Nimi: Kiskon sut takaisin mun syliin
Kirjoittaja: night eagle
Genre: angst, drama, slash
Ikäraja: K-11
Paritus: mä/sä
Varoitukset: Angst, angst and one more time angst
Haasteet: Inspiraatio paketissa (Tässä
kuva, josta inspiroiduin.)
A/N: Kerrankin elämässäni olen tyytyväinen otsikkoon (sano muut sitten mitä tahansa). Tykkäsin tästä haasteesta älyttömästi, sain yhdestä paketin biisistäkin jonkinlaisen inspiksen, joten saattaa olla, että kirjoitan siitäkin jotain (jos on aikaa). Sen lisäksi sain tästä samaisesta kuvasta toisenkin idean, mutta se tarvitsee jonkin verran aikaa ja vaivaa (kyseessä olisi pitkä originaali ja kaiken lisäksi fantasiaa.)
Sen verran haluan tästä tarinasta sanoa, että inspiraatio kuvan ja tarinan välillä lähti siitä, että olen joskus miettinyt vähän syvällisemmin perhosten merkitystä. Sitten vain jotenkin liitin nämä ajatukset originaalissa vallitsevaan teemaan ja tässä on lopputulos. (Sori, selitys kuulostaa kököltä, koska en viitsi vielä tässä vaiheessa paljastaa stoorin ideaa.) Anyways, en oikeastaan tajua, miten sain revittyä tästä kuvasta näin angstisen fiiliksen (tunnelma kuvassa on mielestäni enemmänkin haaveellinen). Inspiraatio on sitten ihme juttu... Sen lisäksi tämä voisi ihan yhtä hyvin toimia het-tarinana, mutta koska olen toivoton slashari, oli tästäkin tietysti pakko tehdä M/M-versio.
(Kokeilen myös erilaisia kirjoitustyylejä ja genrejä... viimeksi kirjoitin humoristista ja nyt on pelkkää surkuttelua.)Kiskon sut takaisin mun syliin
Sun hiljainen, pehmeä naurus kantautui tuulen mukana mun korviin. Suljin silmäni ja tunsin kuinka mun huulet alkoivat väkisin nykiä. Rakastin sun nauruas yli kaiken. Sitä, kuinka se tuntui valaisevan koko maailman ja poistavan kaikki synkät ajatukset mun päästäni.
Mä laskin käteni mun vierelle ja yritin tuntea sut siinä. Mutta mun käsi haroi vain tyhjää ilmaa, ja hetken luulin keuhkojeni räjähtävän.
Sä et ollut siinä. Et tietenkään.
Viileät korret kutittelivat mun kättä, ja mä puristin niitä nyrkkiini kiskaisten ne irti maan mullasta - sieltä, missä säkin olit. Kuvittelin, että voisin kiskaista sutkin sieltä pois yhtä helposti, kiskaista sut takaisin mun syliin, jotta mä voisin pitää sua hyvänä niin kuin aina ennenkin.
Ainoa, mitä sain syliini, olivat laskevan auringon valossa tanssahtelevat heinänkorret. En jaksanut välittää, vaikka niiden juuriin takertuneet multapaakut sotkivat uudet farkkuni. Mun olo oli niin tyhjä. Tajusin etäisesti, kuinka jokin kova, ehkä kivi, painoi mun selkää.
Musta tuntui, etten ihan vieläkään tajunnut, ettet sä oikeesti ollut siinä mun vierellä niin kuin aina ennenkin. Ettet sä maannut siinä niin lämpimänä ja elävänä, just sellasena kun sun kuulukin olla.
Mä suljin mun silmäni uudestaan ja ajattelin, kuinka voisin nyt kierähtää kyljelleni, katsoa sun sinisenharmaisiin silmiin ja painaa sut sitten maata vasten lujemmin. Sitten mä suutelisin sua lujaa - niin lujaa, ettet sä erehtyis taas luulemaan mun tunteita ohimeneviksi. Antaisin mun huulten vaeltaa sun kaulalle ja käsien palvoa litteää vatsaasi, kunnes ne löytäisivät todisteen sun intohimostas mua kohtaan. Mä painaisin mun käteni sun housujen etumukselle ja kuulisin, kuinka vetäisit terävästi henkeä, puhaltaisit kuumaa ilmaan mun korvaan.
Painoin kämmenet mun silmille, kunnes näin tähtiä. Yritin laskea ne ja unohtaa.
Mä halusin itkeä, mut mä olin just sellanen stereotyyppinen suomalainen mies. Mä en osannut itkeä. Tai sit en vaan halunnut, kun se olis ollut jotenkin heikkoa... vaikka sä sanoit, että mä saisin olla heikko. Ettei siinä ois mitään pahaa. Ja just sillä hetkellä mä halusin olla niin heikko, koska mulla ei ollut enää sua muistuttamassa, että se oli ihan okei. Oli ihan okei olla vain ihminen.
Havahduin todellisuuteen ja hetken mun teki mieli nauraa katkerasti, kun näin, mitä mun edessä oli. Ne olivat taas täällä, niin kuin aina silloinkin, kun me oltiin oltu täällä kahdestaan. Just niitähän me oltiin aina tultu tänne kirotulle heinäpellolle katsomaan: perhosia. Niitä oli kymmeniä ja ne kaarsivat mun ympärillä välittämättä mun ahdingosta tai musta ylipäätään. En tiennyt, kuinka kauan olin siinä maannut, kun ne nyt uskalsivat tulla näinkin lähelle. En mä oikeestaan edes välittänyt.
Jotenkin niitten perhosten läsnäolo tuntui kuitenkin rauhottavan mua, koska pienen hetken mä muistin vain sun hymys ja mäkin pystyin hymyilemään. Sä olit niin kaunis. Yleensä miehistä ei voinut sanoa, että ne oli kauniita, mutta sä olit. Jokin sussa tuntu säteilevän sellaista sisäistä kauneutta, joka veti jalat mun alta. Piirsin mun mielessä sun jokaisen yksityiskohdan, jokaisen nauruviivan sun silmies ympärillä, sun pienet hymykuopat, lähes näkymättömät pisamat poskilla...
Joskus mä taas tein jotain tosi tyhmää, joka pyyhki sen kaiken pois sun kasvoilta, mutta sitten mä toin sut tänne perhosten luo. Ne tuntu aina piristävän sua, ja sitten sä taas hymyilit. Etkä sä hymyillyt kellekään muulle paitsi mulle niin. Mä tunsin itseni niin erityiseksi, niin onnelliseksi.
Hetkeksi mä pysäytin ajatukseni, jotta näkisin vain sen hymyn, enkä niitä kalpeita ja elottomia, vieraita, kasvoja, jotka olin nähnyt viimeksi. Pieni punakeltainen perhonen lensi suoraan mun silmien edestä ja nousi taas kohti puiden taakse katoavaa aurinkoa. Sen värit hohtivat oranssissa valossa pehmeämmin. Hetken se muistutti mua susta.
Mä olin aina aatellut, että perhoset olis henkiä. Ei mitään haamuja tai vastavaa vaan kuolleiden ihmisten sieluja, jotka oli jäänyt tänne maan päälle kattomaan rakkaittensa perään, ettei ne tekis mitään tyhmää. Niin kuin säkin varmasti katsoisit mun perään.
Kohotin käteni ilmaan ja yritin saada sut kiinni. Lensit kuitenkin kauemmaksi, aivan kuin peläten mun kosketusta. Ihan niin kuin sä olit kavahtanut silloin, kun mä eka kerran kosketin sun vaaleita, lyhyitä hiuksias ja tunsin pehmeiden huuliesi värisevän mun omieni alla. Kun sun suus oli maistunut ihan L&M-tupakalle ja mä tykkäsin siitä, vaikka tyttöjen kanssa mua oli aina ällöttänyt tupakan maku. Kun sun sormes haparoivat koskettamaan arasti mun kasvoja, ja kun mä viimein tiesin, että sä olit se, jota olin etsinyt koko ikäni.
Mä laskin käteni, koska tiesin, etten voinut saada sua kiinni. En mä sais sua enää koskaan kiinni. Sä olit poissa. Ja mua sattu niin helvetisti.
A/N: Voisin olla tosi sadisti ja kirjoittaa näiden kahden pojan tarinan aina alusta katkeraan loppuun. Mutta se saattais sattua mua ehkä jopa enemmän kuin teitä...