Nimi: Nukkiksen seikkailut Minecraftin ihmeellisessä maailmassa
Kirjoittaja: Nukkemestari
Ikäraja: Max. K11
Fandom: Minecraft
Päähenkilö: Nukkis, eli Nukkemestari. Tosin IRL elämässään hän on jonkin verran eroava Minecraft-persoonastaan.
A/N: Koska kukaan ei ole ficannut minecraftista, minä teen sen. Voisi muuten kirjoittaa vaikka creeperien rakkaustarinan joskus jos huvittaisi... mutta noh, kertomuksia päänsisäisestä selostuksestani pelatessani. Tosin vähän editettynä, sillä ihan kaikkea ei viitsi selostaa. Jos haluat pelata tarinan maisemissa, seed on "across the universum" tämän hetkisessä minecraft versiossa (ei kai päde sit kun tulee päivitystä?)
Kirjoitan tätä joskus tai en koskaa.. riippuen tykkääkö ihmiset ja huvittaako. Hyvää kirjoitussuonen avausta kuitenkin.
Nukkiksen seikkailut Minecraftin ihmeellisessä maailmassa
Päivät 1-2: Kuka auttaisi pientä Nukkista?
Avaan silmäni edessäni on pieni pudotus alas rantahietikolle. Vieressäni määkii lammaslauma. Katselen ympärilleni. Näen paljon puita, paljon tammia ja jonkin verran koivujakin. Lyhyellä katsastuksella paikka näyttäisi olevan joko pieni saari tai niemi.
Mutta nyt ei ole aikaa jäädä ihmettelemään! Aurinko on laskemassa, minun täytyy äkkiä kaivaa oma pieni hobittikolo ja alkaa kaivaa hiiltä kuin kääpiö. Lyön pari puuta kuutioiksi ja hyppään alas rannalle. Katselen rantatörmää. Perkele, ei yhtään hiiltä näkyvissä. Ja aurinko käy yhä alemmaksi, äääääääk, creepereitä ja kaikkea, kuka auttaisi pientä Nukkista?
Ei, täällä ei ole ketään. Minun pitää huolehtia itsestäni. Alan hakata maata ja hoen ”helvetti helvetti äääk aurinko laskee!”
Heti kun saan kaivettua tarpeeksi syvän kolon, hyppään sisään ja tukin kolon niin, että vain pieni kurkistusreikä jää jälkeeni. Huokaan. Melkein turvassa. Vielä syvennys niin, ettei luolani suulta näe sisään, niin hyvä. Saatuani alkeellisen kotini valmiiksi kiroan. Mitä nyt. Täällä on pimeää. Rakennan valmistuspöydän ja sillä hakun.
Helkkari vaan kun ei näe mitään. Kaivan sokkona. Ulkoa kuuluva zombien örinä karmii minua ja saa minut jähmettymään ajoittain. Aivan kuin se olisi selän takana.
”HIILTÄ!” huudahdan. Ja samalla hetkellä muistan, että polttamalla puuta olisin saanut puuhiiltä. Lyön kädellä otsaani. Nukkis se failaa. Hyppelen pimeässä tekemään muutamat lyhdyt ja jään odottelemaan auringon mukanaan tuomia ääniä, jotka kertovat zombien palavan auringossa. Astun ulos, peläten jättiläishämähäkin hyppäävän niskaani. Eivät ne päivisin hyökkää, mutta kahdeksan jalkaa niskassani eivät tunnu mukavalta.
Ei mitään. Ulkona tuvallisesti. Palaan takaisin valmistaakseni miekan ja astelen kohti kauempaa kuuluvaa kaakatusta. Luurangon kolinaääni saa minut melkein juoksemaan takaisin. Mihinhän se saamarin otus hävisi… no, nyt on päivä. Kunhan en mene luolaa, kaikki on hyvin. Teurastan kanan ja kuulen siankyljyksen… anteeksi siis, sian röhinän. Pohdiskellen minecraftin vegetarismi mahdollisuuksia teurastan porsaan säälimättä… tai ainakin yritän. Dääm, se karkasi terän alta. Älä juokse, pekonin kuuluu maata paikoillaan! Juoksen sian perässä, kunnes saan iskettyä sen kuoliaaksi. Nomnom, herkullista kyljystä luvassa illalla! Hyppelen grillaamaan kanan ja kyljyksen, mutta tapaan vielä toisen kanan ja teurastan sen. Nyt on hyvä viettää uusi yö kaivellen!
