Ficin nimi: Muodonmuuttajan sadepäivä
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Fullmetal Alchemist
Paritus/Hahmot: Envy & Alphonse
Genre: Fluffy & Humour
Yhteenveto: Sade yltyi, ja ensimmäistä kertaa eläessään Envy tuli tuumanneeksi, että jopa Elricin veljesten tapaisilla riemuidiooteilla saattoi toisinaan olla ihan hyviä näkökulmia: nuorempi niistä piti kissanpentuja valloittavina, mikä oli myönnettävä todeksi.
Vastuuvapaus: Hiromu Arakawa omistaa hahmot, enkä saa tästä muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Purrr! Finissä on aivan liian vähän pikkusöpöilyä, ja Se oikea ja sen haaremi -haaste oli korkattava ennemmin tai myöhemmin. Envyn haaremi alkaa vallan luontevasti Alista! Tämä taitaa olla ensimmäinen FMA-ficci, jonka olen kirjoittanut ilma, että a.) kyseessä olisi crossover, b.) että kyseessä olisi yhteisficciä. o_O
***
Muodonmuuttajan elämä ei ollut helppoa. Siitä Envy oli vakuuttunut kuluneiden päivien aikana varsin tehokkaasti, kun Isä oli määrännyt hänet pitämään silmällä Teräspätkää ja Peltipurkkia. Tokihan oli hitusen huvittavaa tarkkailla veljesten törppöilyä ja yleispätevää tietämättömyyttä. Silti kurjaksi sateessa ikkunalaudalla istuskelu kävi, kun joutui valitsemaan toinen toistaan tympeämpiä, huomaamattomia muotoja ja kuunnella ihmistyperysten kinastelua kissanpennuista. Se oli pitkästyttävää, eikä Envy totta puhuen tahtonut esiintyä haaskalintuna enää kertaakaan.
Oli kulunut useita päiviä, ja Envy oli kertakaikkisen kyllästynyt esiintymään epäimartelevassa muodossa. Kun oli vapaus valita, oli hirvittävän hankalaa olla vaatimaton. Isä oli käskenyt valita muodon, joka ei herättäisi liiaksi huomiota. Tuota käskyä Envy oli totisesti noudattanut ja tarkemmin ajateltuna aivan liian kirjaimellisesti. Ei huomaamaton muoto voinut tarkoittaa automaattisesti epäsöpöä. Sitä paitsi Envy tahtoi olla nimenomaan sulokas.
Sade yltyi, ja ensimmäistä kertaa eläessään Envy tuli tuumanneeksi, että jopa Elricin veljesten tapaisilla riemuidiooteilla saattoi toisinaan olla ihan hyviä näkökulmia: nuorempi niistä piti kissanpentuja valloittavina, mikä oli myönnettävä todeksi. Eiväthän kulkukissat niin harvinaisia olleet. Vahinkokissanpentuja syntyi harva se päivä. Jos Envy olisi ollut ihmismuodossa, olisi hänen huulilleen levinnyt virne.
Nopea lehahdus pois ikkunalaudalta ja hitusen syrjään, niin ettei kukaan nähnyt – siivet muuntuivat etutassuiksi rangan rakenteen muuttuessa. Sen jälkeen takaisin oleelliseen, eli ikkunalaudalle, joskin aivan erilaisena.
Vaikka Envy ei ollut viettänyt kauaa poissa tarkkailun parista, oli tunnelma tutkailtavassa huoneessa muuttunut: nyt tumpelot riitelivät. Oli ihmeellistä, miten lyhyessäkin ajassa ihmispennut onnistuivat luomaan konflikteja tyhjästä. Lasi oli niin ohut, että kissankorvin kuuli kepeästikin, mistä puhuttiin. Huudettiin turhuuksia siksi, että turhautuminen purkaantui vähäpätöiseen kiukutteluun, joka oli huvittavaa ja toisaalta niin etovan ärsyttävää, kun sattui tietämään, että tunnin päästä pyydeltäisiin anteeksi imelästi pienen itkeä tirauttamisen jälkeen ja jatkettaisiin sitten taas päät pystyssä kohti uutta kukkasia tihkuvaa huomista. Sellaisen ajattelu oikeastaan oksetti vähän.
Peltipurkki sai tarpeekseen ja totta kai ryntäsi pöytään iskettyjen nyrkkien jälkeen ulos.
Envy huokaisi mielessään. Nyt hänen pitäisi päättää, kumman veljeksen tarkkailu olisi tärkeämpää, vaikka todellisuudessa ne eivät tekisi mitään muuta kuin murjottaisi. Oli ehkä aika käyskennellä ympyrää.
Envy hyppäsi pois ikkunalaudalta yrittäen olla kiroamatta ääneen sitä, että maa oli yhtä lätäkköä. Kun oli ulkomuodon kylkiäisinä kissan vaistot ja olemus, kastuminen harmistutti tavallista enemmän.
”Hei, pikkuinen”, hellä ääni hätkäytti Envyn perin pohjin, ja pian hän tunsi kylmien, metallisten kätten nostavan hänet ylös.
”Mistäs sinä siihen tulla tupsahdit?” nuorempi Elric jatkoi lepertelyään. Envy puolestaan oli kangistunut kauhusta. Kaikenlaista nöyryytystä sitä joutuikin kokemaan! Olihan vajaa parisataa vuotta aika, jossa ehti nähdä kaikenlaista, mutta mikään ei ollut koskaan valmistanut siihen, että jonain päivänä joutui tahattomasti rapsutettavaksi.
Envy yritti maukua protestiksi, mutta se ei auttanut, vaan taisi itse asiassa pahentaa tilannetta.
”Ei mitään hätää. Olet varmasti kylmissäsi.”
Oli toden totta ärsyttävää, että kommunikointimahdollisuudet kissanpentuna olivat rajalliset. Raapiminen taatusti vain tylsistyttäisi kynnet, kun taas puhuminen olisi taatusti paljastanut valeasun heti, eikä niin saanut tapahtua. Envy ei uskaltanut edes ajatella, millainen rangaistus vakoilun sössimisestä olisi luvassa. Hänellä ei siis ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin yrittää rimpuilla surkeasti ja alistua siihen, että peltipurkkitolvana oli yllättävän päättäväinen. Oikeastaan saattoi olla parempi vain luovuttaa siltä erää kokonaan ja luottaa siihen, että lähitulevaisuudessa kosto tulisi ajankohtaiseksi.
Lepertely ja silittely jatkuivat, kun hämmennyksekseen Envy huomasi, että tilanteessa oli puolensa. Ainakin nuorempi Elric tuntui pitävän huolen siitä, että haarniskan poimu tarjosi hitusen sateensuojaa sille otukselle, jota hän luuli söpöksi pieneksi karvapalloksi. Toki monologia oli ihan hurjan pitkästyttävää kuunnella, eikä Envy missään tapauksessa unohtanut tilanteensa epämiellyttävyyttä, mutta toisaalta ei pienessä rentoutumisessa kai mitään pahaa ollut.
Puheenpölinä jatkui jatkumistaan, kun taas Envy tuhahteli kerta toistaan laiskemmin mielessään. Vaikutti siltä, että Peltipurkilla oli tapana jutustella kissoille useinkin. Tuskinpa mokoma oli tajunnut ajatella koskaan sitä mahdollisuutta, ettei kissanpentuihin olisi pitänyt koskaan luottaa.
Pitkästytti, väsytti, ehkäpä jopa unettikin – murheistaan kertova ja välillä suloiseksi kehuva ääni oli yllättävän tasainen. Se kumpusi jostain syvältä, eikä ollut siltikään niin ontto kuin pelkältä haarniskalta olisi voinut odottaa. Kaiketi se antaumus, jolla nuorempi Elric purki sydäntään pahaa-aavistamattomana, teki omanlaisensa vivahteen, mikä ei jaksanut enää edes ärsyttää kovin paljoa, kun olo oli yllättävän raukeakin. Oli vain valitettavaa, ettei mitään hyödyllistä tietoa sentään herunut.
Lopulta aikaa oli kulunut suurin piirtein liikaa, ja Envy oli lähes horroksessa. Metallisormet rapsuttelivat korvan takaa, eikä se tuntunut edes niin karmaisevalta kuin olisi äkkiseltään luullut. Oikeastaan metalli oli miellyttävän sileää.
Taas kummallinen ääni keskeytti ajatustyön. Sitä oli vaikea luonnehtia, mutta kai jotain tasaista hyrinää tai matalataajuista värinää. Kurkussakin tuntui oudolta. Kun oivallus viimein tapahtui, Envy tunsi kaiken elämän – jos sitä sellaiseksi tahdottiin kutsua – pakenevan suonistaan. Kaikki muu vielä menetteli, mutta hän ei todellakaan kehrännyt siksi, että joku tyhjä kuori sattui osoittamaan valepuvulle huomaavaisuutta! Ajatus oli absurdi ja todisti vain sen, että mielikuvituksen luomat harhaäänet olivat syvältä.
”Sinä olet ihan hassu”, Envy kuuli jälleen lepertelyä. ”Ei sinun tarvitse omaa ääntäsi säikkyä, pikkuinen.”
Se siitä mielikuvituksesta.
Envy lupasi itselleen ainakin kymmenesti perätysten, että vaikka nuorempi Elric oli voittanut sen erän, kalavelat kyllä maksettaisiin vielä moninkertaisesti. Sitä ennen oli kuitenkin parasta ottaa nöyryytyksestä irti kaikki, koska toisaalta kaatunutta maitoa oli turha itkeä.
