Tekijä: Haruka
Otsikko: “I’ll sell my soul to dream you wide awake”…
Paritus: Emil/ Sara
Genre: Angst, drama, romance
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Kuolema, itse tuhoisia ajatuksia
Vastuunvapaus: Poets Of The Fall omistaa musiikkivideon ja otsikon, jonka pohjalta tämän tekstin olen kirjoittanut.
Haasteet: Idearoll,
Yhtyeen tuotanto ja
ficlet300 (144. Kuolema)
A/N: Sain tässä eräänä iltana idean, että kirjoitanpa Poetsien parista kappaleesta tehdystä musavideosta tekstin. Tämä olisi nyt niistä ensimmäinen ja kappale, jonka pohjalta tämän teen on Twilight Theaterin avausraita ”Dreaming Wide Awake”, josta olen otsikonkin vienyt. Video itsessään löytyy
täältä. Kommentit ovat tervetulleita, jos joku lukee tätä.
Sanoja: 300
Kello on kaksi yöllä, mutta painajaiset pitävät minut hereillä edelleen. Painajaiset menneisyydestä, unet, jotka haluan vain unohtaa. Kellon viisarit eivät tunnu siirtyvän millään eteenpäin, siltä minusta on tuntunut jo muutaman kuukauden aikana. Aiemmin minusta ei tuntunut tältä, ei silloin, kun vieressäni nukkui maailman suloisin tyttö, Sara. Muistan, miten hänen ruskeat, pitkät hiuksensa valuivat tyynylle iltaisin, miten niiden tuoksun hengittäminen sai minut nukahtamaan hänen viereensä, sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi, rakastetuksi.
Miksi minun on vaikea uskoa, että Sara oli lopullisesti poistunut elämästäni? Kuvittelen vieläkin hänet kahvilaan istumaan vastapäätä minua, halaamaan minua valkoisessa toppatakissa kadulla aina, kun tapasimme ja miten olin kerran antanut hänen kirkkaanpunaisen gerberan, koska tiesin hänen rakastavan kukkia. Sara sanoi aina niiden muistuttavan häntä kesästä, lämmöstä, joka palasi aina talven jälkeen.
Nousen istumaan sängyssäni, sytytän yöpöytäni lampun suunnaten katseen tyhjälle, valkoiselle seinälle. Kyseinen seinä oli vielä pari kuukautta aiemmin täynnä valokuvia minusta ja Sarasta, meidän yhteisistä hetkistämme. Saran kuoleman jälkeen olin vain halunnut tuhota yhteiset muistomme, vaikka ne palasivat unissani piinaamaan minua.
Etsin käsiini joitain niistä kuvista, jotka olin repinyt seinältä alas eräänä iltana, kun epätoivo ja raivo olivat ottaneet minut valtaansa. Kyyneleet kirvelivät silmäkulmissani katsoessani niitä: näin Saran hymyilemässä kameralle, pitämässä pörröistä kaulaliinaa, selvittämässä hiuksiaan peilin edessä, tarttumassa kädestäni kiinni todella lujasti. Näin itseni ojentamassa hänelle lasillista viiniä, silittämässä hänen pehmeitä poskiaan, suutelemassa kyyneleet hänen ripsistään aina, kun hän oli itkenyt, leikkimässä lumisotaa hänen kanssaan, vaikka lunta ei juuri ollut sinä talvena, joka oli Saran viimeinen. Ja lopulta muistin, miten olin hänen kuolemansa jälkeen halunnut kantaa hänen ruumiinsa pois asunnostamme, haudata hänet routaiselle kedolle kuuran ja jääkukkien joukkoon ja kuolla itse kylmälle kadulle auton yliajamana.
Mutta en tehnyt niin, vaan jäin henkiin vaalimaan yhteisiä muistojamme kuin rakkainta aarrettani, pelkäämään, että joku aamu olisi viimeiseni tässä maailmassa. Jos niin kävisi jonain päivänä, toivoin, että pääsisin sinne, missä Sara oli.