~ 2. luku ~
Ilta saapui kuin varkain, liian nopeasti ja varoittamatta. Watson oli pukenut parhaan pukunsa päälle, ja seisoi nyt oleskeluhuoneen suuren ikkunan edessä, pälyillen pihamaalle. Aurinko alkoi kadota horisontin taa. Ei mennyt kauaakaan, kun Maryn ystävätär, joka oli tyytyväisenä ottanut vastaan kummitädin tehtävän, saapui paikalle. Holmesia ei kuitenkaan vielä näkynyt.
“Odotetaan vielä hetki”, John Watson aneli hermostuneena. Mary nyökkäsi ja lähti ystävättärensä, Katen kanssa katsomaan omissa touhuissaan viihtyvää Jenniferiä.
Kului tunti ja kello oli jo miltein kahdeksan. Watson tärisi, eikä tiennyt johtuiko se kasvavasta kiukusta vai jostain ihan muusta. Mies tunsi yllättäen nykäisyn lahkeessaan. Katsoessaan alas, hän näki Jenniferin istuvan lattialla.
“Isin pikku prinsessa”, Watson naurahti, nostaen tytön syliinsä. “Missä äitisi on?”
“Täällä”, Mary sanoi hymyillen. Hän seisoi huoneen ovella. “Ruoka jäähtyy pian. Minusta meidän tulisi jo aloittaa.”
“Mutta.. Hyvä on.”
John ja naiset astuivat ruokapöydän ääreen. Surun murtamana Watson kippasi ruokaa lautaselleen. Hän kuuli etäisesti naisten puhuvan keskenään sekä Jenniferin jokeltelevan, mutta mikään ei saanut miehen ajatuksia pois eräästä tietystä etsivästä, joka ei taaskaan ollut paikalla. Juuri silloin John Watson, kaiken sen muun hälinän keskellä, kuuli hentoa koputusta. Mies nousi, pahoitteli poistumistaan ja lähti seuraamaan ääntä. Ei mennyt kauankaan selvittää, mistä koputus lähti. Ääni syntyi kävelykepin hennosti kopahdellessa oleskeluhuoneen ikkunaan. Ja koputtelija oli tietenkin kukas muukaan kuin Sherlock Holmes. Hämmästyneenä Watson avasi ikkunan, jotta etsivä voisi kömpiä siitä sisään.
“Etkö voisi kerrankin käyttää ovea? Niin kuin normaalit ihmiset?”
“Uskon, että minua varjostetaan. Olen todella pahoillani, että myöhästyin, rakas Watson.. Mutta minua tosiaan on varjostettu koko päivä. Tässä. Tämä on sille otukselle.”
Holmes tyrkkäsi pienen paketin Watsonille.
“Tarkoitat varmaan Jenniferille?”
“Niin, niin… Sitähän minä sanoinkin.”
Rinnassaan ylpeä tunne, Watson asteli pöyhkeilevänä ruokasaliin Holmes peräsään. Mary ja Kate keskeyttivät juoruilunsa. Heistä ensimmäinen näytti jokseenkin pettyneeltä.
“Mary, kasto kuka päätti liittyä seuraamme. Ja hän toi Jennylle lahjan”, Watson sanoi leveä hymy kasvoillaan. Mary puolestaan väläytti nopean tekohymyn. Holmes istahti pöytään, ja nappasi itselleen lautasen sekä ruokaa sen täytteeksi. Ja näin ruokailu sujui mutkitta loppuun asti. Tämän jälkeen seurue päätti siirtyä oleskeluhuoneeseen katsomaan Holmesin tuomaa lahjaa.
“Hm.. Se on.. Upea. Kiitos”, Watson sanoi käännellen esinettä kädessään. Hän asetti sen hetken ajan päästä hieman sivummalle, jotta muut olisivat voineet tarkastella sitä. Mary puolestaan päätti pysyä tuosta oudosta esineestä kaukana, ettei joutuisi jossain vaiheessa esittämään kysymystä:
Mikä ihme tuo on?“Herra Holmes, olette siis päättäneet ottaa kummin tehtävät vastaan?.. Viimeinkin.”
“Rouva on täysin oikeassa.”
“Ja uskot olevasi siihen kykenevä?”
“Tiedettävästi.”
“Miten ajattelit osallistua tyttäremme elämään?”
“Mary!” John totesi topakasti, rauhoittui hieman ja jatkoi; “nukuttaisitko Jennyn?”
“Miksemme antaisi herra etsivän tehdä sitä? Hän on niin innokaskin.”
Kaikki katsahtivat Holmesiin, joka kohautti harteitaan. Hän nousi ja asteli hitaasti lattialla istuvan tytön luo. Kaksikon katseet kohtasivat ja he jäivät tuijottamaan toisiaan hiljaisuuden samalla laskeutuessa huoneeseen.
Yhtäkkiä Holmes käännähti todeten:
“Minun on mentävä. Kiitän mukavasta illallisesta.”
Ja sen sanottuaan, Sherlock Holmes lähti samaa reittiä mitä oli tullutkin, jättäen peräänsä kaksi erittäin hämmentynyttä naista, hieman pettyneen miehen ja väsyneen pienen tytön.
“Ehkä minunkin on lähdettävä”, Kate totesi. “Mutta taidan käyttää ovea..”
~
Sinä iltana John ja Mary menivät vaitonaisena nukkumaan. He eivät puhuneet illan tapahtumista sanallakaan edes seuraavana aamuna. Kaksikko suoritti tavalliset rutiininsa, pukivat, söivät sekä puettivat ja syöttivät lapsen. Mary suukotti miestään poskelle, tämän lähtiessä töihin ja jäi viettämään päiväänsä Jenniferin seuraan.
Päivä kului normaalisti. John Watsonilla oli tavallinen määrä asiakkaita, kuka mikäkin vaiva riesanaan. Mary sekä Jennifer Watson puolestaan rakensivat ensin tornin rakennuspalikoista, kävivät sitten ulkona, kunnes tulivat takaisin kotiin odottelemaan tohtorin paluuta.
Laittaessaan tytärtään päiväunille, Mary Watsonin yli tulvahti sellainen raivonpuuska, ettei moista oltu koskaan ennen nähty. Ja kun onnettoman tiedoton John Watson palasi kotiin tylsän työpäivän jälkeen, sai hän kuulla kunniansa.
“John Hamish Watson.”
Mary seisoi eteisessä kädet puuskassa. Watson riisui hämmentyneenä takkinsa sekä hattunsa ja ripusti ne naulakkoon. Lääkärin laukkunsa hän asetti sille tarkoitetulle paikalle.
“Eilinen oli katastrofi.”
“En sanoisi ihan niin, Mary-kulta.”
“Holmes oli pöyristyttävä!”
“Hän ei tehnyt mitään.”
“Niin juuri! Hän ei ikinä tee mitään! Sinä teet hänelle kaiken. Olet kuin mikäkin kynnysmatto!”
“Tuo alkaa olla jo kohtuutonta.”
Mary lysähti sohvalle, haudaten kasvot käsiinsä.
“Meillä on teatteri tänä iltana”, Watson sanoi kylmästi, vaikka tunsikin iljettävän piston sydämessään. “Muista valmistautua siihen.”
~
Rouva Hudson oli ylpeä skotlantilaisnainen. Hän oli asunut Lontoossa jo monta vuotta, mutta vain murto-osan siitä oli nainen viettänyt Baker Streetillä. Vuokralaisena hänellä oli omituinen etsivä, Sherlock Holmes. Vaikka rouva Hudson alkoi jo suuriltaosin tottua tuon miehen outoihin tapoihin sekä pelottaviin vieraisiin, osasi etsivä silti päivä päivältä yllättää yhtä enemmän.
Rouva Hudson oli silloin hyvällä tuulella. Hän asteli kevein askelin yläkertaan, viltti ja muutama lelunpahanen kainalossaan. Koputtaessaan oveen, sen toiselta puolen kuului tavallinen tympeä murahdus:
“Sisään!”
“Herra Holmes, toin viltin ja muutaman lelun… Ovathan nämä vanhoja, mutta kelvatkoon nyt tämän kerran.”
Rouva Hudson levitti viltin takan eteen, kahden nojatuolin väliin ja asetti nallet ja nuket sen päälle. Holmes kyhjötti tuolissa, jonka oli raahannut ikkunan eteen. Tuosta pölyn peittämästä ikkunasta mies katseli utuisilla silmillään Baker Streetillä kulkevia ihmisiä.
“Olette varmasti innoissanne, herra.. Ettekö olekin?”
“Miksi olisin?”
“Tohtori antaa teille suuren vastuun tuodessaan tyttärensä hoitoosi illaksi.”
“Niin”, Holmes totesi vaitonaisena, vilkaisi rouva Hudsoniin ja käänsi katseensa sitten takaisin ulos. Tuossa katseessa taloudenhoitaja oli nähnyt jotain, mitä ei ollut tunnistanut, eikä sen vuoksi osannut tulkita.
“Onko jokin hullusti, sir?”
“Uskon, etteivät he tule tänään. Jos se on Marystä kiinni, lapsi pysyy minusta mahdollisimman kaukana.. Ehkä se on vain hyväksi..”
Rouva Hudson ei tiennyt mitä sanoa. Aivan kuin hän olisi aistinut pettymyksen Holmesin sanoissa. Mutta ennen kuin nainen kerkesi edes avata suutaan, oli etsivä jälleen oma itsensä.
“Vieläkö te olette siinä? Kadotkaa, olkaa hyvä!”
~
“Mary, oletko valmis?”
John Watson kurkisti makuuhuoneen ovesta. Hänen vaimonsa istui sängyllä Jennifer sylisään. Mies ja nainen katsoivat toisiaan nopeasti.
“Rakkain, onko jokin vialla?”
“Oi, John.. Minua pelottaa.”
John Watson kiiruhti vaimonsa luo ja huomasi tämän tärisevän. Vahvoilla käsillään, mies sulki naisen syleilyynsä. Jennifer ei näyttänyt välittävän, vaan jatkoi iloista jokelteluaan.
“Sinulla ei ole mitään pelättävää. Nyt meidän on vietävä Jenny Holmesille tai myöhästymme näytöksestä.”
Mary mulkaisi miestään ihmeissään. Nainen laski tyttärensä lattialle ja irrottautui sitten paremmin vieressään istuvan otteesta. John Watson kurtisti kulmiaan.
“Jennifer ei ole missään nimessä menossa Holmesille täksi illaksi. Kuinka edes saatoit kuvitella sellaista?”
“Mutta, rakas.. Olen sopinut asiasta jo Holmesin kanssa.”
“Muttet minun?..”
“Ajattelin, että se olisi sinulle yhdentekevää.”
“Yhdentekevää?!” Mary huusi kimpaantuneena, ponkaisten ylös vuoteelta. Hän käveli tarmokkaasti huoneen toiseen päähän ja heitti ensimmäisen käteensä osuvan esineen maahan. “Se ei todellakaan ole yhdentekevää, missä lapseni on hoidossa!”
“Lapsesi? Sinun lapsesi?” John Watson henkäisi hämmentyneenä.
“Minun lapseni. Minä kannoin häntä sisälläni yhdeksän kuukautta! Sinä et osaa arvata, millaista tuskaa olen joutunut kokemaan synnytyksen jälkeen! Pelkoa, ahdistusta. Entä jos yhden kerran käännän selkäni ja hänelle tapahtuu jotain?! Se olisi minun syytäni. Minun.”
“Mary.. Sinä et taida itse nyt aivan ymmärtää, millaista tuskaa minä koin kolme vuotta, kun Holmes oli poissa. Kolme vuotta! Ja kun hän kerrankin on tullut takaisin, haluan hänen olevan osa elämääni.”
“Syytätkö sinä minua siitä, että idiootti ystäväsi oli ‘kuolleena’ kolme vuotta? Pyysinkö minä häntä olemaan vaiti? Kertomatta sinulle totuutta? En!”
“Mary. Kyse ei ole siitä..”
“Mistä sitten? Annat hänelle anteeksi, vaikka hän oli se joka sinua satutti! Ja nyt vierität kaiken minun niskaani! Häpeäisit edes.”
John Watson nousi sängyltä ja harppoi pitkin askelin vaimonsa luo. Vaikka nainen yritti sinnikkäästi estellä, mies sulki hänen jälleen lämpimään syleilyynsä. Mary purskahti onnettomaan itkuun, painautuen yhä tiukemmin miestään vasten.
“Mary, rakkaimpani.. Olen pahoillani. En halua lisätä tuskaasi. Tehdään niin kuin haluat ja viedään Jenny vaikkapa Katelle. Hän varmasti ilahtuu.”
“Kiitos, John”, Mary totesi hiljaa.
~
Mary sekä John Watson saapuivat teatterille miltein kymmenen minuuttia myöhässä. Tohtori pyysi vaimoaan odottamaan ulkopuolella sillä välin kun hän itse kävisi tiedustelemassa, olisiko enää mahdollista päästä katsomaan esitystä. Mary värisi kylmässä tuulessa, katsellen rauhattomana ympärilleen. Kadut olivat autiot, lukuun ottamatta erästä kulkuria sekä kaukana pälyilevää poliisia.
“Olisiko rouvalla antaa rahaa köyhälle miehelle?” räsyinen kulkuri kysyi päästyään Maryn kohdalle. Miehen hampaat olivat puoliksi pudonneet ja toiset puolet haisivat kuolleelle eläimelle. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet sekä vasemmasta korvasta puuttui palanen.
“Ei ole”, Mary totesi nopeasti, toivoen miehen tällä kaikkoavan.
“Älkää huijatko”, kulkuri sanoi nauraen. “Varmasti teillä on jotain tuolla nätissä laukussanne.”
“Ei ole, vannon!” Mary alkoi jo hermostua, sillä John ei ollut vielä palannut, eikä poliisiakaan enää näkynyt lähistöllä.
“Miksi sitten noin hermostutte? Taidatte salata jotain?”
Kulkurin asenne, iloisesta huolettomasta veikosta, alkoi pikku hiljaa muuttua. Hänen kulmansa kurtistuivat ja suu vetäytyi viivaksi. Ennen kuin Mary kerkesi aavistaakaan, mies oli vetänyt puukon taskustaan, iskien sen suoraan naisen vatsaan. Rouva Watsonin lyyhistyessä maahan, kulkuri nappasi laukun ja pinkaisi nopeaan juoksuun.
Juuri silloin John Watson oli astunut teatterin ovista ja nähnyt valtavan surunäytelmän edessään.
“Mary!”
A/N: Kommenttia? <:
