he eivät ole sama ihminen. Merellä ei polta enää edes hänen tupakastaan, mutta Merella avaa joskus toisen pullon tuliviskiä kun Sirius on unohtunut sohvalle. Merella pyyhkii leivänmurut pöydältä ja syö myös vihanneksia, joskus hän meinaa kehottaa Siriustakin, mutta tajuaa hiljentyä.
-
Sirius ei sano mitään, sillä hän on liian keskittynyt karistamaan tupakansavua lattialle. Hänellä on tapana tehdä niin aina silloin, kun ei tiedä mitä sanoa. Ei ole sattumaa, että lattia täytyy lakaista usein.
”Sano jotain, jooko”, Merella anoo hauraalla äänellä, peittää sen kontatessaan sängynlaidalle. Hän kietoo kätensä takaapäin Siriuksen ympärille ja kuuntelee rintakehää. Mitään ei kuulu.
”Ei ole mitään sanottavaa.” Sirius karistaa ja jälleen, karisee varisee ja kuuluu hentoa, onttoa havinaa, kun murskautuva tuhka räsähtää kilahtaa lattiaan. Merellan korviin se on kirskahduksia ja helvetin saranoita.
Miksi Sirius on vihainen? He eivät kuuluneet toisilleen eikä se ollut koti kuin heistä toiselle. Hän kysyy samaa myös Siriukselta.
”En minä olekaan”, eikä hän olekaan. Siriuksen on vain kylmä.
-
Sirius on täynnä sitä kaikkea, joka puskee rinnan läpi kuin tikari ja saa hengen salpautumaan. Täynnä itseään ja silti myöskin maailmaa, eikä siksi osaa päättää, kenelle olla vihainen ja katkeroituako. James sanoo: et sinä ole yksin ja taputtaa harteille, luo sen silmäyksen. Merella sanoo, että soitellaan.
(Siriuksella ei ole varaa puhelinlaskuihin, eikä hänellä ole edes mitään sanottavaa.)
-
Kaikkea on joka puolella: ajatuksia, katseita ja syytöksiä kaikista enemmän. Tuhkanharmaaksi synneillä värjätyt tapetit eivät ole mitään verrattuna siihen väriskaalaan, joka on tai pikemminkin on olematta hänen sisäpuolellaan. Missään ei ole järkeä, kun keuhkot täyttyvät tervasta ja savusta ja yskittää, mutta yskittää silti ja joka päivä uudelleen.
Tämä on viimeinen, lupaan, hän puuskahtaa, mutta huomenna taas. James nyökkää, sillä hän on samaa mieltä. Kaikesta.
Eikä Sirius tiedä, miksi hän syyttää kaikkea muuta. Se ei koskaan ollut hänen tapaistaan, ei vastuu eikä velvollisuus eikä myöskään kunnia muuten kuin koulun käytävillä ja ystävien kesken. Nyt hän ei tunne näistä tunteista enää rippeitäkään, kukaan ei ole mitään. Hän syyttää muita ja itseään, maailmaa, tupakkaa, viinaa, tumppeja, sotkuja, muttei kertaakaan Merellaa.
