Kirjoittaja: koodivirhe.
Ikäraja: S
Genre: angst
Yhteenveto: Ginny puntaroi elämäänsä yön pimeydessä
Varoitukset: ankstansktasnkt, mainintaa homoseksuaalisista tunteista
AN: Betaa ei ole ollut käytettävissä, joten kirjoitusvirheitä ja huonosti artikuloituja lauseita varmasti tulee löytymään, koska en omista supervoimia, jotka kertoisivat kirjoitusvirheistäni.
Ginny käveli hiljaa, hyöhenenkevyin askelin. Hän siirsi tuolin ikkunan viereen, jotta voisi nojata päällään ikkunaan. Lasi hohkasi kylmää päänahkaan. Punapää katsoi kättään, jonka täysikuu oli maalannut luonnottoman kelmeäksi. Hän laski kätensä syliinsä, ja silitteli kevyesti pyöristynyttä vatsaanseutua. Nainen tunsi sääliä syntymätöntä lastansa kohtaan. Hän osasi melkein arvata, kuinka tämäkin lapsi tulisi sisarustensa tapaan kärsimään vanhempiensa välisestä suhteesta. Siitä olemattomasta, kokoon kuivuneesta avioliiton karikatyyristä. Olihan hänellä ja Harrylla ollut hetkensä, mutta ne olivat vuosia sitten. Silloin kun nainen pystyi vielä kuvittelemaan, että he olivat yhdessä hänen itsensä takia. Ei vain sen takia, että hän näytti Ron-veljeltään.
Niin, Ron. Harryn ensirakkaus. Harryn ainoa rakkaus. Oi, Ginny kyllä tiesi. Nainen oli tiennyt jo ensi hetkestä miesten tunteet toisiaan kohtaan, ei hän ollut typerä. Miehet olivat kuitenkin sokeita toistensa tunteille. He luulivat tunteidensa olevan yksipuolisia, vaikka he olivat melkein luodut toisilleen. He kuitenkin pelkäsivät liikaa toistensa tunteita, eivätkä uskaltaneet raottaa salaisuuksien verhoa. Ginnykään ei ollut tehnyt mitään miesten tunteiden hyväksi. Nuoruudensa naiiviudessa hän oli kuvitellut, että pystyisi syrjäyttämään Ronin paikan Harryn sydämessä. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, Ronin paikkaa ei kukaan ollut horjuuttanut vuosiin. Punapää tiesi, että sama koski hänen veljeään. He tulisivat jatkamaan kaipuutaan toisiaan kohtaan, kunnes aika heistä jättäisi. He loisivat haaveilevia, häpeilevän salailevia katseita toisiinsa, yrittäen piilottaa tunteidensa palon. He eivät kuitenkaan ole kertaakaan siinä onnistuneet. Melkein jokainen noiden kahden ympärillä tiesi, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta kukaan ei avannut suutaan. Kukaan ei paljastanut kummallekaan, että onni oli vain kolmen sanotun sanan päässä. Ginny ei halunnut kertoa, koska sillä sekunnilla kun sanat kaikuisivat ilmaan hänen sydämensä särkyisi lopullisesti. Nainen joutuisi loppuelämänsä katselemaan veljensä ja entisen aviomiehensä onnea. Miettimään, kuinka sillä paikalla voisi vielä olla hän. Tai no, ei sillä paikalla ole ikinä ollut hän. Se paikka oli edelleen varattuna Ronille.
He eivät ikinä jutelleet keskenään Harryn salatuista tunteista. Mies ei ikinä tuonut niitä esille, ja Ginny oli kuin ei tietäisikään. Miten hän olisi edes voinut niistä puhua? Nainen ei edes tiennyt, mistä aloittaisi. Ei joka päivä joutunut paljastamaan miehelleen, että tiesi tämän rakastavan vaimonsa veljeä. Tavallaan punapää myös halusi asioiden pysyvän tällä tolalla. Harryn luulevan, että hän ei tiennyt. Ronin luulevan, että hänen tunteensa ovat yksipuolisia. Hermionen luulevan, että heidänkin suhteensa olevan normaalin rakastava. Muiden luulevan, että kaikki oli kunnossa. Sisällään Ginny oli kuitenkin tuskallisen tietoinen, että tämä ei jatkuisi ikuisesti. Hän ei pystyisi esittämään onnellista vaimoa kunnes olisi vanha ja ryppyinen. Jossain vaiheessa nainen hermostuisi täysin miesten saamattomuuteen, ja paljastaisi miesten tunteet toisiaan kohtaan julmalle maailmalle. Silloin he voisivat olla avoimia toisilleen. Silloin heillä ei olisi enää mitään salattavaa. Silloin he voisivat alkaa seurustelemaan. Silloin... Silloin Ginnyllä ei enää olisi perhettä. Punapää pystyi kuvittelemaan, kuinka he Harryn kanssa vuoroviikoin hoitaisivat lapsia. He eivät katkeroituisi, vaan ylläpitäisivät ystävällistä suhdetta toisiinsa, lähinnä lasten vuoksi. Harry ei kantaisi kaunaa siitä, kuinka nainen oli pimittänyt häneltä mahdollisuuden onneen monen vuoden ajan. Ginny ja Hermione tapaisivat toisiaan, vaihtaen ajatuksiaan ja kokemuksiaan Harryn ja Ronin suhteesta. Miettien, miten he päätyivätkään tähän tilanteeseen. Kummatkin tietäen syvällä sisimmässään syyn, paljastamatta sitä muille.
Ginny ainakin tiesi syyn. Syyn, miksi oli antanut itsensä ajautua tähän tilanteeseen. Hän rakasti Harrya. Oli aina rakastanut ja tulisi aina rakastamaan. Vaikka Harry talloisi hänet maahan ja haukkuisi lyttyyn, punapään sydän takoisi silti samalle, arpiotsaiselle miehelle. Hän ei ikinä pystyisi sulkemaan sydämensä portteja Harrylta, vaikka kuinka haluaisi. Ne olivat miehelle aina auki. Harry osasi vedellä Ginnya oikeista naruista, usein huomaamattaan. Mies pystyi kietomaan vaimonsa pikkusormensa ympäri ilman suurempaa vaivannäköä. Ginny tiesi, muttei jaksanut välittää.
Punapää mietti usein, mikä sai Harryn ryhtymään tähän valeavioliittoa muistuttavaan farssiin. Oliko syynä esittämisen pakko, näyttää kaikille, että hänellä oli asiat hyvin? Halusiko hän itselleen edes osan siitä onnesta, jonka saisi, jos olisi Ronin kanssa? Tarvitsiko mies perheen ympärilleen, jonka avulla tuntisi itsensä tarpeelliseksi? Oliko Harry vain päättänyt luovuttaa sen suhteen, että saisi ikinä vastakaikua tunteilleen, ja sen takia nainut Ginnyn? Mikä muu olisi voinut olla syynä tähän tulokseen? Punapää ei halunnut kysyä mieheltään, peläten vastausta. Hän ei halunnut kuulla vastausta, jonka tiesi sisimmässään. Nainen oli pelkkä kakkosvaihtoehto, ainoa syy miksi hänet kelpuutettiin oli yhdennäköisyys Ronin kanssa. Jos hän ei olisi näyttänyt veljeltään, ei häntäkään olisi kelpuutettu vaimon pestiin.
Ginny yritti hokea itselleen joka päivä kuinka hänen pitäisi olla tyytyväinen siihen, mitä hänellä on. Kaksi kaunista lasta, pröystäilyn arvoinen koti sekä kiltti, ymmärtäväinen aviomies. Silti nainen tunsi itsensä onnettomaksi. Kaikesta saamastaan huolimatta hän ei ollut tyytyväinen. Ainoa mitä Ginny halusi, oli aviomiehensä ehdoton rakkaus, mutta sitä hän ei ikinä tulisi saamaan. Punapää tulisi aina olemaan kakkosvaihtoehto, se mihin tyydytään kun ei parempaa ole saatavilla. Se oli Ginnyn rooli tässä maailmassa, ja siihen hänen oli tyytyminen.
Nainen oli yrittänyt taistella rooliaan vastaan, yhtenä todisteena lapset. Hekään eivät silti olleet tarpeeksi. Maailmassa ei ollut tarpeeksi suurta mahtia, joka olisi estänyt Harrya rakastamasta Ronia. Silti Ginny jaksoi yrittää mitä erinäisimmillä keinoilla. Pitämällä kodin nättinä, huolehtimalla lapsista sekä Harrysta, tekemällä hyvää ruokaa... Hän kokeili kaikkia kikkoja kirjasta, mutta mikään ei auttanut. Vuosien yrittämisen takia nainen oli väsynyt, niin henkisesti kuin fyysisesti. Jatkuva ratkaisun etsiminen rokotti hänen yöuniaan, ja ongelmat seurasivat häntä uniin. Ginny ei ollut missään turvassa painajaisiltaan, jotka jatkuivat öin ja päivin. Hän eli omaa painajaistaan, joka oli jatkunut siitä asti, kun oli alkanut unelmoimaan Harrysta. Nainen ei osannut päästää irti vanhoista tunteistaan etsiäkseen jotain uutta. Hän oli liian tottunut elämään veljensä varjossa etsiäkseen tietä valoon. Vaikka Ginny päättäisikin yrittää siirtyä eteenpäin elämässään, ei hän tietäisi edes, mistä aloittaa. Pitäisikö punapään vain kylmänviileästi ilmoittaa, että tämä oli nyt tässä, pakata tavaransa ja häipyä? Vai kenties yrittää jutella tunteistaan ja ajatuksistaan Harryn kanssa ja toivoa, että tämä muuttaisi mieltään Ronin suhteen ja omistautuisi kokonaan vaimolleen ja lapsilleen? Siitä oli turha edes haaveilla, koska sitä ei tulisi tapahtumaan.
Punapää oli loukossa elämässään, niin surulliselta kuin se kuullostikin. Hänellä ei ollut pakotietä, ei reitti b:tä jonka puoleen kääntyä hädän hetkellä. Oli vain hän ja maailma.
"Äiti?" hento lapsen ääni havahdutti naisen synkistä aatoksistaan.
"Niin, James?" Ginny kysyi, ja pakotti kasvoileen hymyn lapsensa tähden.
"Näin taas painajaista", poika kertoi, ja alkoi välittömästi itkeä. Punapää huokaisi ja nousi tuoliltaan. Hän kaappasi lapsen syliinsä, ja alkoi automaattisesti hyssytellä tätä.
"Ei hätää, äiti on tässä. Mennään nyt yhdessä nukkumaan", Ginny puheli ja jätti olohuoneen mukana taakseen yhden monista synkistä hetkistä, jotka valtasivat hänen mielensä öisin.
