Nimi: Viimeinen toive ennen pimeyttä
Kirjoittaja: Sleipnir...
Genre: Angst, Drama
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Kuolema
A/N: Teksti syntyi osittain lukion Luovan kirjoituksen kurssilla ja siitä muotoutui sitten tällainen kaveri
Kommentit ovat tervetulleita, sillä olen vielä aika aloittelija, mitä kirjoittamiseen tulee...
Istuin jälleen yksin kahvilan nurkkapöydässä. Kahvila oli pieni ja kotoisasti sisustettu: valaistus oli himmeä ja ilmassa leijaili juuri keitetyn kahvin ihana tuoksu. Ihmisiä kahvilassa oli vain vähän. Minulla ja parhaalla ystävälläni Katrinilla oli ollut tapana tulla tänne jokaikinen tiistai-ilta. Se oli ollut meidän yhteinen juttumme. Mutta tänään tulisi kuluneeksi puolivuotta siitä kun ensimmäisen kerran istuin tähän vakio pöytäämme ilman Katrinia. Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni. Eniten satutti se, että tiesin sen olevan minun omaa syytäni, ettei Katrin enää istunut minua vastapäätä kuunnellen ja kannustaen. En tulisi ikinä antamaan itselleni anteeksi. Oli minun syytäni, että hän oli päättänyt oikaista sen metsän läpi. Minä olin ollut se, joka oli sitä ehdottanut, sillä sitä kautta hän pääsisi nopeammin kotiin. Miksi minä en ollut mennyt mukaan? Sen sijaan olin katsellut sivusta, kun hän oli kadonnut puiden lomaan. Hän oli ollut ainoa, joka oikeasti ymmärsi minua.
Seuraavana aamuna heräsin sängystäni hiestä märkänä, jokainen lihas äärimmilleen jännittyneenä. Olin jälleen nähnyt painajaista, sitä joka koski Katrinia. Lattia oli kylmä, kun laskin jalkani sängyn reunan yli. Lihakseni värisivät ja silmistäni tulvi kyyneleitä. Kyyneleet jättivät jälkeensä märät vanat, mutta en jaksanut enää välittää niistä. Mitä Katrinille oli tapahtunut minun takiani? Hän oli ollut poissa jo puoli vuotta, eikä hänestä ollut löydetty vieläkään jälkeäkään. Siitä päivästä lähtien kun hän katosi, minun elämäni oli ollut yhtä helvettiä. Mikään ei tuntunut enää yhtään miltään, tuntui kuin sisälläni olisi vain tyhjää. Kaikki päivät kuluivat saman kaavan mukaan, mutta silti en muistanut niistä yhtään mitään. Kukaan ei syytänyt minua Katrinin katoamisesta, vaikka heidän olisi pitänyt.
Olin vihdoin saanut itseäni niskasta kiinni ja kävelin sitä samaista polkua kuin puoli vuotta sitten Katrinin kanssa. Halusin selvittää itse, mitä metsässä oli tapahtunut. En voinut millään uskoa siihen, että Katrin olisi vain kadonnut jonnekin. Minulla oli vahvasti sellainen olo, että hän eli. Hänen oli pakko. Tulin suuren ja tiheä oksaisen kuusen kohdalle ja jäin seisomaan niille jalansijoilleni. Käänsin katseeni kohti edessäni alkavaa metsää. Sinne Katrinkin oli mennyt silloin, kun näin hänet viimeisen kerran. Hengitin vielä kerran syvään ja otin yhden varovaisen askeleen kohti tummanpuhuvaa metsää.
En osaa sanoa kuinka kauan olin jo kävellyt metsässä näkemättä yhtään mitään. Aurinko oli noussut ja laskenut, metsässä alkoi jo olla pimeää, kun saavuin pikkuruisen lammen luo. Lammen päälle oli noussut ohuen ohut usvahuntu ja veden pinta väreili hienoisesti. Olin turhautunut, nälkäinen ja ehkä hieman peloissani, en osannut sanoa sillä en ollut pitkään aikaan kokenut oikeastaan mitään muita tunteita kuin surua, kaipausta ja yksinäisyyttä. Nostin katseeni taivaalle, joka oli lähes kokonaan metrien korkuisten puiden tiheiden oksien peitossa. Näin puolikuun, jonka aavemainen hehku siivilöityi oksistojen läpi kasvoilleni. Silloin päätin ilmaista viimeisen toiveeni. ”Antaisin mitä vain, jos saisin nähdä sinut vielä kerran Katrin”, kuiskaisin ja heikko ääneni levisi pienen tuulenvireen kuljettamana kaikkialle metsään.
Olin jo kääntymäisilläni takaisin, kun kuulin juuri sen äänen mitä kaipasin eniten koko maailmassa. Ääni oli kuin tuulikellojen helinää ja se kuului hyvin heikosti ja saattoi jopa olla vain kuvitelmaa, mutta silti minä jähmetyin enkä kyennyt liikkumaan. En edes hengittänyt, jotten rikkoisi ääntä, mikäli kuulisin sen uudelleen. Pian kuulinkin sen uudelleen, lähempää. Kääntyessäni ympäri, aivan kuin hidastetussa filmissä näin Katrinin. Hän seisoi aivan sen pienen usvaisen lammen reunalla katsellen minua tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, mutta hän oli silti häikäisevän kaunis. Seurasin katseellani hänen tummia hiuksiaan, jotka laskeutuivat kuin silkki, mekko hänen yllään oli repaleinen, minkä takia se paljasti osan hänen täydellisen kapeasta vartalostaan. Huomasin myös, että hän oli kadottanut kenkänsä ja seisoi paljain jaloin tumman vihreällä sammalpeitteellä. ”Mary”, Katrin kuiskasi, ”mitä sinä teet täällä?” En tajunnut vastata hänelle mitään, jäin vain tuijottamaan häntä suu auki. Kun tilanne porautui aivoihini tajusin sen olevan juuri samanlainen kuin painajaiseni, joita olin nähnyt. Kylmä hiki nousi iholleni ja astuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin sillä seurauksella, että selkäni osui takanani olevaan puunrunkoon. Silmänräpäyksessä Katrin oli vain kymmenien senttien päässä minusta, enkä minä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä, paeta vai jäädä?
Sekunnit kuluivat, mutta kumpikaan meistä ei liikkunut. Tuntui kuin Katrin lukisi ajatukseni, sillä joka kerta kun edes ajattelin liikkuvani johonkin suuntaan, hän liikahti juuri sinnepäin. En tiennyt, mitä ajatella. Viimein uskaltauduin katsomaan Katrinia suoraan silmiin ja huomasin, että hänen ennen taivaan siniset silmänsä hohtivat nyt tumman verenpunaisina. Hänen huulillaan karehti pienoinen hymy, juuri se hymy, jota minä olin kaivannut niin paljon. Tuo hymy sai minut rentoutumaan – aina. Siksi en enää halunnut paeta vaan varmistua siitä, että Katrin oli oikeasti luonani. Kohotin käteni hyvin hitaasti koskettaakseni Katrinin poskea. Katrin ei estellyt ja viimein sormeni hipaisivat Katrinin silkinpehmeää ihoa, joka oli – jääkylmä. ”Katrin, mikä sinun on?” kuiskasin ääni väristen, käsi yhä hänen poskellaan. Katrin vain katsoi minua yhä syvemmälle silmiin, haastaen minun harmaat silmäni omilla verenpunaisilla silmillään. Kättäni alkoi paleltaa, mutten uskaltanut ottaa sitä pois, sillä pelkäsin Katrinin katoavan jos irrottaisin otteeni hänestä. Katrinin kasvot olivat vain senttien päässä omistani ja tunsin hänen pehmeän hengityksen kasvoillani. Katrin tuoksui ihanalle, kuin jäädytetyille marjoille ja herkälle myskille. ”Minä en enää koskaan halua elää ilman sinua”, tunnustin lähes äänettömästi, sillä en tiennyt miten Katrin reagoisi. Minä olin tuntenut hänet läpikotaisin, mutta nyt hän oli muuttunut; hän oli kylmä, hiljainen ja rauhallinen aivan liian rauhallinen. ”Toivoinkin sinun sanovan noin”, Katrin kuiskasi korvaani ja hänen viileä hengityksensä nostatti niskakarvani jälleen pystyyn. Yhtäkkiä tunsin jääkylmät huulet kaulallani, ne liikkuivat taidokkaasti, kartoittaen jokaisen sentin kaulani iholta. Annoin käsieni vaeltaa pitkin Katrinin selkää ja huuliltani karkasi hento huokaus, joka vaihtui silmänräpäyksessä tuskaiseen nyyhkytykseen, kahden neulaakin terävämmän hampaan rikkoessa kaulani ohuen ihon. Metsän puut ja usvainen lampi alkoivat hämärtyä entisestään ja pian jalkanikaan eivät jaksaneet enää kannatella minua. En kuitenkaan päässyt kaatumaan sillä nojasin Katriniin , jonka huulet olivat yhä kaulallani. Kipu levisi ympäri kehoa sykäyksittäin, mutta tiesin sen loppuvan pian, niin kuin kaiken muunkin. Poskelleni vierähti yksi ainut kyynel, joka kimmelsi vähäisessä kuun kajossa. Toiveeni oli kuultu ja viimeinen pyyntöni oli täytetty, olin saanut nähdä Katrinin vielä kerran ja nyt minun oli maksettava osani – antaisin henkeni. Lopetettuaan Katrin laski minut varovaisesti maahan ja minä keräsin viimeiset voimani vilkaistakseni häntä. Näin kuinka Katrininkin poskella vieri kimmeltävä kyynel ja tiesin, että vielä joskus saisimme olla yhdessä ikuisesti. Kun säihkyvä kyynel rikkoutui osuessaan maan sammalpeitteeseen, suljin silmäni ja annoin pimeyden sulkea minut syliinsä.
