Nimi: Vain rakkaus
Kirjoittaja: Kuurankukka
Tyylilaji: Angstinen draama, yksipuolinen rakkaus ja pieni h/c
Ikäraja: S
Paritus: Lily/Severus
Vastuunvapaus: Maailma ja hahmot kuuluvat tietenkin Rowlingille, rahaakaan en tästä saa.
Haasteet: One True Something 20, FF10. 05 Kuoppa
A/N: Pientä pohjanoteerausta, ja muutenkin ties kuinka vanha teksti... Muistaakseni Chibi lähetti nuo kursivoidut pätkät joskus hyvin kauan sitten, löydettyäni ne uudelleen tiedostojen syövereistä lähdin miettimään asioita vähän Severuksen näkökulmasta, ja tällaista sitten syntyi.
Vain rakkaus
1)
Jos joku sanoo rakastavansa sinua, hän haluaa varmistaa, rakastatko sinä häntä. Hän haluaa varmistuksen; "Niin minäkin sinua."
Hän haluaa sinun sanovan sen, koska on epävarma ja peloissaan.
Jos hän haluaa pitää kädestäsi kiinni ja varmistaa, ettet katoa ja että pysyt hänen kanssaan, koska hän välittää sinusta.
Jos hän on mustasukkainen, hän ei halua päästää sinua muiden luo, vaan pitää täysin itsellään.
Mutta jos hän todella rakastaa sinua, hän luottaa sinuun, eikä hänen tarvitse miettiä, rakastatko häntä.
Hän antaa sinun olla vapaa, sillä hän luottaa siihen, ettet karkaa, eikä hänen tarvitse varmistaa juoruja, joita on kuullut.
Hän tietää, ettet sinä pakene tai petä. Hän luottaa sinuun.
Nuori poika makoili auringossa palaneella ruohikolla, ruusupusikoiden takana ja katseli alas kadulle. Siihen aikaan päivästä ihmisiä meni paljon ohitse, kaikki menossa kiireisinä jonnekin. Kotiin, rakastajan syleilyyn, ystävien lämpöön, perheen hoiviin. Mutta menikö kukaan sellaiseen paikkaan mihin hän meni? Mihin oli pakko mennä, vaikkei tahtonutkaan. Missä oli riitelyä, syyttäviä katseita, teräviä kynsiä, kovia potkuja, alistamista ja punaisia jälkiä.
Tuo nainen ei näyttänyt kiireiseltä, nuori nainen vaaleiden hiuksien kanssa. Punapäinen mies, jonka hän hätkähtäen muisti lähiseudun lastenlääkäriksi. Pariskuntaa retuuttivat eteenpäin vaaleahipiäiset kaksoset, tarkasti ja otsa liian syvillä kurtuilla hän seurasi perheen kävelyä kadulla. Naurua, hymyilyä, kävelyä isän ja äidin kanssa. Nuo ovat onnellisia, sen hän toki tiesi. Pyyhkäistessään hiestä ja liasta epämiellyttävästi kostuneet mustat paksut hiussuortuvansa pois kasvojen edestä, hän oli vähällä juosta Creedin perheen kiinni. Jos mies kerta oli tohtori, ehkä tämä osaisi parantaa hänenkin haavansa? Ne haavat joita oli vinoon kasvavassa selässä, mustelmaisessa rinnassa tai mielessä, joka janosi seuraa mutta oli silti niin yksin. Auttaisiko, jos hän tarjoaisi joka ikisen omistamansa kolikkonsa, ehkä nuorella miehellä olisi sitä vastaan jokin salainen lääke? Lääke, joka kertoisi hänelle mitä onni olisi. Ajatus karisi kuitenkin pian pois, se oli pidempään pohdittuna niin hullua että hän nauroi sille ääneen. Hänet sysättäisiin vain pois, sen jälkeen hän vain palaisi takaisin mäelle, ja etsisi entistä pimeämmän sopen itselleen.
Vielä hetken aikaa katseltuaan, hänen silmänsä iskostuivat toiseen perheeseen, joka ei ollut kuten muut, kiireinen omista asioistaan. Siinä tuli mies, laiha mutta hyvin harteikas, vaaleat hiukset siististi kammattuna. Käsikädessä aivan yhtä vaalean tyttärensä kanssa, hänen ikäisensä tai hitusen nuoremman. Liikennettä oli paljon, ihmisiä oli paljon, ja hän näki, ettei tyttö halunnut ylittää tietä. Vaikka valot olivat vihreät, melu ja autojen kaasutukset pelottivat liikaa. Mutta vieressä oli isä, joka otti lastaan uudelleen kädestä, hymyili rohkaisevasti. Täydellistä, luottavaista hymyä johon tytär uskoi, ja seurasi hetken päästä kadun yli ilman että vilkaisikaan muuta kuin isäänsä. Vielä vuosienkin kuluttua, isä oli tälle vaalealle tytölle, Genalle, se kaikkein tärkein. Luottamus ja turva, se kaikki mitä muissa ei ollut. Ja Gena tuli Tylypahkaan, kaksi vuotta häneen jälkeensä. Mutta ei koskaan sanonut tai katsonut häneen päinkään, tietämättä kuinka tarkasti yhdeksänvuotias poika olikaan häntä vuosia sitten eräänä kesäpäivänä tarkkaillut.
Myöhemmin, parin päivän päästä, hän katseli ensimmäisen tähden syntymää mustelman sinervälle iltataivaalle. Se iski hänelle silmää aivan yksinään, vielä ainoana tähtenä. Kesäyöksi ilma oli kylmä, niskavillat törröttivät pystyssä ja iho oli maidon värinen. Hän ei lähtisi kotiin itse, saisi isä tai äiti tulla hakemaan. Puolisen tuntia hän vielä makasi sykkyrällä märällä ruoholla, kunnes kuuli askelten tärähtelyt korvaansa vasten. Äiti tuli hakemaan, kävelytti hänet valottomaan ja pölyiseen rotankoloon. Isä oli jossain juhlissa työkavereidensa kanssa, mutta rauhasta huolimatta äiti ei osannut kuin hetken lukea hänelle satua Tietäjän karvaisesta sydämestä, ennen kyyneliä. Lapsen viattomuudella hän kysyi, miksi äiti oli surullinen. Joskus aikoja sitten kauniiksikin kutsuttu nainen, hänen äitinsä ja Tobiaksen vaimo, ei vastannut mitään.
Sängyssä maatessaan, kun kaikkialla talossa oli hiljaista, hän palautti mieleensä Lily Evansin. Yön kahinat ja rahinat, tuulenkohina ja etäinen haukku tulvivat avoimesta ikkunasta sisään. Silmien takana mieleen palautui yhä uudelleen ja uudelleen kuva ylemmäs kohoavasta keinusta, ja kepeästi ilman halki lentävästä kehosta. Tyttö ei vielä tajunnut olevansa samanlainen kuin hän. Velho. Se sana nosti pienen lämmön rinnan alle, se oli jotain poikkeuksellista ja hienoa, mitä ei monissa muissa ollut. Kunhan vain Evansin punapää saisi tietää mikä olisi, ehkä hän saisi itselleen ensimmäisen ystävänsä. Joka ei heti juoksisi karkuun, juoruisi muiden lasten kanssa Kalkaroksen oudosta pojasta eikä pilkkaisi hänen vaatteitaan, likaisia hiuksiaan tai perhettään.
Lilyssä oli jotain niin poikkeuksellista, että sen ajattelu teki pojalle melkein kipeää. Hän oli pilannut herkän, ainoan tilaisuutensa. Saanut tytön juoksemaan, turvautumaan vanhemman siskonsa apuun. Vahinko oli opettanut hänelle, ettei samaa kannattanut yrittää. Mutta Lilyn hän silti tarvitsi ja tahtoi, kenessäkään muussa ihmisessä hän ei ollut kohdannut vielä sitä samaa lämpöä. Voisiko naapurinlapsi pitää myös lukemisesta, omenoiden kirpeästä mehusta tai kasteisesta ruohosta? Aurinkoisista päivistä ja pitkistä illoista, kun kotiin piti mennä vasta myöhään? Sen hän vielä ottaisi selville, varmasti.
Mutta Lily oli valinnut siskonsa, ja seurannut tätä ennemmin kuin häntä. Jo samana päivänä hän olisi voinut kertoa kaiken tietämyksensä velhoista ja noidista, niiden tekemistä taioista. Tyttö ei ollut luottanut häneen, vaan oli kävellyt pois nenä ylpeästi pystyssä. Luottamusta, sitä että valittaisiin hänet eikä joku toinen tilalle, hän yritti aivan turhaan lapsuudessaan tavoitella.
2)
Yksipuolinen rakkaus on kiinnostavaa... Varsinkin silloin, kun toinen osapuoli ei tiedä sitä.
Niin kauan voi toivoa ja haaveilla, kun se on salassa. Voi olla rauhassa ja toivoa, ettei se olisi vain yksipuolista.
Ja sen toivon voi pitää niin kauan, kunnes toinen osapuoli saa tietää, tai itse saat tietää kolmannesta pyörästä sinulle, joka sinusta on tullut heille.
Sitten on enää myöhäistä toivoa molemminpuolisuutta. Silloin pitää tyytyä osaansa jäädä sivusta katsojaksi.
Kenties joku tuntee yksipuolista rakkautta sinua kohtaan. Mutta sinä vain et tiedä sitä vielä...
Nuorukainen katseli nuorta naisenalkua, auringon pilkettä tämän punaista roihuavilla hiuksilla ja kauniiksi ruskettuneella iholla. Kerrankin hänellä oli aikaa unohtua haaveisiinsa, salaisiin toivomuksiin ja vain nauttimiseen, ilman että joku kävi kurkkuun kiinni. Potter ja Musta olivat molemmat saaneet rajun mahataudin jostain Hunajaherttuan makeisesta, ja tartuttaneet siinä sivussa neljäsosan tupalaisistaan samaan tautiin. Mutta Lily Evans ei ollut sairastunut, vaan istui sinä päivänä, vain viikko ennen loppukokeita lähellä rantaa kahdestaan parhaan ystävänsä Annabethin kanssa.
Kummankaan tytön sitä tietämättä, hän oli löytänyt itselleen hyvän paikan suuren tammen juurelta, asettunut niin että näkisi erityisesti Lilyn. Ei siinä mitään sairasta ollut, hän ajatteli toista vain uskomattomalla lempeydellä, rakasti kai hiljaa muuten niin yksinäisessä sydämessään. Siitä hetkestä tuli hänen surkeasti alkaneen viikkonsa kohokohta, niinä kolmena tuntina hän melkein saattoi uskoa mahdollisuuksiinsa, siihen ettei mikään ollut vialla. Kuka tahansa muu kuin hän olisi varmasti mennyt juttelemaan, hakenut läheisyyttä tai pitänyt hauskaa, mutta hänelle pelkät ääneen lausumattomat haaveet sopivat paremmin.
Vaikka he olivat keskusteluväleissä, vaikka jokainen kahdenkeskinen hetki oli kallein aarre maailmassa, siellä tammen alla, täysin näkymättömissä hän viihtyi paremmin. Nuorella luihuisella oli aika ja paikka missä uneksia, missä miettiä elämän monimutkaisuutta ja kaikkea sitä, mitä Lilyyn liittyi. Jo jonkin aikaa, kuukaudenkin jopa, hän oli alkanut kokea syvempää ahdistusta. Hänestä tuntui, että Lily oli liian läheisissä väleissä Potterin kanssa, hänen peilistään katsottuna. Että parin välille oli syntynyt jotain, mitä hän ei voisi enää muuttaa. Pienet merkit jotka hän kuvitteli näkevänsä, olivat saaneet Severuksen miettimään tunteiden nurjaa yksipuolisuutta. Näin oli hyvä, kun saattoi rakentaa rauhassa vaaleanpunareunaisia haaveunia, kun jopa hän saattoi uskoa kliseeseen mitä jos?
Jospa Lilykin rakastaisi häntä samalla tavalla kuin hän Lilyä, jospa tämä vain tunnistaisi tunteet tutuiksi, kun ne nimettäisiin. Toinen oli ollut hänen universuminsa toinen aurinko jo kauan, hyvin kauan. Vielä koskaan he eivät silti olleet puhuneet rakastumisesta tai sen tuntemuksista, hän ei vain uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Poltteliko punapäänkin huulia rakkaudentunnustus? Toive siitä, että hän saattaisi olla jollekin enemmän, ei se joka jäisi yksin, vaan se joka valittaisiin erityiseksi muiden joukosta. Se hän tahtoi olla, siihen hän uskoi ja turvasi. Että niin mitättömän olennon kuin hänenkin tunteille olisi vielä joskus sijaa. Niitä ei ollut kukaan kuunnellut lapsena, mutta Lily oli niin täydellinen, eihän tämä voisi mitenkään käännyttää häntä pois.
Hyvin etäisesti hän muisti haihattelunsa muista perheistä ja tohtori Creedistä, että tällä, lääkäri kun oli, olisi ollut kyky parantaa hänen sieluunsa isketyt haavat. Nyt, ensi vuonna jo viimeisen vuoden aloittavana, hän tiesi että vain Evans kykenisi siihen. Sekalainen ajatusten rata katkesi Lilyn äkkiä noustessa seisomaan ystävänsä kanssa. Tummat silmät salaisen kiellettyä kaipuuta iskien hän katseli tämän perään niin kauan kuin vain oli mahdollista ja jäi haaveidensa kartanoon vielä useaksi tunniksi. Siellä hän luki läksynsäkin loppuun, kunnes lopulta lähti. Hän ehtisi nähdä tytön illallisella, jos piti kiirettä.
Mustat hiukset osittain kasvojen eteen valuneena hän astui linnan aulaan pitkät ja kalpeat sormet hermostuneessa nyrkissä. Hänellä oli paha aavistus jostain, aavistus joka oli osunut kohdalle heti kun hän oli ehtinyt astua aulaan. Eikä hänen tarvinnut kauan katsoa ympärilleen, nähdäkseen mikä oli vikana. Lily ja Potter seisoskelivat hyvin lähellä toisiaan portaiden alapäässä, käsi toisen kädessä.
Epäuskoinen ajatuksenvivahdus siitä, etteikö Potter ollutkaan sairas väistyi parin suudellessa hitaasti ja lähtiessä sitten nousemaan portaita. Tuntui kuin sydän olisi kivettynyt paikalleen suudelman, jota hän vahingossa joutui todistamaan, aikana. Se oli vain tapahtunut ilman että hänellä oli ollut puolikastakaan mahdollisuutta estää sitä, saada samaa tilaisuutta itselleen. Hetkellisen kuolonkalpeuden jälkeen lämmin veri tulvahti poskille kirkkaan punaisina häpeän ja suuttumuksen ruusuina; samaa aikaa kun kipu Lilyn menettämisestä osui kohteeseensa kerta kerran perään. Kasvot mykässä naamiossa hän oli jo käännähtämässä kannoiltaan paetakseen kaikkea lohduttavaan pimeyteen, kun tunsi kevyen kosketuksen laihalla olkapäällään.
Se oli Lucius Malfoy, jonka tarvitsi vain kerran vilkaista Severuksen kasvoja, tietääkseen jotain tapahtuneen. Ei siihen mitään sanottavaa liittynyt, riitti vain että luihuinen seurasi perässä vanhemman makuukammariin kalliin vuosikertaviinin luokse. Se kelpasi hetkelliseen unohdukseen ja parempaan oloon. Lopulta hän nukahtikin sinne, eikä Lucius tavoistaan poiketen käskenyt lähtemään. Vaalea, jo viimeistä vuottaan käyvä miehen alku katseli pää rintaa vasten nukkuvaa ystäväänsä ehkä hitusen liian pitkään. Severus vain sattui olemaan muita kiinnostavampi, mutta ei siitäkään koskaan puhuttu. Kuten ei myöskään Lily Evansista, Potterista tai siitä että nuorempi oli aina vain pelkkä sivussa seisoja.
3)
Se joka on kyyneliesi arvoinen, ei voi koskaan saada sinua itkemään, muuta kuin kuolemalla. Menemällä pois.
Jos hän jotenkin muulla tavoin saa sinut itkemään, ei hän ansaitse sitä. Itku, joka vastaa surua, on kyseistä henkilöä kohtaan turhaa, ennen kuin hän kuolee.
Kukaan ei ansaitse suruasi, jos voi aiheuttaa sen.
Sillä se, joka ansaitsee surusi, ei voi aiheuttaa sitä.
Koskaan ikinä milloinkaan, yhtenäkään hetkenä, Severus Kalkaros ei anellut. Hänellähän oli ylpeytensä joka ei koskaan pettänyt. Paitsi että eräs, eräs Lily Evans vain sattui olemaan sellainen, että hänen kanssaan jokainen kova ylpeydenhyppynen mureni käsiä vasten, teki sitten mitä hyvänsä.
Toinen mitä tämä kyseinen koukkunokkainen kalpeakasvo ei koskaan tehnyt, ainakaan julkisesti, oli itkeminen. Miehet, varsinkaan sellaiset salaiset ja mittavat kyvyt omaavat velhot kuin mitä hänkin oli, eivät ikinä näyttäneet niin suuria tunteita, kuin mitä kyynelet saivat aikaan. Eivätkä tunteet edes hyödyttäneet mitään. Olipa kyseessä suuri ilo tai suru, kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen itkemistään. Tai ehkä tyhjäkatseinen äiti, mutta laskettiinko sellaista mukaan? Tuskinpa vain.
Hänen elämänsä oli ollut aina mitä oli. Ei hohdokasta, ei ylenpalttisia rikkauksia eikä ruusuista tietä alla. Pelkkää pimeätä orjantappuraa joka tarrasi jalkoihin metsässä sitkeästi kuin pahinkin piru, pelkkää tasaista virtaa kuraa, ihan vain kurjuutta eikä mitään muuta. Mutta hän oli ihminen, ja kuten kaikki muutkin ennen ja jälkeen, hän oli itsekäs. Siksi mies oli se mitä oli, nykyään nopeasti vaativilla arvoasteikoilla kohoava kuolonsyöjä. Koska arvostusta, olipa se sitten tekaistua tai ei, ei saanut mistään muualta. Ehkäpä jopa hän voisi saavuttaa nuoruutensa pimenevinä päivinä ja öinä vielä jotain, mitä kehtaisi myöhemmin muistella.
Eikä hän ollut suinkaan ainut, mitenkään ainutlaatuinen tapaus siinä joukkiossa. Syynsä olivat paljon samanlaisia kuin kaikkien muidenkin, yksinäisyyttä, elämään kyllästymistä, halua tarttua vallan kahvaan tai raaka halua päästä toteuttamaan kieroja fantasioita. Hän oli koulukiusattu, itsetunnoltaan rääpäleen tasolla; joka siitä huolimatta saavuttaisi sen korkeimman kukkulan, aivan varmasti. Hänellä oli tietty todellisuuden kuva, ei liioitteleva vaan pikemmin ruman todellinen. Mutta siihen hän uskoi, haluun tulla jonain päivänä vielä joksikin, jättää jälkeensä oman kuolemansa jälkeistä elämää. Se oli hänen maailmankuvansa, joka piteli häntä elossa.
Mutta yksi kuolema vääristi ja pakotti sen uskomuksen polvilleen. Että hän voisi vielä tehdä elämässään jotain, mitä piti saavutuksensa. Koska siihen kaikkiin tarvittiin Lily, ja Lily oli kuollut. Kuolleen naisen olkapäähän valuivat kyyneleet, joiden takia koko maailma oli väärä. Se oli ainut kerta, jolloin mustat kylmät kolikot eivät pysyneet kuivina. Vain Lily oli koskaan ollut hänelle minkään arvoinen, yhden kyynelpuron hinta. Kukaan muu ei niitä ansainnut, mutta eipä hän itsekään ansainnut tai saanut ketään. Hän itki katkerammin kuin koskaan, ulvoi tyhjille huoneille menetettyä rakkauttaan. Vain poika näki ja kuuli sen, itkien itsekin hiljakseen pinnasängystään. Eikä Severus sitä huomannut, hänen muuttuneeseen maailmansa ei mahtunut ketään muita kuin Lily Evans, ei milloinkaan Potter, hänelle aina pelkkä Evans.
Elämä ilman ketään, ilman Lilyä oli vielä kuukausien, vuosienkin, vaikka hän ei sitä vielä silloin tiennyt, jälkeen vaikeaa. Nuoren miehen koko olemus ja kaikki ne sisäiset voimat keskittyivät maskin yllä pitelyyn, sillä ilman sitä hänen muutenkin horjuva lasinen kokonaisuutensa olisi pirstoutunut pysyviksi sirpaleiksi lattialle. Kaikesta tuli turhaa, pelkkää tympeää harmautta, mielenusvaisuutta joka sai hänet näyttämään entistäkin vastenmielisemmältä. Rakastuminen Lilyyn, se oli ollut pelkkä katala ansa, ja siihen ansaan hän oli jäänyt jumiin kahdeksi iäisyydeksi. Vietettyään yhä useamman sateisen syysiltansa kahdestaan viskilasillisten kanssa, maailma alkoi muistuttaa pelkkää pimeää kuoppaa, johon hän oli pudonnut. Ympärillä oli elävää pimeyttä, mullan rapsahtelua vasten jalkoja eikä mitään keinoa nousta ylös. Satunnaisten kuolonsyöjä kokoontumiset näyttivät aina silloin tällöin pilkahduksen taivasta, siltikin yhä useampana yksinäisenä iltana synkän talon seinät tuntuivat kaatuvan suoraan päälle, samaa pimeyden jatkuvuutta päivästä toiseen. Eikä kaipaus Lilyyn hellittänyt sitten millään, naisen kuoltua Severus oli täydellisen varma, ettei mikään valo voisi koskaan syttyä enää kunnolla hänen muuttuneeseen maailmaan.
Mutta oli eräs, joka huomasi hänen masennuksensa, sen joka kulutti ja teki hänestä tyhjäkatseisen. Lucius Malfoy seurasi toverinsa tilannetta pitkään, kuukausia varmistuakseen merkkien paikkansapitävyydestä. Komea aristokraatti välitti nuoremmasta ystävästään enemmän kuin useimmista, sillä Kalkaroksessa hän näki yhä jotain aivan erityislaatuista, vielä Tylypahkan vuosienkin jälkeen. Vaikka sellaisen, joka hän itse oli, ei ollut erityisen sopivaa nimetä syvimpiä tunteitaan ääneen, vaalea mies ei pahastunut eikä hämmästynyt kun Severuksen yhden paukun liikaa juoneena kertoi pimeästä kuopasta johon oli pudonnut, pimeydestä joka oli liian tiheä lyödä rikki. Luciuksen ei varsinaisesti tarvinnut sanoa mitään, riitti että hän oli siinä, aivan kuin silloin muutama vuosi sitten. Yksi uskoutuminen sai nuoremman miehen vähitellen luopumaan itsemurhavietistä, hän kyllä kärsi rakkaudesta Lilyyn, mutta ei enää kuolettavalla tavalla. Ja riitti, että Lucius oli siinä lähellä edes yhden uuden aamunkoiton verran.
