Ficin nimi: Fortuna favet fortibus (Onni suosii rohkeaa)
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot)
Ikäraja: S
Paritus: Roope & Kultu
Genre: Riitely
Summary:
”Et itsekään vetelisi hirsiä mielelläsi tuossa sängyn irvikuvassa! Tule ja kokeile, ja mieti sen jälkeen kahdesti ennen kuin valitat omasta kipeästä selästäsi!”
A/N: Halusin kirjoittaa jotain tähän nimenomaiseen otsikkoon, ja pienen tuuminnan jälkeen syntyikin jälleen pienimuotoista tarinaa Roope Ankasta. Yleensä otsikkoa saa miettiä puolin ja toisin, mutta joskus se loksahtaa paikalleen jo alkutekijöissä. Sekin oli hauska huomata, että jokainen repliikki tässä tarinassa huudetaan...
***
Kultu hätkähtää hereille mökin makuuhuoneen ulkopuolelta kantautuvaan kolinan, mätkähdyksen ja ärjymisen sekakuoroon. Hetken hän kuvittelee jonkin hyökänneen hänen ja Roopen majapaikkaan, kunnes muutaman lisäsekunnin jälkeen päättelee toisin ja nielaisee kurkkuun pompanneen sydämensä takaisin rintaan.
Kuten hän on jo ehtinyt arvellakin, metallisten tölkkien keko oven takana on romahtanut ja muutama niistä vierii parasta aikaakin ympäri mökin epätasaista lattiaa. Kaiken keskellä pällistelee Roope, joka kokoaa itseään lattiatasosta näyttäen epätavallisen hurjistuneelta oletettavasti siksi, että hän on päässyt todistamaan moista nöyryytystä. Mökissä on hämärää, mutta heidän silmiensä kipinät valaisevat juuri sopivasti.
”Hei!” Kultu äyskähtää ääni käheänä nukkumisesta. ”Täällä yritetään nukkua, mikäli se on sinulle epäselvää!”
”Niputa se nokkasi, jos millään maltat!” Roope kuulostaa vähintään yhtä kiukkuiselta kumartuessaan noukkimaan karkuun vierineen tölkin. ”Minulla ei sattunut olemaan silmiä, joilla nähdä pimeässä!”
”Istu ja pala, sinulla on lyhty ihan selkäsi takana!” Kultu osoittaa painottaen esineen nimeä, eikä voi uskoa, että hänet on juuri herätetty jonkin niin pienen mutta pahuksen raivostuttavan asian vuoksi.
”Siitäpä ei ole sammuneena paljoa iloa!”
Todellinen kysymys siinä kohtaa lienee, miksei Roope ole hoitanut asiaa kuntoon aiemmin, mutta väsymys saa Kultun silmät miltei harittamaan ja nokan nuokkumaan kohti lattiaa kuin näkymätön magneetti kiskoisi.
”Viis minä sinun puolipäteviksi jääneistä tilpehööreistäsi, minä tarvitsen unta enkä sinunlaista @%^l# kaistapäätä pistämään hösseliksi keskellä yötä!” hän murisee nojautuen ovenkarmia vasten siltä varalta, että Roope kokee tarvetta aukoa päätään lisää, mikä taas viivyttäisi hänen yöpuulle palaamistaan.
”Olisi sinulta ylenpalttisen jaloa sitten kalppia takaisin kutsuvien vällyjen väliin!” Roope kerää tölkin toisensa perään ja kopauttaa ne mökin pöydälle yksi kerrallaan niin, että jokainen ääni jyystää Kultun unisia aivoja kuin vasara paukuttaisi nauloja.
”Jos sitä koinsyömää möykkyä voi nyt määritellä mitenkään kutsuvaksi!” Viime päivien kasaamat univelat nakertavat häntä etenevissä määrin kuin termiittiarmeija vanhaa tuolia.
Roope kalauttaa viimeisen tölkin pöydälle ja mulkaisee häntä kulmiensa alta kuin ei olisi uskoa kuulevansa sellaista mutinaa juuri sinä hetkenä.
”Tekee sinunkin kermapyrstöinesi hyvää tutustua joskus astetta enemmän todellisuuteen, jossa kaikki ei ilmaannu eteen pumpulissa tarjoiltuna!” tämä sanoo herttaisen viileästi.
”Et itsekään vetelisi hirsiä mielelläsi tuossa sängyn irvikuvassa!” Tarkemmin ajatellen mikä vain mahtaa voittaa liiterissä yöpymisen, mutta sillä ei ole hänelle tippaakaan merkitystä siinä kohtaa. ”Tule ja kokeile, ja mieti sen jälkeen kahdesti ennen kuin valitat omasta kipeästä selästäsi!”
”Minä en edes
valittaisi kipeästä selästä, joten viis veisaan tuostakaan pointistasi!” Roope ristii käsivartensa vihaiseen puuskaan. ”Eikä minua voisi vähempää kiinnostaa tutustua vuoteeseesi edes perusperiaatteen tasolla!”
”Ei sillä, tilaisuutesi meni jo!” Kultu hymähtää takaisin niin muikeasti, että Roope näyttää melkein häkeltyvän. ”Ja kuulitko: se lähetti terveisiä perään!”
”Hyvä! Tee sinä samoin kuin se niin sanottu tilaisuus ja kipitä jo muualle siitä!” mies ärähtää ja Kultu puolestaan kiskaisee oven niin kipakasti kiinni, ettei ihmettelisi, vaikka vähintään yksi sarana vaurioituisi lähtemättömästi.
Äskeisen sanasodan jälkeen hiljaisuus tuntuu kummallisesti soivan. Kultu nojaa ovea vasten ja hieraisee silmiään tukalasta väsymyksestä. Roopen kanssa asioista vääntämiselle ei koskaan ole olemassa sopivaa ja kutsuttua ajankohtaa, mutta ilmeisesti aamuyön tunteina sellainen on sataprosenttisen huono idea. Eikä hänellä oikeastaan olisi edes ollut energiaa aloittaa mitään nokankoputtelua. Pelkkä pahoittelu Roopen kohdalla olisi ehkä juuri ja juuri riittänyt hänelle, mutta sellaisen sijaan mokomalla koinsyömällä juntilla on ollut tarjota kaikkea muuta.
Kultu on juuri aikeissa siirtyä takaisin viharakkautta osakseen nauttivaa sänkyä kohti, kun lattian narahdus oven ulkopuolella säpsähdyttää hänet. Aluksi hän uskoo kuvittelevansa sen, mutta sen kuuluessa toiseen kertaan ei jää pienintäkään epäilystä sen alkuperästä.
Salamannopeasti Kultu kiskaisee oven auki. ”Oletkos ja menetkös jo #/%@& siitä, senkin taulapää!”
”Älä kuvittelekaan, että olisin kyhjöttänyt ovesi takana muun takia kuin näiden!” Roope menettää malttinsa yhtä nopeasti kuin hänkin ja tarjoaa hänelle kädestä pitäen katsottavaksi tölkkejä, joita tämä on pinoamassa hänen ovensa eteen tuttuun tapaan. Sen sijaan Roope ei näytä jostain syystä haluavan katsoa häneen suoraan, mikä ei toisaalta hetkauta Kultua liiaksi. ”Painu nyt sinne nukkumaan, ellet sitten ole harkinnut kallonkutistajaa toisena vaihtoehtona!”
Kultu tekee sanaakaan sanomatta työtä käskettyä ja tuntee nolostuksen punan kuumottavan poskillaan. Hän luultavasti toruisikin itseään, ellei olisi jo hyvä aika sitten vakuuttunut Roopen merkillisistä aivoituksista sen verran, ettei tämän todellisista tarkoitusperistä totta vie voinut koskaan olla täysin varma.
Kultu hautautuu peittojensa alle ja kääntää visusti katseensa mökin karheaan seinään. Vaikka hän miten käskisi itseään unohtamaan äskeisen sirkuksen ja keskittymään vain unen saamiseen, hän ei silti malta olla ajattelematta, miten siihen pahuksen vuoteeseen tosiaan mahtuisi toinenkin henkilö.
