Otsikko: Loppumaton yö
Kirjoittaja: sieerra
Oikolukija: Sädekehä
Ikäraja: K-11
Paritus: James/Sirius
Tyylilaji: synkistelyä
Vastuuvapaus: En tietenkään omista mitään, mikä kuuluu J.K. Rowlingille (Potterversumi hahmoineen kaikkineen). Eikä tällä tehdä rahaa.
Varoitukset: Lievää itsensä fyysistä satuttamista
Puhdasta, jaloa verta ja ihan hukkaan.
Alkusanat: Jo loppukesästä kirjoitettu erittäin löyhän trilogian (joka toivon mukaan valmistuu vielä joskus..!) ensimmäinen osa. Koska kaksi muuta osaa tökkivät, ja tämä toimii yhtä lailla itsenäisenäkin, päätin antaa tämän nähdä viimein päivänvalon. Kuurankukkaiselle kiitokset ja kunnia tyylimuusailusta, pidä ihanasta tyylistäsi kiinni! Säteelle suuret kiitokset avusta sekä rohkaisusta <3
Loppumaton yö
Rystyset hiertyvät seinää vasten, mutta Sirius vain puree hammasta yhteen ja lyö uudestaan. Uudestaan, uudestaan, uudestaan. Verivanat valuvat käsivartta pitkin, tippuvat kyynärpäältä lammikoksi lattialle. Puhdasta, jaloa verta ja ihan hukkaan.
Eikä kipu silti turruta mieltä, lietsoo vain kehää kiertäviä ajatuksia.
Sirius tuntee käden olkapäällään ja hytkähtää yllättyneenä. Sen verran kipu on saanut aisteja turtumaan, ettei hän kuullut tulijaa. Remus osaa tulla todella hiljaa, ja aina niin väärään aikaan. Aina silloin kun Sirius on heikoimmillaan.
Sirius hukkuu, eikä James voi tehdä mitään. Osaa tehdä mitään, eikä oikein haluakaan. Mitä hän voisi sanoa, kuin eivät kauniit sanat asioita ympäri käännä, eikä lohdutusta oteta vastaan? Mikään ei saa asioita olemaan toisin. Ja hänen oman onnensa keskellä ristiriita repii Jamesia, raastaa niin vietävästi että hän haluaisi vain paeta.
Hän näkee Siriuksen pylvässängyn suljetuista verhoista, että on taas yksi niitä iltoja, jolloin hän ei ole tervetullut. Hän ei kuitenkaan joudu kauaa odottamaan, ennen kuin kuulee paljasjalkojen askeleet lattialla, tuntee verhojen välistä virtaavan viileämmän ilmavirran paljaalla käsivarrellaan. Siriuksen kämmen asettuu ilmavirran seuraksi, sormet piirtävät kuvioitaan kun tämä painautuu häneen kiinni.
Ja taas kerran James antaa Siriukselle kaiken minkä voi. Lähes kaiken mitä hänellä on annettavissa. Mutta se pieni osa, joka on varattu vain jollekin muulle, on tiellä. Ja Sirius tarvitsisi hänet kokonaan.
Jamesin tasainen unihengitys vasten Siriuksen otsaa luo illuusion jatkuvuudesta, hänen ympärilleen tiukasti kietoutuvat kädet suojan muuta maailmaa vastaan. Huomenna kaikki voi olla toisin, eikä tämä yö pääty koskaan. Siriuksen täytyy vain luottaa.
James värähtää unissaan, vetää terävästi henkeä ja jännittyy. Kun hän pienen hetken kuluttua rentoutuu, käännähtää Siriusta kohti ja huokaa Lily, Sirius saattaa taas hengittää. Ei pahaa unta, ei tarvetta herättää.
Eikä Sirius suostu kuulemaan huulten välistä karkaavaa nimeä. Valheellisuus satuttaa niin paljon vähemmän.
Nukkuvan Jamesin vieressä kaikki on hyvin, mutta silti, kuten joka ikinen yö, Sirius pujottautuu turvakäsien otteesta, hiljaa ja varovasti, herättämättä, ja kietoutuu oman kylmän täkkinsä uumeniin. Tyyny ottaa vastaan tukahtuneen huudon ja kuivaa poskille vierivät kyyneleet.
Ja, kuten joka yö, Remus on ainoa, joka huudon kuulee. Se kaikuu hänen mielessään vielä silloinkin, kun hän tietää Siriuksen jo nukkuvan, uneksivan asioista, jotka ovat kaukana täältä. Ja kun myöhemmin Sirius herää toistuvaan painajaiseen, Remus tietää olla paikalla häntä varten.
Remus uskoo kysymyksen olevan siinä, kuinka paljon kehenkin sattuu, ja kuinka kukin sen kestää. Siriukseen sattuu liikaa, Remus on valmis ottamaan suuremmankin osan ja kuuntelemaan kaikuja varmistaakseen, että Siriuksella on kaikki hyvin. Ainakin jollain tasolla.
Se, että tietää Siriukseen sattuvan, on liikaa. Remus voisi tehdä melkein mitä tahansa, mutta James: kummallekaan ei voi kääntää selkäänsä. Remus tietää kyllä kumman valitsisi, jos olisi pakko. Ei olisi sijaa epäilyksellekään.
Vaikka Sirius kuinka toivoisi, kiroaisi ja manaisi, aamu nousee aina. Uusi aamu, uusi päivä, ja kaikki eilinen on mennyttä. Jamesin huulilta valuu naisen nimi kuin tappava myrkky, mustuttaa Siriuksen mielen. Käsien yhteen liittäminen saa aikaan halun rikkoa jotain, oman nyrkin ensimmäisenä.
Kun tarpeeksi kauan valhe kietoutuu totuuteen, vääristää rajoja ja sekoittaa värejä, kaikesta muotoutuu tasaisen ruskeaa. Ei ole enää mitään erottuvaa, ei missään. Silti maailma ei pysähdy, vaan hetket muuttuvat vuosiksi.
Kunnes koittaa päivä, jonka Sirius on aina tiennyt koittavan.
Päivä, jota Sirius ei koskaan toivonut joutuvansa elämään. Todellisuus ei tyypillisesti kumarra toiveita, ja hänen saapuessa Jamesin asunnolle, tämä ei olekaan yksin. Kimaltavat kädet liitettynä, kultarenkaat hymyjen tuikkeen kanssa kilpaa säihkyen. Katseissa ei ole tilaa kenellekään muulle. Hiljainen ääni Siriuksen mielessä ihmettelee, miksei Remus ole paikalla. Juuri niitä hetkiä, jolloin tällä on aina tapana olla häiritsemässä.
Nyt ei ole Remusta, Sirius pääsee pian lähtemään yksin, tyhjien seinien luomaan kylmään varjoon, syvälle sisälle asuntoonsa ja itseensä. Rauhaan. Sirius lyö seinää, lyö, lyö, eikä silti helpota lainkaan.
Kuin käärme paha olo luikertelee sisuksissa, kääntää ja vääntää, ja haluaisi vain pakoon. Pakoon on mahdottomuus. Lieventäminen on ainoa keino.
Seinilläkin on verta, eikä silti kukaan huomaa. Kukaan ei näe, ei kuule, tiedä. Ei enää edes Remus.
Tällä kertaa Sirius huutaa ääneen.
