Nimi: Kaikki kaunis katoaa
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Swizzy
Tyylilaji: Angst, draama, slash
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: Rowling omistaa tunnetusti kaiken, enkä saa tekeleestä mitään rahallista hyötyä. Dingon samannimisestä biisistä varastin otsikon, joten sekään ei ole omani.
Haasteet: FF10 03. Hämärä, Tavoita tunnelma -haasteeseen kappaleella
Robbie Williams - Sexed up, One True Something 20
Paritus: Remus/Severus + muuta lukijan itsensä tulkittavaa
A/N: Ficci on lojunut koneella keväästä asti, joten kyseessä ei ole aivan tuore teksti. Mutta nyt vihdoin loistavan ja nopean betan ansiosta saatoin vihdoin lähteä julkaisemaan tätä, kiitokset vielä kerran <3 Otsikon repäisin aika äkkiä, enkä erityisemmin pidä siitä, ehkä korjaan sen joskus. Lukuiloa kuitenkin
Kaikki kaunis katoaaAurinko paistoi, kirkkaasti, ja se kirkkaus kivisti silmiä. Ehkä se viimeinen viinilasi oli ollut yhden liikaa. Valo tunki tiensä läpi isojen ikkunoiden, löytäen heidät ja näyttäen silmien edessä sinne tänne poukkoilevat pölyhiukkaset. Hän oli varjokuva, alati kasvava halkeama kiven rikkomassa peilissä, rujo ilmestymä liian valoisassa keittiössä. Hän oli monet kerrat tiukannut Remukselle, miksi pöydän, tai ylipäätänsä keittiön piti olla siinä niin, että valo sattui silmin. Eikö tämän pitänyt jo tajuta, että hän oli hämärän kasvatteja jolle jokainen aamu valkeni samasta lähtökohdasta, joka kohtasi uuden aamunsa niin vihaisena ja mustanpuhuvana. Miksi ihmiset edes vouhottivat auringosta ja sen lämmöstä? Varjoissa, ainakin hänen, Severuksen, oli paljon helpompi elellä. Eikä Remus suostunut oikein millään käsittämään sitä.
He olivat olleet sijoillaan jo vähintään tunnin. Remus istui pöydän reunalla ja heilutteli laihoja jalkojaan silloin tällöin, verkkaalleen ja ilman havaittavaa ajoitusta. Hän itse selasi eilisen Päivän Profeettaa, levottomasti ja edestakaisin, samalla kun ryysti kylmentyvää kahviaan. Hän oli täydellisen tietoinen Lupinin meripihkakatseesta, joka sinkoutui aina välillä häneen, hermostuneina pöydän pintaa rapsivista sormista, mutta ei sanonut mitään. Rytätty, vaaleanpunerva hääkutsu lojui toisessa nyrkissä. Remus ei ollut kertonut siitä hänelle, mutta hän tiesi heti mikä se oli. Hän tiesi myös erinomaisen hyvin, että toista poltteli halu puhua häistä, raottaa sydäntään juuri hänelle, eikä hän tehnyt edelleenkään mitään.
”Severus?” Tulihan se sieltä, mies tuumi itsekseen, kun ihmissusi ojensi kaulaansa, tunkien kasvojaan lähemmäs.
”Mmh?” Väkinäinen hymähdys ja sanomalehden sivu kääntyi, sitten toinen.
”Minä… voitko laittaa lehden hetkeksi syrjään? Tämä tuli eilen postissa, ja haluaisin puhua siitä”, Remus aloitti ja heitti useaan kertaan taitetun lappusen lehden päälle, kasvot epävarmassa kurtussa. Mies lakaisi kutsun syrjään, taitteli lehden kiinni ja tarttui eteensä asetettuun paperiin vasta sitten. Oikeastaan oli ihan hyödytöntä lukea mitä siinä sanottiin, kun osasi jokaisen sanan ulkoa. Kohtelias, yritetyn lämminhenkinen pyyntö tulla Lily ja James Potterin häihin viikko juhannuksen jälkeen, mieluusti seuralaisen kanssa.
”Niin? Haluat varmasti mennä, hääthän ovat suorastaan suurenmoinen tilaisuus”, mustatukkainen sanoi luettuaan sanat vain kohteliaisuuttaan. Äänessä oli pieni särmä pilkkaa, mutta sen annettiin mennä ohi.
”Eh, aivan. Ja mietin, voisimmeko mennä sinne yhdessä? Siis jos vain haluat tulla mukaan.”
”Kyllä, me voisimme mennä. Mutta minä en halua osallistua kerrassaan minkäänlaisiin häihin”, hän vastasi, reagoimatta anovaan katseeseen. Hän oli julma katsoessaan ikkunasta ulos, suoraan kivistävän kirkkaaseen aurinkoon, kuvitellessaan Lily Evansin, suloisen punatukkaisen naisenalun hääpuvussa eteensä. Remus kyllä tiesi, missä hänen ajatuksensa liikkui, ja odottikin kärsivällisenä katkeruudessa syntyneiden mietteiden poistumista. Muuten kilttiä, paitsi että ne ajatukset eivät todellakaan lakanneet olemasta.
”Severus kiltti, ne ovat vain häät, jotka koskevat meitä kumpaakin yhtä paljon.”
”Mieti ensin Sirius Mustan ilmettä, ja pyydä sitten uudestaan”, hän huomautti kirpeästi, nousi pöydästä ja karkotti päästään kuvan loukatusta, pettyneestä Remuksesta. Tänään oli se päivä, kun toisen melkein joka ikinen sana ärsytti häntä suunnattomasti, kun tämä yritti olla kovasti mieliksi onnistuen siinä helvetin huonosti, koettaessaan väkisin saada kaiken järjestetyksi. He molemmat olivat tunteiltaan melkoisen sekaisin, eri syistä ja lähtökohdista, mutta silti aivan yhtä eksyneitä. Hän ei osannut, tai halunnut auttaa Remusta. Remus puolestaan halusi ja yritti parantaa hänen oloaan, mutta ei vain osannut. Remus ei vain ollut Lily, siihen kiteytyi siististi ja fiinisti kaikki mahdollinen. Eikä hän puolestaan ollut se pehmeä, lempeä ja ennen kaikkea helppo vaimo, jota ihmissusi toivoi vierelleen. Tai mustatukkainen kiharapää, jonka nimeä tämä joskus mutisi uniensa keskellä.
~**~
Kieltämättä, suudelma oli hyvä. Sen hän kyllä saattoi myöntää, aivan rehellisenä. Miehen kädet tarttuivat häntä vyötäröltä, ja vähän hajamielisenä hän itse hengitti tämän hiuksien ja ihon tuoksua. Lupin oli aina niin varovainen, pelkäsi hänen reagointiaan, halusi väkisin tehdä kaiken hänen mielikseen. Joinain aikoina se halu miellyttää ihmistä kuin ihmistä, olla mahdollisimman hyvä ja mukava kaikille, ärsytti häntä. Joskus hän löysi itsensä ikkunanlaudalta istumasta, katselemassa vuodenaikojen vaihtumista seuraavaan ja miettimästä mitä edes teki siellä, eikä kotonaan Kehrääjänkujalla. Kuutamo, kuten oli kouluaikoina kutsuttu, oli ihminen, joka oli alituiseen kyselemässä, varmistamassa, huolehtimassa, hakemassa varmistusta mielipiteilleen sekä tunteilleen. Ehkä ainaiset puhetulvat johtuivat siitä, että hän oli kasvoiltaan niin tyyni ja tunteeton, että niiltä oli kenenkään vaikea lukea yhtään mitään tunnetilaa. Hän ei osannut sanoa tunteitaan ääneen, eikä kyennyt edes muistamaan, oliko koskaan tunnustanut rakastavansa Remusta. Hän oli jämähtänyt, lukkiutunut paikoilleen, suorastaan verrattavissa karille ajaneeseen laivaan, joka ei kuitenkaan uponnut, vuoti vain verkkaalleen. Eikä hän tiennyt missä olisi halunnut olla, saatikka nyt sitten että olisi tiennyt missä piti olla. Sen verran hän tiesi, että yksin ei kumpikaan tahtonut jäädä. Joten heidän ajoittain katkera, äärirajoillaan repeilevä suhteensa oli sekin parempi kuin ei mitään. Vai oliko?
Antaessaan ajatustensa liidelle reittejään, hän oli puoliksi huomaamattaan rentoutunut. Suudelma siirtyi kaulalla ja jatkoi kulkuaan luisevan rintakehän halki. Aluksi, ensimmäisinä yhdessäolon viikkoina, hän ei ollut sietää kosketusta ihollaan, varsinkaan ilman vaatteita. Nyt, molempien matkattua eteenpäin ja hitaasti tyydyttyä siihen, mitä oli saatavilla, kun kumpikaan ei saanut sitä, mitä oli todella toivonut itselleen, hän saattoi luottaa ihmissuteen ja antaa tämän kuljettaa käsiään vapaasti pitkin arpista selkää. Silittää arpia, jotka olivat kuolonsyöjiltä saadut. Törmättyään Remukseen, hän oli ollut jo pimeyden puolella; eikä siitä onnistunut poistua vaikka kuinka yritti. Ei hän siitä piiristä nauttinut, ei viihtynyt niiden teeskentelijöiden ja idioottien joukossa, jotka kuka enemmän, kuka vähemmän käyttivät häntä hyväkseen. Mutta se oli vain osa, pieni lohkaisu hänestä, josta oli mahdoton päästä irti. Se vain oli niin, väitti toinen mitä tahtoi.
Vuosipäivä tuli ja meni. He istuivat silloin, kuten käytännössä aina, Remuksen asunnossa, aukinainen punaviinipullo välissään, lukien kirjojaan. Yön koittaessa he olivat naineet, ei vaan rakastelleet pitkään ja hitaasti. Silloin jopa niin kylmä, etäinen ja vähän tunteva Severus oli ollut lähellä, lähellä sitä jotain. Hyvänolontunnetta ehkä, enemmän kuin vielä koskaan?
Tuli hänen säälittävä tunnustuksensa Dumbledorelle, Lilyn ja Jamesin kuolema, Sirius Mustan Azkabaniin joutuminen ja velhomaailmaa raadelleen velhosodan loppu. Säälittävä tunnustus siinä mielessä, että hän rakasti yhä Lilyä, vaikka saattoi samalla viikolla maata Remuksen vierellä pimeässä huoneessa. Vaikka hän kuinka koetti rakastaa Remusta, sietää tämän vikoja, yritti hillitä omiaan vain yhdessä olon takia, jossa oli hitaasti oppinut elämään, aina oli liian pimeää. Hän muuttui hiljaisemmaksi, sulkeutui ja eristi itsensä tunteilta, huomatakseen jälleen istuvansa ikkunanlaudalla. Sama haaksirikon tunne kuin yli vuosi sitten, kasvoi ja vyöryi. Sota, kuolemat ja erinäiset menetykset olivat haavoittaneet heitä molempia, ja hän huomasi kaipaavansa takaisin pimeää yksinäisyyttä. Eikä hän viihtynyt niin hyvin kuolonsyöjien piireissä, ajan kanssa hän oli alkanut nähdä myös sen haittapuolet. Musta aukko rinnassa, tai pikemminkin harmaa aukko, käsittämätön kolo harmautta, tunteettomuutta, turhautuneisuutta ja tunnetta siitä, että kaikki vain lipui pois, jatkoi kasvamistaan. Vaikka sota oli kuinka loppunut, huolimatta siitä kuinka paljon sitä jokaisessa paikassa juhlistettiin, toisesta miehistä henkivä lämpö ei enää yltänyt hänelle saakka.
Kaikkien niiden aikojen, tunteiden, muistojen ja kokemusten takia hän ei pitkittänyt eroa. Oli liian vaikea vastata suudelmaan, liian tuskaista juoda yhteistä kahvia, kun mietteet Lily Evansista ja tämän eloonjääneestä pojasta piirittivät häntä. Remus oli ollut eräänlainen korvannainen Lilylle, ja mies oli kyllä aina tiennyt sen. Voi kyllä, hän rakasti miestä, mutta se oli vain sokeata halua tuntea edes jotain, saada otetta lämmöstä, jota ei ennen kahdennettakymmenettä ikävävuotta ollut saatavilla juurikaan. Vai oliko siinä jotain enemmän? Ei hän tiennyt sitä edes vuosien kuluttua. Tietenkin Remus aneli, paiskoi laseja seinään, rypisti peittoa nyrkkiin, joi tavallista enemmän ja kyseli miksi miksi, mutta hän ei jäänyt. Hän kaipasi itselleen lopullista yksinoloa, Lupinin itsensä seura ja kuolonsyöjien nimetön noidankehä olivat opettaneet että hän todella tarvitsi pimeyden. Pimeyden kasvavan harmaan tilalle, pimeyttä hänelle.
”Tämä oli kohtalokas virhe, yksi suurimmista mitä olen tehnyt. On parempi ettemme enää tapaa” Ne olivat hänen jäähyväissanansa lähes kaksi vuotta kestäneelle seurustelusuhteelle. Eivät täysin todet, mutta puhuessa ne kuulostivat tarpeeksi hyviltä. Se oli hänen tapansa unohtaa ja hyvästellä, ilman turhia toivonpuheita kun mitään sanottavaa ei enää ollut. He olivat Remuksen kanssa sanoneet kaiken mitä sanottavaa oli, tehneet kahdessa vuodessa melkein sen kaiken mitä halusivatkin, eikä ollut enää mitään nähtävää. Kolme kuukautta Lilyn kuoleman jälkeen Severus Kalkaros ei ottanut enää hopeisia vara-avaimia mukaansa, ei jättänyt mitään jälkeensä. Ainakaan mitään aineellista. Eikä antanut lupaa jäähyväissuudelmaan. Heidän yhdessäolostaan oli tiennyt vain harva, mitään valokuvia ei oltu otettu, eikä siitä ollut jäänyt kiinnostavia lehtileikkeitä tai maukkaita kokkausreseptejä. Huuhtoakseen ajatukset tasaisiksi hän kiersi koko sen kesän ympäri Isoa-Britanniaa, ja kävi visiitillä Ranskassa, saatuaan Albukselta paikan Tylypahkan liemimestariksi. Kuuman kesän aikana hän ei antanut paikkaa mietteille, jotka koskivat Lupinia tai Evansia, vaan turrutti niiden olemassaolon väkivalloin suurimmaksi osaksi hienojen viinien avulla, ja suunnitteli vain tulevaisuuttaan tulevana liemien professorina.
Osaksi Remusta koskevat tunteet, kuten läheisyys vakavien keskustelujen, mutta myös kosketuksien kautta, osaksi Lilyyn suuntautuvat tunnot, kaiken sen tukahduttaminen teki hänestä opettajana sen miten häntä oli nuorena kohdeltu. Arvostelu, oman tuvan suosiminen, ankaruus ja armottomuus olivat hänen tapansa purkaa ahdistusta, ja melko nopeasti hänen omatuntonsa kuihtui siltä osalta kokonaan. Hän ei varsinaisesti koskaan nauttinut opettamisesta tai oppilaista, mutta liemien kanssa hän oli kuin kotonaan. Siellä hänen todellinen sydämensä piilotteli, sielunsa hautoi ja hoiti itseään; taikajuomien parissa. Mitä vaikeampi, harvinaisempi taikka epäilyttävämpi juoma, sitä enemmän hänen kireä otteensa heltisi.
Osasiko hän viimeisten sanojensa jälkeen ennustaa, että tapaisi silti Remuksen vielä myöhemmin, tosin vasta monia vuosia myöhemmin? Tuskin, mutta niin vain kävi. Yli kymmenen vuotta oli kulunut hitaasti kituuttaen ohi, kunnes tuosta vain hän kuuli huhut, epäili kiivaasti ja esti vielä kiivaammin kunnes todisti omin silmin Remus Lupinin paluuta. Miehen paluu tuottaisi vain ongelmia hänelle joka oli tyytynyt siihen mitä oli mahdollista saada, nyt yksin. Ihmissuden ilmestyminen maisemiin ajaisi hänet takaisin siihen epävarmuuteen, heikkouteen jota välittäminen oli. Hän osoittaisi entiselle rakastajalleen, ettei ero ollut satuttanut häntä, ettei hän tuntenut vieläkään mitään. Koska niin vain oli parempi hänelle, heille molemmille.
Lupin tulikin koululle, nuhjuisena ja vuosien raskaasti kuluttamana. Severus ei reagoinut siihen mitenkään, viljeli vain sarkastisia kommenttejaan tälle ja tahtoi miehen mahdollisimman pian pois Tylypahkasta. Miehen katse oli hyvin häiritsevää, hän tunsi sudensilmät mustan kaapunsa selässä ja huomasi kömpelöt lähentymisyritykset. Jätti ne omaan arvoonsa ja pysytteli kylmänä, ei hän Remusta takaisin halunnut. Se oli ollut yhtä suurta virhettä kaikki, joskus kauan sitten. Hän pakoili kahdenkeskisiä hetkiä, lähti aina musta viitta perässään lainehtien pois paikalta ja pisti Minervan toimittamaan keittämänsä sudenmyrkkyjuoman Remukselle.
Mutta kuinka olikaan mahdollista, että kohdatessaan myöhemmin Remuksen ja Siriuksen Rääkyvässä Röttelössä, nähdessään kuinka läheisiä kaksi olivat pitkästä erosta ja väärinkäsityksistä huolimatta, kuinka Siriuksen käsi viivähti liian kauan Remuksen käsivarrella, hän tunsi viiltävää kipua sydämessään. Katkeroituneessa, mustassa, yksinäisessä, haavoitetussa ja kylmässä sydämessä kyti omituinen mustasukkaisuus vanhaa koulukiusaajaa kohtaan. Ehkä hän sittenkin rakasti Remus Lupinia oikeasti, pimeyksistä ja hallitsevasta harmaudesta huolimatta. Rakasti omalla tavallaan.
