Title: Kuljen pimeällä tiellä ja pelkään
Author: Dionysos
Pairing: ei ole.
Rating:K11
Genre: Drama?
Warning:Deathfic (jonkinmoinen ainakin)
Taas kerran joudun lähtemään sieltä yksin, taas kerran ne katsoo mua kuin saastaa Miks mä en kelpaa niille? Miks mä en kelpaa maailmalle?
Vaihdan biisiä Mp3:seasta, jotain tunnelmaan sopivaa, Diabloa. Biisin hakatessa tajuntaan, yritän uppoutua siihen. Kadottaa tän kaiken tuskan. Vilkaistessani kelloa, huomaan sen olevan kohta kymmenen illalla. Kuljen taas hiljaa kotiin, mutta tekisin melkein mitä vain, ettei mun tarvitsisi. Mua pelottaa mennä sinne ja silti mua pelottaa olla menemättä.
"Forgive me for my sins..." toistan biisin sanoja hiljaa mielessäni.
Miksi tää biisi on aina niin sopiva? Mutta toisaalta, miksi kenenkään pitäisi antaa mun syntejä anteeksi. Eihän mulla oo välii , sitä paitsi, teen kaiken kuitenkin aina lopuksi väärin. Niin mun iskäkin aina snoo. Ja ei se oikestaan enää tarvitse syitä. Se vaan lyö. Mä en vaan oo tarpeeksi. Mä oon poikkeeva, ja se on jo sille tarpeeksi.
Se on tarpeeksi kaikille. Mun "ystävät" ei edes myönnä julkisesti, että ne tuntisi mut. ettei niitäkin leimata. Kun muut haukkuu, tönii hakkaa, niin ne vaan katsoo säälien. Eikä ne ikinä pyydä anteeksi. Ei ikinä!
Saan taas nieleskellä kyyneliä ja verta. Ei mulle oo enempää. Yritän haroa hiuksia kasvojeni eteen, ettei vastaantulijat huomaisi mitään.
Mun kasvot on ihan kauhean näköiset just nyt. Entiset lyönnit, nykyiset lyönnit.
Oikeesti mulla on sirot, naiselliset kasvot, mitä ei just nyt uskois, ja kauniit harmaanvihreät silmät. Leikkasin lomalla hiukset, ja kadun sitä taas. Mulla on oikeella puolella piilokalju, ja puolipitkät lilat hiukset, joissa on mustia raitoja. Nostan hiukset usein geelillä vasemmalle puolelle, se on hienoo, mut nyt todella toivoisin et mulla ois pitkät hiukset. Ei oo kivaa kulkee silmä mustana Hesassa, ja puolinaamaa turvonneena. Enkä paljoo ihmettelis, vaikka toi suussa oleva veri valuis suupielestä, vaikka ei mua oikein jaksa kiinnostaa.
Mä en enää ees tiedä, miksi mä lähden aina ulos. Näillä pimeillä mustilla kaduilla mua pelottaa. Ne pystyy hakkaamaan mua koulussakin, niin miksei täällä, pimeillä kaduilla?
Mut jotenkin taivas on niin kaunis. Tähdet rauhottaa, ne ei syytä mua siitä että oon erilainen. Ulkona on todella kauniimpaa, mut ei täällä keskustas kyl. Mä rakastan luontoa, sitä rauhaa ja kauneutta. Moottoritiet ja kerrostalot on suoraan sanottuna luonnon raiskaamista, kauneuden pilaamista, ja sitä mä vihaan ehkä enemmän kun väkivaltaa.
Mun elämä sentään meni ennen paremmin, ennen kun me muutettiin, ennen kun mun äiti kuoli, ennen kun jouduin eroon susta.
Pudistelen päätäni ja huomaan liian tutut maisemat. Voin jo nähdä kotipihan, mut mä en haluu kotiin. Iskä taas vaan huutaa, valittaa, et mä annoin niitten hakata mut taas. Mitä se musta odottaa? En mä jaksa laittaa vastaan. Joo tiiän, mä harrastin joskus taistelulajeja, mut ei se oo sama asia.
Pysähdyn portin eteen, tuijotan portissa olevaa salpaa, siinä on suden kuva, miten sopivaa. Katon tähtitaivaalle, se on niin kaunis. Ehkä se antaisi voimaa, mä en jaksa enää, en enää..
Meen portista sisään ja kaivan avaimet. Avaan oven hiljaa ja livahdan sisään. Pidin liikaa meteliä, mun iskä on yhä hereillä. Se tulee mua kohti. Mä en jaksa enää. Kaikki tuntuu hidastuvan, mä oon irralla, mua ei ehkä ole olemassa.
Kipu palauttaa maailman ympärille mun pään heilahtaessa taakse, taas kerran, ja kaikki on niin hidasta. Näen veren roiskahtavan suustani. Kaatuessani ovea vasten melu vyöryy mun päälle. Kuulen vaan huutoa, huutoa, Huutoa. Mä en jaksa kuunnella, mun tekisi mieli huutaa, mä haluan pois.
Mä näen sen lähtevän pois, mä tunnen vaan tuskaa, sisäistä kylmää, yksinäisyyttä ja kauhua.
Nousen hiljaa ja lähden kävelemään mun huoneeseen. En jaksa enää, en enää koskaan...
<i>~Mun elämässä ei oo valoo,
mussa ei oo sisältöö,
kaikki on tyhjää
kaikki on kylmää,
ei kukaan jää suremaan
mut antakaa anteeks,
mun on niin kylmä,
tuska on sisäistä,
arvet muistona teistä
Ja silti mä haluun,
mä haluun et te ymmärrätte,
että te tiedätte mitä teitte,
Mun elämä oli vaikeeta
te ette sitä auttaneet.
te pahensitte,
mä oon väsynyt pelkäämään
mä en jaksa enää,
mulle jäi vain kyyneleet
kauan sitten kuivuneet
koittakaa ymmärtää,
ja anteeksi antaa
Täällä ei oo mulle mitään,
ei valoa,
ei kauneutta.
Mä kuljen pimeellä tiellä
ja pelkään...~</i>