Nimi: Takana loistava tulevaisuus
Kirjoittaja: Trauma
Oikolukija: -
Tyylilaji: draama, deathfic, henkilökuva (lisäilen näitä tarpeen mukaan)
Henkilöt: Regulus Musta + muita
Ikäraja: max. K-11
Varoitukset: kuolema, duh (lisäilen näitäkin tarpeen mukaan)
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat ihanalle Joanne Rowlingille, jolle olen elämäni velkaa.
A/N: Mulla on niin järjetön määrä ideoita ja ajatuksia Reguluksesta, joita olen kirjoittanut ylös ja joista on lopulta tullut erinäisiä raapaleita ja ficlettejä, että ajattelin alkaa julkaista niitä jonkinlaisena kokoelmana. Tekstit eivät tule olemaan minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä. Tässäpä siis ensimmäinen. Ajatus lähti liikkeelle siitä, että jossain HP-aiheisessa wikissä törmäsin mainintaan ja lähdeviittaukseen mahdollisuudesta, että inferit pystyisivät kenties puhumaan.
I
(En tiedä enää, mikä vuosi nyt on. Sekosin laskuissani kauan sitten. Mikä vuosi nyt on?)
Minä olin Regulus Arcturus Musta. Hän syntyi vuonna 1961 ja kuoli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täällä, tällä nimenomaisella paikalla, tähän nimenomaiseen järveen. Muistutan itseäni siitä alati, etten unohtaisi. En voi unohtaa, sillä en ole vielä valmis päästämään irti olemassaolon illuusiosta – minä olin olemassa! Minä olin Regulus Musta, ja jos antaudun unohdukselle, kaikki on lopussa. Mutta se viekoittelee minua, niin, unohtaminen.
Niin. Regulus Musta kuoli, mutta minä olen täällä edelleen. Palvelemassa mestaria, josta vapautuakseen Regulus uhrasi itsensä. Suorittamassa yhtä ainoaa tehtävää, kunnes mestari vapauttaa minut tai hänet kukistetaan.
Viha, katkeruus, pelko – enää vain tuhkalta maistuvia sanoja, jotka ovat menettäneet merkityksensä. Kauan sitten, kun vielä osasin tuntea, toivoin maailmanloppua – sittemmin järkeilin, että tämän täytyy olla helvetti ja siten suloisen maailmanloppuni ulottumattomissa.
Olen unohtanut jo paljon. Regulus Mustalla oli isä, äiti ja veli, joiden nimiä en pysty enää tavoittamaan. En muista enää, miltä minä näytin – ei, typerys, et sinä, sinä et ole kukaan – Regulus Musta, miltä hän näytti. Oliko hän komea, vai sittenkin rujo? Hänen ruumiinsa on mädäntynyt tunnistamattomaksi vetisessä haudassaan, samanlaiseksi kuin muutkin kaltaisensa. Niitä on täällä satoja. En pysty enää sanomaan, mikä niistä kuului Regulukselle. Katselen niitä täältä, vellon niiden joukossa yhtä päämäärättömästi. Olen laskenut pohjasta kaikki kivet, vaikka niitä riittää loputtomiin, eikä tässä maailmassani ole enää mitään, mikä voisi minut yllättää. Ei mitään uutta, ei mitään ihmeellistä.
On vain tämä vesi ja loputon ajelehtiminen – niin, ja tuo vihreä hohde, jota tahdoin koskettaa ja jossa tahdoin kuumeisesti kylpeä. Luulin, että voisin vielä palata, että olisi jokin keino, mutta minä todella olin typerys. Lopulta aloin ymmärtää, että se ei ole minun saavutettavissani. Minä kuulun tänne ikuisiksi ajoiksi.
(Kuinka kauan minä olen ollut täällä?)
Minulla ei ole mitään muuta jäljellä, kuin Regulus Musta. Millainen hän mahtoi olla eläessään? Rakastiko hän, saiko osakseen vastarakkautta? Kuinka hän olisi elänyt elämänsä, jos olisi saanut elää? Olisiko mennyt naimisiin, olisiko tullut isäksi – olisiko saanut nähdä esikoisensa ensiaskeleet? Olisiko elänyt pitkän elämän, olisiko hetken viimein koittaessa nukkunut pois, rauhassa, rakkaimpiensa ympäröimänä? Olisiko voinut viimeisinä hetkinään todeta, että oli saavuttanut kaiken, mikä oli saavuttamisen arvoista?
Olisiko hänen haudalleen tuotu kynttilöitä vielä vuosienkin jälkeen?
(Vain viikkoja, satoja vuosia – kuka tietää? Aika lakkaa olemasta täällä syvyyksissä.)
Mikä minun nimeni oli?