Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Romance
Rating: S
Pairing: Kurt/Blaine, Kurt/Finn, (Nick/Jeff)
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle
Summary: Hän ei tiedä, kuinka rakastutaan, tai kuinka toinen saadaan rakastumaan. Vai saadaanko ollenkaan.
Sain tähän ficciin idean Edinburghissa kun mulla soi päässä suunnilleen satatuhatta kertaa Glee-versio laulusta Big Girls Don't Cry (:
Hymyhetki päiväkahvilla
Blaine tarttuu kiinni Kurtin takinhihaan ja hoputtaa häntä kävelemään nopeampaa. Blaine sanoo, että kahvilaan ehtii tulla kamala ruuhka ennen kuin he ehtivät sinne, jos Kurt ei nopeauta askeleitaan ja ala kävellä sen sijaan, että ryömisi eteenpäin jalkakäytävällä kuin jonkinlainen nilviäinen. Kurt naurahtaa hiljaa ja antaa Blainen retuuttaa itseään hihasta ja käyttäytyä kuin ei selviäisi ilman päiväkahveja lopusta päivästä. Ja ehkä Blaine ei selviäisikään, hän ajattelee. Ovathan he juoneet kahvia melkein joka päivä koulun jälkeen hänen siirryttyään Daltoniin, ja joskus keskellä päivääkin, kun heillä kummallakaan ei ole ollut tuntia, tai Nick ja Jeff ovat ehdottaneet, että lintsataanko kimpassa. Ja mistä hän tietää, vaikka Blaine olisi sitä ennen käynyt kahvilla jonkun toisen kaveripoika-Kurtin kanssa ja hymyillyt tälle niin kuin nyt hymyilee hänelle, pidellyt kiinni tämän hihasta ja sanonut tarvitsevansa kofeiinia juuri nyt enkä kohta, etana!
”Kurt ihan totta, kukaan ei voi kävellä noin hitaasti!” Blaine sanoo hyväntuulisena, ja Kurt naurahtaa uudestaan. Kun Blaine liu'uttaa kättään alemmas hänen hihallaan ja ottaa häntä kädestä, hän nielaisee naurunsa väärään kurkkuun ja katsoo tätä silmät suurina ja vaaleansinisinä, jotka ovat melkein samanväriset kuin taivas, jos hän kallistaa päätään aavistuksen verran vasemmalle. Sinisilmäisesti.
”Voipas”, Kurt sanoo ja yrittää keskittyä siihen, mitä Blaine sen jälkeen sanoo, mutta tämän sormet vievät hänen kaiken huomionsa. Sormet, jotka Blaine on kietonut tiukasti hänen sormiensa lomaan. Hän ei edes ymmärrä hidastella enää, vaan sovittaa askelensa Blainen askelten tahtiin ja yrittää parhaansa mukaan pysytellä tämän vierellä.
Pienen hetken Blaine on muutakin kuin hänen mielikuvituspoikaystävänsä.
Kahvilan ovella Blaine päästää irti Kurtin kädestä, ja hän räpäyttää silmiään ja yrittää käyttäytyä tavallisesti, vaikka tahtoisi tarttua Blainea kädestä päästämättä siitä irti ikinä. Mutta tietenkään hän ei tee niin. Eihän Blaine edes tiedä, että hän tahtoisi pidellä tätä kädestä aina. Että hän tahtoisi Blainen olevan useamminkin hänen poikaystävänsä, eikä pelkkä mielikuvituspoikaystävä, joka todellisuudessa on vain hänen paras ystävänsä, johon hän on rakastunut korviaan myöten. Että hän tahtoisi Blainenkin rakastavan häntä, ja että heidän ystävyydestään ei tulisi sellaista kuin hänen ja Finnin oli ollut silloin, kun hän oli vielä ollut rakastunut Finniin, ja Finn oli tiennyt sen, mutta esittänyt tyhmää. Ja vaikka hänen ja Finnin ystävyys on säilynyt ehjänä ja siitä on tullut jotain enemmän kuin pelkkää ystävyyttä, hän ei silti tahdo tyytyä olemaan Blainellekin pelkkä pikkuveli.
” – joskus minusta tuntuu, että sinä hidastelet ihan tahallasi”, Kurt kuulee Blainen sanovan ja havahtuu ajatuksistaan, joissa Blaine on sanonut jotain ihan muuta. Silloin tällöin hän pelottaa itsekin itseään, eikä pelkästään Mercedestä, joka on tiennyt kaiken hänen rakkauselämästään siitä saakka, kun hän on kertonut tälle olevansa ihastunut Finniin.
Hän ei ole edes muistanut, miltä tuntuu olla näin rakastunut.
”Enpäs – ” Kurt aloittaa, mutta Blaine heilauttaa laukkunsa toiselle olkapäälleen ja koskettaa sitten hänen selkäänsä vasemman lapaluun kohdalta saaden hänet sulkemaan suunsa. Pieni ääni hänen päässään käskee hänen jatkaa, ehkä Blaine sillon painaisi kätensä hänen suulleen, tai huulensa –
Kurt ravistaa päätään ja hänen ajatuksensa menevät entistäkin enemmän sekaisin.
”Niin, kofeiiniriippuvuusharhoja ehkäpä”, Blaine sanoo muka mietteliäästi ja hymyilee. Kurt vastaa varovaisesti Blainen hymyyn ja tahtoisi hetken jatkuvan ikuisesti. Heidän hymyhetkensä, joka on täsmälleen samanlainen kuin ne, jollaisia rakastuneet parit pitävät romanttissa elokuvissa ja musikaaleissa, joita hän on katsellut siitä saakka, kun oli kaksivuotias. Erona on vain se, että he ovat molemmat poikia, eikä Blaine rakasta häntä muuten kuin ystävänä.
”Niin”, Kurt sanoo vain sanoakseen jotakin, ja 'niin' sopii vastaukseksi melkein mihin tahansa. Ja onhan se totta. Blaine käyttäytyy aggressiivisemmin silloin kun ei ole saanut kahvia.
Blaine avaa Kurtille oven niin herrasmiesmäisesti, että hän ei edes ajattele niitä kertoja, kun jalkapallojoukkueen pojat ovat availleet hänelle ovia ja huutaneet hänen peräänsä 'naiset ensin, homo-Hummel!' Hän mumisee kiitoksen ja astuu sisälle kahvilaan, jossa on monta pöytää, tuolia ja ihmistä, yksi myyntitiski ja sen edessä lyhyt jono. He asettuvat jonon päähän ja Blaine sanoo, että voi tilata Kurtillekin. Kurt nyökkää ja menee varaamaan heille pöydän ikkunan vierestä. Se on pieni ja neliönmutoinen ja sen ympärillä on kaksi tuolia. Yksi hänelle ja yksi Blainelle. Hän ei tahdo kenenkään muun liittyvän heidän seuraansa. Hän tahtoo olla Blainen kanssa kahdestaan. Blainen, joka muuttuu hyväntuulisesta vieläkin hyväntuulisemmaksi juotuaan puolet pahvisen kahvimukinsa sisällöstä ja puhuu hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta. Kurt huokaisee hiljaa ja riisuu takkinsa ja raidallisen kaulaliinansa tuolin selkänojalle.
Ehkä he vielä jonain päivänä puhuisivat rakkausasioista. Mutta se 'ehkä' on aika iso ehkä.
Voi mennä vielä monta viikkoa, kuukautta tai vuotta, mutta hän jaksaisi olla kärsivällisesti Blainen paras ystävä niin kauan, kunnes tämä tahtoisi hänen olevan jotain muutakin.
Blaine istuu häntä vastapäätä ja liu'uttaa Kurtin mukin pöydän poikki. Kurt ottaa sen molempiin käsiinsä ja kietoo sormensa sen ympärille. Hän nuuhkaisee kahvin tuoksua ja miettii, kuinka paljon helpompaa olisi, jos mukeissa ei olisi kansia, ja kahvin pinnan voisi puhaltaa aalloille ja saada sen jäähtymään nopeammin. Hänen täytyy vain tyytyä odottamaan, että se jäähtyy tulikuumasta juotavan lämpöiseksi. Toisaalta, hän ajattelee laskien mukinsa pöydälle nojaten leukansa kyynärpäidensä varaan, mitä kauemmin kahvin juomiseen menee, sitä kauemmin hän saa viettää aikaa Blainen kanssa hyvän tekosyyn varjolla ilman että se alkaisi vaikuttaa tungettelevalta. Puoleksi tunniksi päivässä hän saa Blainen kokonaan itselleen, ja voi puhua tämän pyörryksiin ja saada tämän rakastumaan itseensä. Tai niin hän uskottelee itselleen. Todellisuudessa hän tietää rakkaudesta vain sen, että se tuntuu yhtä aikaa ihanalta ja kamalalta. Hän ei tiedä, kuinka rakastutaan, tai kuinka toinen saadaan rakastumaan.
Vai saadaanko ollenkaan.
Blaine hörppää kahviaan ja alkaa oma-aloitteisesti puhua uudesta Voguesta, ja yhtäkkiä Kurt huomaa tulleensa nielaistuksi keskusteluun, joka ei pysy yhdessäkään puheenaiheessa muutamaa minuuttia kauempaa, ja jonka aikana hän saa monta tilaisuutta katsella Blainen kasvoja ilman että se olisi tuijottamista. Hänen silmänsä pysähtyvät pitkäksi hetkeksi Blainen ruskeisiin silmiin tämän kertoessa hänelle lyhyttä tiivistelmää elokuvasta, jonka on katsonut edellisenä iltana. Hän kuuntelee niinkin keskittyneesti, että tietää sen olleen romanttinen komedia. Blainen vaihtaessa aiheen hänen isänsä autokorjaamoon hän katselee tämän suuta ja löytää itsensä listaamasta tärkeitä seikkoja renkaiden vaihdosta, vaikka tietää Blainen tietävän autoista enemmän kuin hän itse. He vaihtavat aihetta automerkkeihin ja Blaine sanoo valkoisten limusiinien olevan hienompia kuin mustien, ja Kurt nyökyttelee ja miettii, miltä tämän hiukset näyttäisivät ilman hiusgeeliä.
”Pörröisiltä”, Kurt sanoo vahingossa ääneen, ja Blaine lopettaa yksinpuhelunsa tähdenmuotoisista pölykapseleista ja katsoo häntä kummastuneena.
”Mitä?” Blaine kysyy ja hymyilee hämmentyneenä.
”Ei mitään”, Kurt mumisee kiusaantuneesti ja tuntee punastuvansa.
”Ei sitten”, Blaine sanoo, ja loput ajasta, jonka he istuvat kahvilassa sinä päivänä, he puhuvat uudesta lukujärjestyksestään, ja Kurt osallistuu keskusteluun tehden monologista dialogin.
Lopulta he nousevat pöydän äärestä, pukevat takkinsa päälleen ja lähtevät pois kahvilasta niin kuin he tekevät joka päivä. Blaine avaa oven Kurtille ja halaa häntä heidän erotessaan, ja Kurt painaa päänsä Blainen olkapäälle. Kun Blaine ottaa käsivartensa pois hänen ympäriltään, ja ajattelee: vielä jonain päivänä sinä et teekään noin, ja pidättää hengitystään Blainen kävellessä pois.
Heidän tämänpäiväinen päiväkahvihetkensä on ohi, ja Kurt alkaa jo odottaa huomista ja seuraavaa puolituntista, joka venyy tunniksi, tuoksuu kahvilta ja hymyilee hänelle iloisesti Blainen suulla.