BBC!Merlin: Tarinoita särkyneestä maailmasta | (S) | AU

[Mightyena]

Otsikko: Tarinoita särkyneestä maailmasta
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: BBC! Merlin
Genre: AU, draama
Ikäraja: S (koska vainoharhaisuus)
Paritus/Päähenkilöt: Merlin & OFC, (ja maininnat muuten monesta muusta :D)
Disclaimer: Merlin ei ole minun omaisuuttani, enkä tienaa kirjoittelullani yhtään mitään. Lainaan hahmoja ihan huvin vuoksi.

Summary: Merlin muisti taas ristiriitaisen rakkautensa paikkaa kohtaan ja sydäntä puristi.

A/N: Mieleni tuottama hämärä AU. Todellisuudet ja kaikki. Hmm, miksiköhän kaikki kirjoittamani on prologimaista, vaikka tämä onkin ihan oneshot. Kuten tavallista, seuraan sarjaa Suomen tahdissa eli jos jokin tässä sotii myöhempiä kausia vastaan, anteeksi (kohta joku kyllästyy siihen, että hoen tätä)... OFC ei siis ole sukua Merlinille, kutsuu sedäksi ihan muuten vain. :---D Psst tähän aikaan on helpointa julkaista, ei hermostuta niin paljon.

* * * * * * * * * * * *

Tarinoita särkyneestä maailmasta

Harmaantunut mies käveli metsässä. Hänestä huomasi, että nuoruuden päivät olivat jo kaukaista menneisyyttä, mutta toisaalta hänestä uhkui kummaa voimaa. Hän käveli selkä suorassa, päättäväisin askelin, toisella tavalla kuin elämänsä ehtoota viettävät yleensä.

Hetken kävelyn jälkeen miehen ripeä tahti kääntyi häntä vastaan ja hän astui vauhdilla lätäkköön. Mutta vastoin yleisiä oletuksia hän ei horjahdellut tai jäänyt edes sekunnin murto-osaksi ihmettelemään: hänen kengänkärkensä hipaisi vedenpintaa lennättäen pisaroita yläilmoihin, poispäin miehen vaatteista. Hänen koko jalkansa ei seurannut varpaiden esimerkkiä, vaan leijaili lätäkön ohi ja kohtasi ainoastaan kuivan maan.

Jos olisi katsonut oikein läheltä, olisi saattanut huomata hänen hetken kultaa loistaneet silmänsä - hypnoottiset, kauniit, sekä elämää nähneet että kirkkaat.

Miehen nimi oli Merlin. Kukaan ei varsinaisesti kummastellut hänen nimeään, koska hän olisi hyvinkin voinut olla tarujen velho arvoituksellisuutensa puolesta. Merliniä itseään muiden reaktiot huvittivat - toisinaan hän leikki ajatuksella siitä, mitä hänestä oltaisiin tässä ajassa ajateltu, kun hän oli vielä nuori. Lievästä ilkikurisuudestaan velho ei suostunut luopumaan ikipäivänä, mutta poikasena hän oli kieltämättä ollut hiukan harkintakyvytön. Toisaalta juuri sellaiset asiat tekivät nuoruudesta nuoruutta, ja Merlin ei osannut sanoa, oliko viisaampana helpompi elää.

Yksi esimerkkitapaus rasavilliydestä tuijotti Merliniä, kun hän saapui laakealle niitylle. Velho ei ollut huomaavinaan, vaikka läksytys pienestä lapsesta kaukana kotoa olisi kenties ollut paikallaan. Merlin halusi suoda tytölle vakoilemisen onnistumisen riemut, kun lapsi oli kerran vaivautunut tänne asti. Miehelle juolahti yhtäkkiä mieleen jokin oma varjostustarina ja hän hymyili pienesti.

Tuuli ujelsi korvissa ja haastoi nurmen pieneen tanssiin. Merlin muisti taas ristiriitaisen rakkautensa paikkaa kohtaan ja sydäntä puristi.

Hän oli etsinyt nurmea kovin epätoivoisesti ja kovin kauan. Niin kuin kuolleen ja kadonneen omaisia piinaisi todisteiden puute, Merliniä piinasi se, ettei mahtavan linnan raunioita näkynyt missään. Ulkopuolinen olisi saattanut sanoa, että hän oli vain huonomuistinen ja unohtanut: velho itse tiesi asioiden oikean laidan.

Hän oli ylipäätään elossa hämärällä, selittämättömällä tavalla ja näki nykymaailman erikoisesti. Merlin oli hiukan kuin lapsi lukemassa satukirjaa - sanojen maailma ihastutti ja kauhistutti, mutta lopulta sitä täytyi palata todellisuuteen. Tätä satua Merlin ei ollut ikinä oppinut rakastamaan - häntä ei olisi haitannut edes lorun loppu muuten kuin muiden puolesta. Siksi hän oli etsinyt tämän paikan, oman kipeän, rakkaan todellisuutensa. Hän hymyili tyhjyydelle.

"Pitkästä aikaa, Camelot."
Pitkästä aikaa, Arthur.

Merlin ei ollut edes varma, oliko tässä paikassa oikeasti ollut joskus koti, mutta tänne hän tunsi vetoa. Tällä oli takuulla jokin merkitys.

Merlin hengitti syvään, antoi mielensä vaeltaa takaisin hänen totuuteensa sadun sisällä ja muiden satuun totuuden sisällä. Hän tervehti kaikkia taikaolentoja, auttoi Gaiusta, hymyili Gwenille, Morganallekin, koska aika kultaa muistot. Hän näki Arthurin kävelevän edellään ja koki pakottavaa tarvetta kertoa jotakin, kurotti, kurotti, kurotti...

"Hei, setä."

Vieraan tytön sanat särkivät Merlinin todellisuuden tuhansiksi sirpaleiksi ja velho joutui pakottamaan silmänsä auki.

"Niin?" Merlin kysyi, vieläkin pienessä transsissa.
"Setä näyttää siltä, että tietää paljon tarinoita tästä paikasta. Haluaisin kuulla."

Merlin tuijotti tyttöä ja ihmetteli, oliko tuollaisia lapsia todella olemassa. Hän sulki silmänsä taas hetkeksi yrittäen saavuttaa kotia, mutta täysin turhaan. Ehkä toinen kerta sitten.

Velho avasi silmänsä ja hymyili. Hänellä oli tosiaan muutama tarina kerrottavana.

Tytön silmät kiiluivat innostuksesta, kun Merlin alkoi puhua.

"Haha, vai että tarinoita! Kerropas, oletko koskaan mahtanut kuulla kuningas Arthurista?"

[flawless]

Voi apua. Tämä oli taas kerran aivan ihana lukukokemus, mutta voi että kun nyt alkoi taas itkettää! Tämä osui kyllä enemmän kuin sopivasti sarjan loppumisen haikeisiin tunnelmiin, right in the feels yhyy... No joo, jospa yrittäisin sanoa jotain fiksua.

Oli kiva lukea kerrankin jotain ihan vain Merlinistä, ilman mitään paritusta. On yllättävän virkistävää vaihtelua lueskella välillä tällaisiakin tekstejä, kun yleensä Merlin-ficcejä etsiessäni jotenkin kummasti ajaudun sinne enkunkielisten korkean ikärajan Merthurien pariin. Merlin on loistava hahmo, ja vanhanakin mitä mainioin - heti kun tajusin, että tässä seikkaili vanhus!Merlin, niin hymy nousi huulilleni. Olit mielestäni onnistunut vangitsemaan Merlinin luonteesta paljon olennaisia asioita näinkin lyhyeen tekstiin, esimerkiksi tämä kohta oli hahmotulkinnan kannalta erittäin osuva:

Lievästä ilkikurisuudestaan velho ei suostunut luopumaan ikipäivänä, mutta poikasena hän oli kieltämättä ollut hiukan harkintakyvytön. Toisaalta juuri sellaiset asiat tekivät nuoruudesta nuoruutta, ja Merlin ei osannut sanoa, oliko viisaampana helpompi elää.

Tämä kohta toi paitsi Merlinin luonnetta kivasti esille, myös oli aikamoinen elämänviisaus ja sai minut pohtimaan tuota viimeisen lauseen kysymystä. (Tulin samaan tulokseen kuin Merlin.) Hieno kohta joka tapauksessa, pidin! Mieleeni oli myös se kohta, jossa Merlin taikoi ollessaan astumaisillaan lätäkköön, ja erityisesti sen jälkeisen kullan välkähdyksen kuvaileminen. Kuvailit Merlinin kultaisia silmiä osuvasti ja kauniisti, se kohta oli mielestäni oikein erityisen nätti.

"Pitkästä aikaa, Camelot."
Pitkästä aikaa, Arthur.

Hän tervehti kaikkia taikaolentoja, auttoi Gaiusta, hymyili Gwenille, Morganallekin, koska aika kultaa muistot. Hän näki Arthurin kävelevän edellään ja koki pakottavaa tarvetta kertoa jotakin, kurotti, kurotti, kurotti...

Nämä kaksi kohtaa olivat myös hienoja. Näissä oli niin selkeästi esillä kaipuu ja haikeus, että sen pystyi itsekin tuntemaan - johtuneeko aiemmin mainitsemastani sarjan viimeisen jakson masistelusta ja itkuherkkyydestä vaiko tekstin haikeasta tunnelmasta, varmaan vähän molemmista, mutta vetistelin molempien kohtien kohdalla.

Tunnelmaltaan tämä oli, kuten jo sanoinkin, sydäntäsärkevän haikea. Tästä huokui Merlinin kaipuu vanhoihin aikoihin ja rakkaiden asioiden sekä ihmisten menettämisestä koitunut tuska. Tekstin tunnelataus oli suuri ja melkein käsin kosketeltavissa, koska se tuli niin hyvin esille tarinan edetessä. Pidin siitä, että tässä ei varsinaisesti tapahtunut paljoa, vaan keskityttiin enemmän tunnelmoimiseen. Se toimi.

Kiitos oikein mukavasta lukukokemuksesta! Toivottavasti kirjoitat vielä lisää ficcejä tästä fandomista, tähän asti ilmestyneet kun ovat kaikki olleet hyviä.

[Mightyena]

Jee kommentti! (en oikeasti osaa aloittaa vastausta muulla tavalla yhyy)

Kyllä, julkaisin tämän hiukan taktiseen julmaan aikaan. D: Itsehän en ole vielä edes nähnyt viimeistä jaksoa (mitä nyt netissä spoilaantunut kivasti, siitä en halua puhua) ja itkettää silti, kun lisää ei ole tulossa. En ikinä pääse sarjojen loppumisista yli ja Merlin on/oli ihan paras. :( Ja sitten offailusta asiaan...

Siis, ainakin sinulle tästä oli välittynyt juuri sellainen tunnelma kuin halusinkin. Tosi ihanaa, että onnistui koskettamaan (ainakin vähän). Enköhän minä tälläkin fandomilla vielä ihmisiä kiusaa, kun olen siihen melko kiintynyt. Ja olen taaskin ihan huono vastaamaan, mutta ihanasti kommentoit. Kiitoksia paljon, flawless. ♥

[Meldis]

Tässä tosiaan oli jotain prologimaista, mutta itse tarina tähän perään kuulostaa kauhean masentavalta, Merlin yksin elämässä vanhaksi, joten tämä "prologi" riitti minulle oikein hyvin. Sinulla on minusta taito juuri kuvata tällaisia pieniä hetkiä, hieman surumielisiä, mutta kuitenkin toiveikkaita. Ja tykkäsin, miten tämä sopi hyvin sarjan lopetukseen, vaikka on sydäntäsärkevää ajatella Merliniä vanhenemassa yksin, epäröimässä, että onkin kuvitellut kaiken, ainoana, joka muistaa kaiken enää, ainoa, joka voi vielä kertoa tarinoita Camelotista. Mutta ihanaa, että Merlin yhä oli se sama ilkikurinen, sarkastinen ihminen, minä myös ajattelen, että siitä hän ei luopuisi, vaikka miten paljon aikaa kuluisi.

Olit vanginnut ihanan satumaisen tunnelman, mikä vahvistui, kun Merlin epäili eläneensä vain sadussa, jota ei ollutkaan. Jokaisessa lauseessa oli paljon kaunista ja on vaikeaa valita mitään suosikkia, voisin lainailla koko ficin. Merlinin ympärilleen luoman mystisyyden olit kuvannut kiehtovasti, kultaiset ja nähneet silmät. Ihanaa ja raastavaa oli myös Merlinin muistelot ja kuinka hän hellästi muisteli myös Morganaa, minä olen sitä mieltä, että hän pystyi lopulta ajattelemaan myös häntä hyvillään, olivathan he alkuun ystäviä monta vuotta. Ihan kauheaa ja hellää oli myös tuo kodin rinnastaminen Arthuriin, tämä oli Merlinille Camelot, koti, rakas todellisuutensa. <3 :'')

Okei, jos nostan yhden.

Tuuli ujelsi korvissa ja haastoi nurmen pieneen tanssiin. Merlin muisti taas ristiriitaisen rakkautensa paikkaa kohtaan ja sydäntä puristi.

Yhtäaikaa upeaa kuvausta luonnosta ja Merlinin tunteista. *chefs kiss*

Ihana ajatus, että Merlin jatkaa Cameltoin myytin tarinaa ja kertoo kuningas Arthurista tarinoita, jotka jäävät elämään ja elävät vielä satoja vuosia myöhemmin. En ollut varma, mihin aikaan olit tämän kuvitellut, mutta minä ajattelin, että vielä elettiin keskiaikaa, jolloin legendat kuningas Arthurista ovat alkaneet elää ja kirjoitettu ylös. Tosi hellyyttävää, että se on lähtöisin Merlinistä ja aion ottaa tämän osaksi omaa headcanonia. Hirveän söpö oli myös, miten Merlin muisti itsensä varjostushommissa aikoinaan tuon tytön vakoillessa häntä. Tuo viimeinen lausahdus, ihhih, kuulen ihan Merlinin sanovan tuon Dragoonin äänellä, ihanaa.

Kiitos tästä paljon, en vain osaa sanoin kuvailla, miten kaunis ja riipaiseva tämä oli, toivottavasti se välittyi kommentistani. Nautin tästä suunnattomasti, kiitos. ^^