Nimi: Melankolia
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Paritus: Ei ole
Rating: K-11
Genre: Angst, deathfic
Warnings: Viiltelyä, kuolema, jota ei ole niin tarkasti selitetty
A/N: Etsin biisiä, josta kirjoittaa fic. Minulle ehdotettiin tätä biisiä, eli CMX:n Melankolia, ja tietysti tästä tuli heti mieleen Draco, joten tälläinen tästä tuli.
FF100:sen sanaan Kuolema.
******
Melankolia
Miten vihaankaan puhetta sanoja, vihaankaan kirjoittamista
Kävelen vain kehää tyhjässä talossani
Draco Malfoy nosti kuolonsyöjä-naamionsa kasvoiltaan ja nojasi tyhjän keittiönsä pöytään huokaisten syvään samalla. Taas yksi päivä, liian rankka päivä nuorukaiselle, joka hädin tuskin tajusi mistään mitään tässä elämässä. Yksi päivä, jolloin nuorukainen oli pakotettu tappamaan yksi jästi toisensa jälkeen, murhaamaan heidät kylmäverisesti, katsomaan heidän tyhjiä, kylmiä silmiään sen jälkeen, kun he olivat siirtyneet jonnekin muualle, jonnekin, mistä nuorukainen ei tiennyt yhtikäs mitään. Vaaleat hiukset valuivat silmien eteen kun poika puristi kätensä nyrkkiin ja yritti kadottaa muistoja tästä kamalasta päivästä, muistoja päivästä, jolloin hänet oli revitty lapsuudestaan irti suoraan aikuisuuteen, oli pakotettu toimimaan tahtonsa vastaisesti ja pistetty kärsimään teoistaan. Katumus iski satakertaisena. Siinä ruumiin vierellä tänään seisoessaan hänen teki mieli kyynelehtiä, ravistella ruumista, käskeä häntä palaamaan takaisin ja yrittää kaikkensa, jotta kirous peruuntuisi, mutta ei voinut tehdä sitä. Kyyneleet oli pysäytettävä, silmät piti pitää kylminä kuin jääkimpaleet, ja poika hädin tuskin pystyi siihen.
Hänen ikäisensä pitäisi olla nyt Tylypahkassa pelleilemässä ystäviensä kanssa, puhumassa siitä, kenen tytön he ottaisivat tanssiaisiin, suunnittelemassa kepposia, tekemässä kaikkea, mitä he nyt pitivätkin hauskana. Mutta tämä poika oli revitty pois, hänet oli otettu liian aikaisin, poika oli vielä keskenkasvuinen.
Eikä kukaan ollut kysynyt häneltä, mitä hän halusi. Poika ei tiennyt itsekään. Mitä hän oikeastaan halusi? Hän halusi rauhaa. Hän ei halunnut olla kummankaan puolella, hän ei halunnut kärsiä tappiosta, hän ei halunnut juhlia voittoa. Hän halusi olla puolueeton, katsella tuomarina tilannetta.
Dracon pää oli sekaisin. Hän ei kyennyt ymmärtämään tämän päivän tapahtumia, ne pyörivät hänen päässään, pomppivat silmille, niin, että pojan teki mieli repiä silmät pois päästään. Ehkä sitten hän saisi rauhan, kun ei näkisi mitään.
Mistä hän oli unelmoinut? Hän ei muistanut enää.
Hän muisti vain isänsä kylmät kasvot, kun tämä oli kertonut hänelle, että hänestä tulisi kuolonsyöjä. Yksi kunnioitetuista kuolonsyöjistä, sisäpiiriläisistä. Poika nosti hihaansa ja sylkäisi pimeän piirron päälle. Hän raapi sitä, kokeili, saisiko hän sen pois, mutta ei, se pysyi tatuoituna hänen ihollaan. Hän valahti alas, hänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen mielensä oli väsynyt. Hän halusi vain nukahtaa ja unohtaa. Unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut. Hän halusi herätä sinä kuutosluokan päivänä, kun isä oli hänelle sen ilmoittanut, ja sanoa hänelle suoraan ei, hänestä ei tulisi kuolonsyöjää. Mutta siitä oli kulunut jo yli vuosi, ei hän voinut sitä enää tehdä. Nyt hän ei voinut mitään muuta kuin katua, mutta ei pystynyt tekemään sille mitään.
Ajatukset pelkkiä houreita, toiveet kuin aamuinen seitti
Koko elämän aika tuhkaa ja sumua
Osasiko hän rakastaa enää? Oliko hänestä mitään jäljellä? Vaurioituisiko hänen sielunsa niin pahasti, että hän ei lopulta enää tuntisi mitään, niinkuin hänen isänsä. Poika toivoi hartaasti, että niin ei tapahtuisi. Hän ei halunnut isänsä kaltaiseksi, vaikka oli pienenä siitä haaveillutkin.
Poika oli silloin ollut vain harhaanjohdettu lapsi, joka oli pitänyt isäänsä esikuvanaan ja oli halunnut tulla samanlaiseksi kuin hän.
Draco hengitti syvään ja laski naamion takaisin kasvoilleen. Poika kovetti kasvonsa, silmänsä, hengitti ulos, sulki silmänsä tiukasti ja hengitti sisään. Sitten hän aukaisi kämmenensä nyrkistä ja katsoi tiukasti eteenpäin. Hän käveli nopeasti ulos ja ilmiintyi. Pojan isä seisoi metrin päässä samanlainen naamio päällään, musta kaapu yllään. Hän katsoi poikaansa tunteettomana. Silmissä ei näkynyt hitustakaan rakkaudesta, ei ylpeydestä, ei mistään. Ja poika katsoi isäänsä samanlaisesti takaisin. Syvällä sisimmässään poika ajattelee katkerasti isäänsä, ja miettii, voisiko murhata hänet. Pojan hieman sairaassa mielessä isä on kaiken tämän aiheuttaja. Kaiken pahan, kaiken sen, minkä takia hän nyt seisoi siinä kirottu naamio kasvoillaan ja pelkäsi. Pelkäsi itseään, pelkäsi mitä hän voisi tehdä, pelkäsi sitä, osaisiko hän murhata, vai olisiko hän pelkuri. Pelkäsi sitä mahdollisuutta, että hän toteuttaisi kaikki ne suunnitelmat, joita hän oli hautonut, mutta pelännyt. Kuten isänsä murhan.
Rakkaudesta ruikuttajat, halusta ulvojat
Kiertää kaupungin sydäntä vaanien verta
Isä nyökkäsi pojalleen ja kehonsa kielellä kehotti tätä seuraamaan. Mies kertoi hänelle, että pimeyden ruhtinas oli antanut heille tehtävän, heidän täytyisi iskeä jästien koululle ja tappaa kaikki siellä. Pojan mielessä välähti mitä pimeyden ruhtinas hyötyi tästä hyökkäyksestä, mutta piti sen visusti poissa mielestään sen jälkeen, hänen käskyjään ei kannattanut kyseenalaistaa, sen Draco tiesi. Lucius ilmiintyi poika perässään ja pian kaksi mustaa hahmoa seisoi koulun portin edessä. Mies mutisi alohomora-loitsun ja portti aukeni naksahtaen.
Piha hiljeni lasten äänistä, kun he astuivat pihalle. Jokaisen pienen katse oli kiinnittynyt heihin, eikä kukaan liikkunut. Vihreä valo välähti, kun Lucius langetti ensimmäisen tappokirouksensa. Vaaleahiuksinen pieni tyttö lysähti maahan silmät auki, kauhistunut ilme kasvoillaan. Poikaa alkoi melkein oksettaa, hän ei pystynyt katsomaan päinkään.
Poika langetti oman tappokirouksensa katsoen maahan, hän ei edes tiennyt osuiko se kehenkään, se ei ollut hänelle niin tärkeää. Lapset kiljuivat, Lucius sinkautti monia kirouksia, ja lopulta hän loitsi pimeyden piirron taivaalle, ja kaikkoontui poksahtaen. Draco seurasi hänen esimerkkiään ja ilmiintyi asuntoonsa. Poika käveli horjuen kylpyhuoneeseen, nosti naamionsa ja oksensi. Poika oksensi ulos kaiken, mitä hänen vatsassaan oli, ja hänestä tuntui pahalta, niin kamalan pahalta. Kammottavalta, hänen vatsassaan kiersi, paha olo velloi päässäkin.
Poika otti puukon ja viilsi syvälle. Tummanpunainen veri valtasi lattian, pojasta tuntui pahalta, niin pahalta. Mustalta syvällä sisimmässään. Poika viilsi uudestaan, tunsi kivun sävähdyksen koko kehossaan, tunsi kuinka veri valuu pois hänen kehostaan, kallisarvoinen, puhdas veri valui pois hänen kehostaan. Veri, joka oli väriltään melkein mustaa, niinkuin omistajansakin sisällään.
Omiin synkkiin linnoihinsa, vallitusten taa
Pelokkaammat piilee hautomaan paalujaan
Maailmako painajainen josta ei voi herätä
Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä
Ovikello soi. Hän pyyhki kasvonsa, lausui loitsun, joka ompeli haavat, riisui naamionsa, mustat vaatteensa ja vaihtoi ne normaaleihin vaatteihin. Ovikello soi edelleen, painostavana ja kimeänä. Nainen seisoi oven takana ja ojensi hänelle tilaisuutta. Tilaisuutta vaihtaa puolta, tilaisuutta tulla oikealle puolelle. Tilaisuutta tulla valoon. Hän ojensi kättään, mutta poika ei tartu siihen.
Hän oli liian syvällä pimeydessä päästäkseen pois.
Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hautahaukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään
Tahto tuhoutua, lienee eräs sielun toimilanka
Toinen vallan halu pyörii piirin tunnetun
Taistelu on kahden sanan välin mittainen
Kyllä vaiko ei kas siinä pulma
Maailmako painajainen josta ei voi herätä
Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä
