Nimi: Ajautuneet
Kirjoittaja: Sakura
Paritus: Daphne/Lavender, Daphne/Bill, Bill/Fleur, Victoire(/Teddy)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: drama, angst, romance
Tiivistelmä: Laakeripuu, laventelia ja uppoavia laivoja.
Vastuuvapaus: Potter-maailma ei kuulu minulle enkä hyödy tästä tekstistä taloudellisesti.
A/N: Noniin. Tämä tavallaan olikin täällä jo kerran, mutta tunsin tarvetta kehittää ajatusta eteenpäin. (/Ja voi olla ettei tää ole vieläkään niin hiottu kuin toivoisin, mutta en vain koskaan jaksa hautoa näitä tarpeeksi kauan.) En tiedä kuinka epäuskottava idea on, mutta olen siitä silti aika innoissani. Toivottavasti tarinaan on mahdollista päästä kärryille; mietin kauan mainitsenko kertojien nimet ja päädyin lopulta jättämään ne pois (/9.8. kertojat lisätty). Tahtoisin siis kovasti kuulla ymmärtääkö kukaan tästä mitään ja miten toteutus muuten toimii, jos toimii! :)
Ajautuneet
2002 - Daphne
Lavenderin ruumis huuhtoutui aamuvarhaisella rantaan. Se oli ollut kauan poissa; en ollut käsittänyt että kuitenkin niin lähellä. Vesi oli vihreää. Kartanon seinillä kasvoi taas vähän enemmän sammalta. Sisällä taulujen jälkeensä jättämät tummuneet suorakulmiot huusivat tyhjyyttään. Astoria oli hakenut vähin äänin muotokuvat ja perintöhopeat uuteen, soveliaaseen kotiinsa.
Eteishallin senkillä lojui nippu kuihtuneita ruusuja.
Mies auttoi minua hautaamaan ruumiin, hän tiesi kuinka tehdä sen kunnioittavasti. Aurinko haparoi pilvimassassa, minä olin horroksessa. Ripottelin haudalle kuivattuja yrttejä.
Muistelin pakkasen rohduttamia huulia, sinisuonisia reisiä, ruskeita kastanjakiharoita. Arpia jotka veivät niin syvälle etten voinut seurata.
Lopuksi mies saattoi minut ovelle ja lähti kotiin. Hänen öljykangastakkinsa jäi harteilleni.
Kuura ja pimeys tulivat sinä iltana.
1999 - Bill
Tapasimme kahvilassa. Nainen oli pukeutunut hillitysti, vaaleine hiuksineen hän jopa muistutti etäisesti vaimoani. Etäinen hän olikin, viileä ja sulkeutunut. Ylpeä, kenties.
Hän pyysi apua.
Mutta en minä ole ihmissusi, sanoin. Olin onnekas enkä ehtinyt saada täyttä tartuntaa.
Lusikka kilahti asetille, kuppi jäi puolitiehen matkalla huulille. Hänen liikkeensä olivat kireitä ja nykiviä kuin katkeilevassa muistossa.
Laiva uppoaa.
Lumisadetta.
Hän muistutti haaksirikkoutuneen purjelaivan keulakuvaa. Puusta veistettyä, suolaveden hiomaa. Naista joka ajautuu myrskyn jälkeen rantaan.
Myöhemmin näin hänet uudestaan, keittiössään teehöyryn lävitse, hetkeksi helpottuneena, jäsenet sulaneina ja silmissä vuorovesilampareet. Hän ei ollut enää ollenkaan viileä.
Hän ei päästänyt ääntäkään, kun naulasin hänen ranteensa kellarin homeisille seinille, ja vaikka kaadoimme pölyyntyneet mehu- ja viinipullot lattialle. Sinisiä ja vihreitä lasinpaloja. Hänen nilkkaansa tuli haava ja se oli viedä minulta järjen.
Emme juoneet viiniä. Eteisessä hän oli jälleen kylmä kartanonhaltija. Se on yksilöllistä, sanoin. Anna hänelle aikaa sopeutua.
En osannut auttaa heitä sen enempää.
1995-1998 - Lavender
Väisty, sinä sanoit kerran käytävällä. Minä olin arka ja hymyilin kaikille.
En tiedä miten erehdyimme juttelemaan kirjastossa: rohkelikko ja luihuinen. Siinä kuitenkin puhuimme liemistä, minä tuskailin läksyjen kanssa ja sinä inhosit Kalkarosta. Koska sillä oli likaiset hiukset ja iso nenä, eikä se antanut parempaa arvosanaa vaikka olisi punannut huuliaan tunnilla ja hymyillyt.
Minä olisin antanut sinulle parhaimmat mahdolliset pisteet. Olit kaunis ja viisas etkä oikeastaan ilkeä, vaikka luulin silloin että kaikki luihuiset olisivat.
Sitten kerran Tylyahossa me suutelimme. Nukkaa neulepuseroissa ja kaakaota kielellä. Se oli tavallaan vahinko, niin kai kaikki alkaa. Jäästä vedeksi, höyryksi taivaalle.
Isä pakotti minut pienenä paljain jaloin lumihankeen, kun olin tehnyt pahoja. Olen tehnyt pakkasen kanssa sopimuksen.
Ajattelin sinua aina kun kylmä tuuli kävi makuuhuoneen ikkunasta.
Meillä oli myös hölmö kaunis ajatuksemme Italiasta: valkoisesta talosta, ikuisesta lämmöstä, merinäköalasta. Puutarhassa kasvaa laakeripuu, minä istutan sen alle laventelia.
En voinut kuvitella käsiäsi mullassa.
Ehkä nautit siitä että sait kääntää selkäsi tietäen minun katsovan perääsi, ja sitten kutsuit minua taas. Et voinut käsittää että minä olin niin inhimillinen, tyttömäinen, heikko. Et koskaan kestänyt kun itkin.
Ajattelin sinua aina kun suutelin Ron Weasleytä, sinua ja sitä kuinka silloin varmasti halusit tehdä kidutuskirouksia hämähäkeille ja kaikille.
Sokeria. Kyynelvanoja.
Puuterilunta paidan alla, sulanutta,
ja verta.
Viimeinen muistikuvani sinusta sellaisena kuin silloin olit on Tylypahkan taistelusta. Väisty, tiuskaisit jollekin. Näin sinut läpikuultavana kuin aaveen, haavekuvan, jo puoliksi himmenneen.
Sitten kynnet, hampaat, kipu. Ja kun heräsin, kaikki oli harmaata ja turtaa, enkä tuntenut enää itseäni.
2007 - Victoire
Isä on ollut hyvä. Ensimmäisessä muistossani olen hänen sylissään ja kiskon hänen punaista karheaa tukkaansa.
Äidin hiukset vain liukuivat sormien välistä.
Muistan myös raskaat askeleet suljettujen ovien takana. Isällä on lempeä luonne mutta hän kiivastuu helposti. Silloin isä menee toiseen huoneeseen, jotta voisi olla vihainen seinille eikä meille. Se johtuu hänen onnettomuudestaan, äiti sanoo. Minä toivoisin, ettei isä aina pidättelisi itseään. Se ei tee hyvää.
Muuten isä on kiltti eikä tekisi pahaa kärpäsellekään. Hän jaksaa leikkiä kanssasi vaikka kuinka kauan. Äiti kyllästyy aina nopeasti ja menee silittämään pöytäliinoja tai maalaamaan öljyväreillään.
Isä ja äiti eivät yleensä riitele, mutta kerran kuulin kun äiti itki ja huusi pahasti ja särki lempimaljakkonsa. Isä ei koskaan korota ääntään, mutta hänkään ei kuulostanut iloiselta. En saanut selvää sanoista, ja sitten tulin itsekin surulliseksi ja menin leikkimään pienoislohikäärmekokoelmallani.
Yksi isän ystävä tuli pian sen jälkeen käymään. Hän oli surullisimman näköinen nainen jonka olen koskaan nähnyt. En tiedä miksi äiti ei ensin pitänyt hänestä, mutta sitten heistä tuli ystäviä. He näyttävät melkein kaksosilta, ja nyt Daphne-täti on minunkin ystäväni.
Hän on yksinäinen, isä selitti kun kysyin miksi Daphne-täti oli niin usein meillä kylässä. Hän on menettänyt rakkaansa ja hänellä on huonot välit siskoonsa.
Minä en aio ikinä menettää rakkaitani, siitä olen varma. Enkä hankkia huonoja välejä siskooni, jos joskus sellaisen saan.
2054 - Fleur
Mietin vieläkin joskus, oliko oikein ottaa Daphne kuin jäseneksi perheeseemme. Mistä sain kaiken sen voiman silloin? En ole ikinä ollut erityisen jalomielinen tai myötätuntoinen ihminen, enkä olisi voinut kuvitella että antaisin sellaisen nöyryytyksen anteeksi. Niin helposti, niin hiljaa.
Luottamukseni Billiin oli tietysti yhtä sirpaleina kuin häälahjavaasimme lattialla, mutta kuten senkin sai taiottua ehjäksi, meidän suhteemme elpyi. Hitaasti, pienenpienin hyönteisen askelin.
Ehkä se johtui ylpeydestäni. En voinut antaa periksi. Perhe on aina ollut minulle tärkeä arvo, ja se oli pidettävä kasassa Victoiren vuoksi. Ja kaikkien muiden jotka katsoivat.
Toivon ettei Victoire kärsinyt kovasti kireästä ilmapiiristä. Emme ole puhuneet asiasta, mutta ainakin hän piti Daphne-tädistään, kuten hän tätä kutsui. Lopulta minäkin hyväksyin Daphnen vierailut. Me joimme yhdessä seljaviiniä ja hihitimme sohvalla Billille, kun hän laittoi suolaa kahviinsa sokerin sijaan. Tai teki milloin mitäkin; en muista mikä siinä oli aina niin hauskaa. Kenties se oli meidän tapamme katkoa ilmassa vielä häälyviä jännitelankoja.
Enää en ole katkera Daphnelle. Hänen tarinansa on surullinen, ja minun tarinani olisi toki ollut onnellisempi ilman häntä, mutta mennyttä aikaa ei saa takaisin eikä tekojamme voi enää muuttaa. Tämä on nyt meidän tarinamme, ja olen siitä kiitollinen. Olen lopulta ainoa nainen jota Bill rakasti, ja Daphne rakasti ainoastaan sitä kummallista kuollutta susityttöään. Nyt kun Billkin on poissa, me istumme iltapäivisin juomassa teetä, kaksi vanhaa naista. Vieläkin kuin kaksi marjaa, sanoo Victoire tuodessaan pöytään tuoreita skonsseja. Teddy intoutuu juttelemaan Daphnen kanssa ihmissusista, ja minä hymyilen muistoilleni.