Kirjoittaja Aihe: Totuudella rikottu, S | Bellatrix/Remus | Romance, lievää draamaa  (Luettu 1713 kertaa)

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 064
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Nimi: Totuudella rikottu
Kirjoittaja: Minä eli SparklingAngel
Beta: Ei, mutta toivottavasti ei paljoa virheitä löytyisi
Genre: Romance, ja lievää draamaa
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Bellatrix/Remus Lupin
A/N: Joo eli tämä on ensimmäinen tarinani jonka tänne FFF:ään laitan, mutta toivottavasti tykkäätte. Ikärajat eivät minulla aivan hallussa ole koska tämä on tarinoistani ensimmäinen. Oon kuitenkin noita ohjeita lueskellut ja kysyinkin tästä asiasta ja luulen, että tarina menee sallitun puolelle. Voitte toki sanoa, jos ikärajaa pitäisi nostaa niin toki muutan sen sitten.
Disclaimer: Hahmot kuuluvat tietenkin Rowlingille, mutta tarinassa esiintyvä runo on oma kirjoittamani, joten sitä ei saa kopioida.
-------------

Totuudella rikottu

Mustat kiharat omaava nainen istuu kotinsa sohvalla hymyillen. Hänen sylissään on valokuva-albumi aukinaisena ja hänen vieressään oleva mies osoittaa erästä kuvaa. Kuvaa, jossa Bellatrix eli minä, ja Remus Lupin eli mieheni, hymyilemme ja seisomme vierekkäin, käsi kädessä kauniin järven rannalla.
”Tuo päivä oli elämäni ihanin”, kuiskaan Remusille ja nojaudun lähemmäs häntä. Remus siirtyy varovasti vielä lähemmäs minuaja nostaa minut istumaan syliinsä. Käännyn paremmin häneen päin ja suutelen häntä. Remus sujauttaa kätensä minun pitkiin mustiin hiuksiini enkä voi lakata hymyilemästä.
”Minä niin rakastan sinua, kultaseni”, hän sanoo lempeästi.
”Niin minäkin sinua rakas”, vastaan hänelle yhtä lempeästi.

He rakastavat toisiaan
on heidän elämä kuin kristallia kimaltavaa.
He toisiaan lohduttavat kun aihetta on
ja ovat sylikkäin.

Mitä tekisinkään ilman miestäni. Siitä on jo 10 vuotta kun sain kuulla hänen pitävän minusta. Aluksi en meinannut uskoa sitä ja välttelin häntä kaikin tavoin. Olin siis naurettava, kun pakoilin häntä sillä tavalla. Tiesin vallan hyvin, että jonakin päivänä minun on kerrottava että tunnen itsekin samoin.

Ja niin minä sitten yhtenä päivänä sen sanoin. Lähetin hänelle kirjeen, että haluan tavata hänet kasvokkain. Sovimme näkevämme juurikin valokuvassa olleen järven rannalla. Päivä oli silloin niin lämmin ja aurinkoinen. Vain hento tuulenvire heilutti mustia, auki olevia hiuksiani. Muistan oikein hyvin sen hetken, kun näin Remusin saapuvan. Sydämeni alkoi lyödä tavallista lujemmin. ’Minun on nyt sanottava se’, ajattelin.
”Halusit tavata minut”, Remus sanoi.
”Niin, kun tuota…” aloitin. ”Minä tuota…”
En saanut sanoja suustani. Miten minä voisin sen kertoa hänelle?
Lupin katsoo minua hieman hämillään, todeten sitten: ”Sano vaan.”
”No kun tuota…” aloitin taas. Nyt minä sen sanon! ”Minä pidän sinusta.”
Remus oli pitkään hiljaa. Luulin jo, että hän lähtisi pakoon tai sanoisi vihaavan minua. Mutta sen sijaan hän tuli lähemmäs minua ja painoi huulensa vasten omiani.
”Minäkin pidän sinusta Bella”, hän sanoi suudelmamme jälkeen. Olin aivan häkeltynyt, mutta samaan aikaan myös todella onnellinen.

”Mitä sinä kulta mietit?” Remus kysyy, koska olen ollut pitkään hiljaa ajatellessani tuota päivää.
”Muistelen vain sitä päivää, kun kerroimme toisillemme tunteistamme”, sanon hymyillen. Remuksen huulet kaartuvat hymyyn.
”Minäkin muistan sen”, hän sanoo ja kohdistaa sitten katseensa vasemman käteni nimettömässä kimaltelevaan vihkisormukseen. ”Ja nyt olemme luvanneet pysyä yhdessä aina, erottamattomina. Olemme mies ja vaimo.”
”Niin”, vastaan. ”Remus… Rakastathan sinä minua oikeasti?”
”Tietenkin rakastan, Bella höpsö”, Remus vastaa hieman hämillään. ”Miksi luulet etten sinua rakastaisi?”
”Koska olen kuolonsyöjä eli paha”, kerron huokaisten. ”Eikö se yhtään häiritse sinua?”
”Rakastan sisintäsi, en sitä mitä sinä teet”, Remus toteaa saaden minut liikuttuneeksi.
”Voi kulta”, kuiskaan ja silmistäni valuu liikutuksen kyyneleet, jotka Remus pyyhkii hellästi pois.
”Älä itke rakas, olen tässä.”

Ei erota koskaan,
he toisilleen luvanneet on.
Vaikka toinen ei oo viaton,
pahan puolella on,
toinen silti häntä rakastaa.
”Rakastan sisintäsi, en sitä mitä teet”,
saa nuo sanat virtaamaan liikutuksesta kyyneleet.

”Kulta, minun täytyy mennä”, sanon Remusille surullisena eräänä aamuna, kun pimeyden lordi Voldemort oli käskenyt minua tulemaan. ”Voldemort kutsuu minua.”
”Voi rakas, et menisi”, hän yrittää vaikka tietää, että minun on pakko tai saan kokea muuten ehkä kivuliaan rangaistuksen.
”Remus, minun on pakko”, sanon hänelle ja sivelen hänen päätään. ”Mutta minä lupaan, lupaan ainakin yrittää, tulla elävänä takaisin.”
”Sinun on pakko, en voi elää ilman sinua.”
”Kulta, minä-”
”Lupaathan tulla takaisin elävänä, rakas Bellatrix?”
”Lupaan, kulta”, sanon hymyillen ja Remus suutelee minua.
”No… Minä jään odottamaan sinua. Palaathan pian.”
”Minä yritän.”

Vaan saapui se päivä,
kun toinen heistä lähti
suorittamaan hälle annettua tehtävää.
Jäi hyvä kotiin,
kun pahempi heistä lähti hetkeks pois.

Kuinka kotiin tuleminen voi olla niin tuskallista ja pelottavaa taikaministeriön taistelun jälkeen. Kuinka en voi vain katsoa kultaani normaalisti silmiin ja suudella häntä, vaan suudelmani ja katseeni ovat varovaisia ja nopeita. Kuinka olen voinut tappaa mieheni parhaimman ystävän. Se sattuu minua sydämestä. Tappaminen on aina ollut raakaa. Ihmiset eivät silti tiedä, että olen pohjimmiltani hyvä. Kaikki aina luulevat tappamisen olevan minulle samantekevää ja normaalia. Sydämessäni minä kärsin jokaisesta ihmisen kuolemasta, kuolemasta joka tapahtuu minun itseni toimesta. Mutta koska herrani niin käskee, minun on silti tehtävä se jos oma henkeni on minulle kallis.
Tämä kuolema oli silti kaikista riipaisevin. Sirius Musta, Remusin paras ystävä, on kuollut. Ja minä tapoin hänet.
Pahinta tässä tilanteessa on se, että en voi ikuisesti sitä rakastetultani salailla. Hän on nyt jo huomannut poissaolevaisuuteni ja hiljaisuuteni. Pelkään asian kertomista. En halua suututtaa enkä masentaa häntä. Eniten pelkään suhteemme puolesta. Entä jos hän jättää minut? Silloin en voi elää enää itsekään, koska olisin menettänyt osan sydämestäni. Hänet, jota rakastan. Sitä en tahdo koskaan menettää.
”Kulta, mikä on? Vaikutat kumman hiljaiselta ja poissaolevalta”, Lupin kysyy ihmetellen. Noniin, arvasin että hän sen kuitenkin kysyy. Nyt minun olisi pakko kertoa se hänelle. En halua valehdella hänelle, sillä joutuisin kärsimään loppuelämäni huonosta omatunnosta.
”Minä vain… Kun se… Taistelu ei mennyt ihan mallilleen”, sanon ja annan apeuden ja surun kuulua äänessäni.
”Miksi ei? Kiduttiko Voldemort sinua?” hän kysyy sitten huolissaan.
”Ei, ei hän kiduttanut”, sanon ja silmistäni valuu jo muutamia kyyneleitä, ”vaan Sirius on kuollut.”
Minulle tuotti tuskaa nähdä Remus niin romahtaneena ja surullisena. Sanani kuullessaan hän oli valahtanut lattialle ja antanut vain tunteidensa tulla esiin ja itki sydämensä pohjasta. Aloin itsekin itkeä enemmän, koska näin kultani niin surullisena ja minä itse aiheutin sen. Aiheutin Remuksen surun ja Siriuksen kuoleman.
Polvistun lattialla makaavan Remuksen viereen ja omat kyyneleeni virtaavat poskiani pitkin pudoten sitten hänen paitansa rinnuksille.
”Voi kulta, olen pahoillani”, sanon surullisena, ”minä niin ymmärrän sinua.”
”Mutta sinä varmasti… Yritit puolustaa häntä… Estää sitä jotakuta… T-ta… Tappamasta häntä”, Remus änkyttää itkuisena.
”Voi Remus…” saan vain sanotuksi, ”en minä puolustanut. Minä hänet tapoin.”
Seuraavat sekunnit olivat tuskaa. Remus hiljeni täysin, itku lakkasi tai sitten hän vain pidätti sitä ollessaan niin järkyttynyt. Ja minä vain itkin hiljaa, ääneti. Olin tappanut mieheni ystävän. Olin syyllinen tähän kaikkeen.
Yhtäkkiä Remus nousi ylös niin että kaaduin säikähdyksestä taaksepäin. Nousin ylös ja kohtasin hänen katseensa. Se oli muuttunut. Hänen silmissään oli pohjattoman surun lisäksi sitä, mitä en olisi halunnut niissä näkevän: vihaa.
”Bellatrix, älä pelleile vakavilla asioilla”, hän sanoi tärisevällä äänellä.
”Mutta kun… Minä tapoin hänet oikeasti”, sanon ja jopa tunnen kuinka hänen silmiensä katse porautuu minuun. Tiedän, että tästä ei seuraa mitään hyvää.
”Kuinka sinä kehtasit?” hän kysyy vihaisesti huutaen. ”Sinä tapoit ystäväni!”
”Mutta kulta, herrani käski minua… En voinut kieltäytyä…”
”Olisit kyllä hyvin voinut kieltäytyä tehtävästäsi! Et sinä oikeasti olisi häntä halunnut tappaa! Miksi sinä et vain kieltäytynyt siitä!”
”Jos olisin kieltäytynyt, Voldemort olisi kiduttanut minua tai tappanut minut”, sanon heiveröisellä äänellä. Olen hävinnyt tämän taistelun. Tiedän sen.
”Sen sinä ansaitsisit nytkin”, Remus sanoo kylmästi ja kävelee ulos huoneesta. ”En voi enää rakastaa sinua. Tämä kaikki on nyt ohi.”
”Remus, älä”, pyydän anellen, ”älä tee tätä minulle.”
”Tapanani ei ole rakastaa tappajia.”
En voi enää estää häntä lähtemästä. Remus lähtee ovet paukkuen asunnosta ja minä jään vain järkyttyneenä seisomaan paikalleni tuijottamaan. Taloon laskeutuu syvä hiljaisuus. Ei kuulu kuin vain minun hillitön nyyhkeeni, joka muuttuu pian hysteeriseksi itkuksi. Itken siinä kauan, ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sitten lysähdän voipuneena lattialle ja peitän kasvot käsilläni. Tätä ei olisi tapahtunut, jos en olisi tappanut Siriusta. Jos olisin kieltäytynyt Voldemortin antamasta käskystä… Kaikki on minun syytäni. Eläisimme edelleen rakastavana avioparina, istuisimme sylikkäin, jos tätä ei olisi tapahtunut.
Itkuni hieman laannuttua nousen vapisten ylös ja kävelen kohti ikkunaa. Katson siitä ulos pimenevään yöhön näkemättä kuitenkaan sitä, mitä olin luullut voivani nähdä. Miestäni Remus Lupinia ei näkynyt enää missään. Kaikki on nyt ohi.
”Remus, minä rakastan sinua”, kuiskaan yön pimeyteen. Silmistäni putoaa kyynel ja näen sen putoamisen ikkunalaudalle.

Voi sanat satuttaa,
mutta pahempi on teko.
Näin särkyi sydän,
rakkaus suruksi ja vihaksi muuttui.
Ystävä kuollut on,
vaan tappaja tämä rakas on.
Siispä eivät he enää yhdessä olla voi,
lähti toinen pois
ikuisesti.
Jätti toisen itkemään,
miettimään tekojaan.
Oisko rakkaus ehjä,
jos ystävän ois henkiin jättänyt.
Vaan mitään ei enää tehdä voi,
vaipuu suruun Bellatrix nyt.
”Remus, minä rakastan sinua”,
kuiskaa hän yön pimeyteen
ja näkee putoavan kyyneleen.

« Viimeksi muokattu: 15.03.2015 11:18:48 kirjoittanut SparklingAngel »
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Pahviprinsessa

  • Muumimamma
  • ***
  • Viestejä: 289
  • "Tämä on romanttinen retki miehille!"
Päätimpä päräytellä kommentin tähän kun oli sun ekas ja kaikkea:D

Mielenkiintoinen teksti. Remus/Bellatrix eivät todellakaan ole ensimmäiset ihmiset, joita yhteen osaisin kuvitella, mut hei, rare on rakkaus:D
Jotenkin olisin kaivannut vähän pohjustusta miten he onnistuivat ihastumaan ja sitäkautta rakastumaan toisiinsa, mutta sehän ei nyt ollutkaan tässä se pääpointti, vaan Bellatrixin virhe. Mielenkiintoista sinänsä, että Remus ei välitä Bellatrixin kuolonsyöjyydestä, jossa joutuu lahtaamaan porukkaa, ennenkuin sattuu vahinko osumaan vähän lähemmäs. Pistää ajattelemaan.

Joitakin virheitä bongasin;
Remus taipuu käsittääkseni "Remukselle", "Remuksen" ja niimpäinpois, toisinkuin olit tuolla tekstissä taivuttanut esim. "Remusin". Ja sitten panoutuisin huomioimaan et pysytään samassa aikamuodossa, varsinki ku puhutaan minäkertojan kautta.
Yhtäkkiä Remus nousi ylös niin että kaaduin säikähdyksestä taaksepäin. Nousin ylös ja kohtasin hänen katseensa. Se oli muuttunut. Hänen silmissään oli pohjattoman surun lisäksi sitä, mitä en olisi halunnut niissä näkevän: vihaa.
Eli ensin puhutaan preesenssissä "minä katson", "Remus itkee", jne  ja sitten vaihtuukin hujauksessa tuohon "Remus nousi", "kohtasin". Nää on yleensä sellasia asioita, jotka lipuu nätisti ohi silmien, et vaatii ihan erityistä tarkkaavaisuutta:)

Tykkäsin eritoten noista runoista tuolla välissä sekä kauniista kerronnasta:)
Mutta ei siinä, onhan tästäkin jo vuosi; varmasti kehitystä on jo tapahtunut ja potentiaalia ainakin löytyy! Kiitos vielä<3

-Pahvi
luminary regenerated

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.
- Dylan Thomas