Kirjoittaja: jennumiu tässä moi
Ikäraja: K-11 , valittaminen sallittu
Tyylilaji: Angst, fluffy, slash
Fandom: Pandora Hearts (PH)
Paritus/Hahmot: Gilbert/Break
Vastuuvapaus: En omista Pandora Heartsia, en sen hahmoja enkä miljöötä tai muutakaan. Vain teksti on omaani.
Tiivistelmä: Gilbert ei ymmärrä, ei itseään, ei mitään. Hän haluaisi olla siellä isäntää varten, hän halusi itkeä ja lakata olemasta, hän halusi häntä lohdutettavan ja kuolla yksinäisenä. Hän halusi nukkua muttei uskaltanut, seinät tuntuivat hengittävän ja hiljalleen ne kaatuisivat hänen päälleen eikä hän näkisi huomista vaikkei toisaalta halunnutkaan. A/N: Heissulivei, jennu tässä taas. Ajattelin mainita, että kirjoittaessani kaavailin tämän sijoittuvan aikaan, jolloin Oz oli juuri 'kadonnut', eli Gil-kun on tässä noin 14 vuotias. Tökkäiskää jos epäselvä kirjoitustyylini jätti jotain epäselväksi, & kommentit on ihania :--)
Aurinko on toivo, sanovat he jotka kantavat sielua
Ikkunat itkivät raivokasta tuulta, huoneen jokainen nurkka oli täyttynyt syntyvistä varjoista tulen rauhoituttua hiillokseksi, ja Gilbert käpertyi kuin pieni, musta kissa kerälle peittoihin, silmien tarkkaillessa vauhkoina tyhjää mustuutta edessään.
Pimeä tulee, se tukehduttaa toivoni ja isäntä eksyy ikuisuudeksi syvyyksiin.Oksat lyövät ikkunoita, Gilbert ei halua kuulla, hän painaa peiton korvilleen ja torjuu tietoisesti ja tiedostamatta muistoja, joita ei halua muistaa. Irvokkaasti nauraen, ovat isännän kasvot kuitenkin pakotettuina hänen verkkokalvollaan, ja ikäväkin sattuu kuin puukon isku vatsaan.
Oz, minä olen liian heikko. Gilbert ei ymmärrä, ei itseään, ei mitään. Hän haluaisi olla siellä isäntää varten, hän halusi itkeä ja lakata olemasta, hän halusi häntä lohdutettavan ja kuolla yksinäisenä. Hän halusi nukkua muttei uskaltanut, seinät tuntuivat hengittävän ja hiljalleen ne kaatuisivat hänen päälleen eikä hän näkisi huomista vaikkei toisaalta halunnutkaan.
Aurinko on toivo, sanovat he jotka kantavat sielua. Uskon, ei minulla ole kumpaakaan.Ovet, jotka Gilbert on raapinut rumiksi, koska ei uskalla satuttaa itseään vaikka sen uskoo ansaitsevansa, narahtavat hiljaa ja Gilbert huutaa. Huutaa ääni täynnä unohduksentahtoa, eikä kukaan häntä aio moittia, ei liioin edes kuulla.
Miksi hän, miksen minä, minä olen turha ja häpeätahra jokaisen silmissä.Kun ääntä ei enää ole ja hän pelkää tukehtuvansa kyyneliinsä, Gilbert sinetöi huulensa ja maistaa veren suussaan. Silmät pelosta laajenneina, hän vastaa punaisten katseeseen pimeydestä ja tärisee. Kasvot joihin hän tahtoisi luottaa, valkeat hiukset, jotka hohtavat hiukan lohdullisesti pimeydestä, mutta Gilbert pelkää huulilla keinuvaa hymyä.
"Gilbert-kun, älä anna pimeyden syödä sinua."Breakin ääni on rauhallinen ja silti se saa Gilbertin kavahtamaan, hän tahtoisi sulkeutua syvemmälle peittoonsa mutta sitä ei riitä. Gilbertin täytyy vain katsoa toista, joka istuu nojatuolissa ja heiluttelee jalkojaan, Gilbert näkee täysin vain liikkeen.
"Minä pelkään."Break tuhahtaa Gilbertin sanoille, ei pahasti, mutta kuitenkin. Hän kohottautuu tuolista, ja silmää räpäyttäessään Gilbert menettää sen hetken, joka mieheltä vie asettua polvilleen Gilbertin eteen, niin lähelle että heidän nenänpäänsä koskettavat, ennen kuin Gilbert valahtaa sängylle.
"Minäkin."
Gilbert tärisee, tuntee pisaravanat poskillaan ja sulkee silmänsä. Ainoa, hän on aina ainoa joka myöntää pelkäävänsä, hän on aina se heikko. Itselleen tietenkin, isäntä ei koskaan mieltänyt Gilbertiä heikkona, vaikka hänen olisi Gilbertin mielestä pitänyt.
"Et."Pimeässä Gilbert tuntee hengityksen ihollaan, voi lähes aistia hymyn toisen kasvoilla. Hiljaisuus hivelee hänen korviaan, hän ei tahdo kuulla valheita eikä totuuksia, sillä hän ei ole vielä valmis rikottavaksi uudelleen. Toinen vain hengittää, hengittää, hengittää.
"Pelkään."Break valahtaa Gilbertin viereen, hauraat kädet tavoittelevat Gilbertin peiton reunaa, eikä Gilbert osaa kuin katsoa, kuinka toinen kietoutuu peittoon, painautuu Gilbertin kylkeen ja hengittää kiinni tämän ihoon.
"Mutta juuri nyt, minua ei pelota."Break tuoksuu makealta, Gilbert huomaa, vaikka huomio on kiinnittynyt huuliin lähes kiinni käsivarressa, siihen kuinka Gilbert pystyy tuntemaan toisen jokaisen rauhallisen sydämen lyönnin ja hengityksen ulos. Gilbert sulkee silmänsä, ja vaikka seinät yhä hengittävät, hän unohtaa pelätä niitä ja eksyy mieltymään toisen lämpöön.
Haistaen minttuteen, suklaan ja nekut, Gilbert arvaa ehkä uskaltavansa taas nukahtaa.
