Ikäraja: S
Genre: romance kaiketi
Paritus: Murjottava Myrtti/Harmaa leidi
Vastuuvapaus: Row omistaa, minä leikin.
Summary: Yksinäisinä hetkinään viemäriputkennurkassa Myrtti ajattelee, että se on ehkä rakkautta.A/N: Eh... No tuota. Paritus on ehkä enemmän kuin rare, mutta itse kyllä olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Ei kai siinä sitten. Tämä menee tällä kertaa sellaisiin haasteisiin kuin femme10, tupa-haaste ja random10, ja mulla oli biisi tunnelmahaasteeseenkin mutta hukkasin sen joten se siitä.
Omistan tämän #jumalaisille, ya know who you are, ja erityisesti
Kiirunalle, koska olet mielettömän inspiroiva ja
Ruskikselle, koska olet ihanainen ja rohkaiseva. Näin.
”Olenko minä oikeastaan koskaan kertonut, kuka olin eläessäni?”
Se on jälleen niitä kysymyksiä, joihin Myrtti ei tahdo vastausta. Värisyttää, tärisyttää, hengästyttää; se tapa jolla tuo puhuu asioista, sillä elämä on Myrtille kaikki ja ei mitään. Hän ei koskaan uskaltaisi puhua siitä tuolla tavoin, ei kuolemastakaan, ei mistään; vaikka oliko hänellä lopultakaan edes mitään menetettävää? Myrtti ei ole rohkea, ei edes väitä niin; rohkeutta varten tuossa vieressä on tuo, kalpeanharmaa (Myrtti on vaaleampi ja Korpinkynsi kuitenkin) ja miellyttääkseen Myrtti nyökkää; ei tahdosta;
kyllä minä tahdon, oi, kerro! Ja ajatuksissa taas
ei älä älä älä minä en tahdo tietää!, sillä Myrtille riittää nykyinen koska entinen on kuitenkin parempi.
”Et sinä oikeasti tahdo. Tajuan kai miksi.”
Lettejä siellä, täällä, tuollakin, jossakin, Myrtti pudistaa kiireesti päätään ja kujertaa; pongahtaa ylös siitä missä istuu, ei; leijui. He ovat molemmat leijuvaisia; upottautuneina perimmäisen vessakopin syvennyksiin, toinen käsi aina seinän väliin luikahtaneena ja sitten ne huulet; kohdatessaan kuin vettä, soljuvaa, viileää, raikasta ja mintunvihreää. Myrttiä kutittaa kielen alta kun Harmaa leidi – Myrtistä nimikin on liian hieno vessanpönttötytön suulle –, suutelee kuin vain hän osaa; ei sillä että Myrtillä olisi vertauskohde. Ei hän edes tahtoisi, sillä tuolla tuossa – Myrtille aina tuo tuossa, muuten liian hienoa – on kapeat ja pitkät sormet; juuri Myrtin lettien poimuihin sopivat, korkeat posket ja sellainen nenä, jota kellään muulla ei ole; se ei ole kyömy eikä suora eikä nykeröinen kuten Myrtillä, aivan omanlaisensa; epätodellisia, Myrtti kuiskaa, mutta sulkee sitten suunsa; se napsahtaa ääneti, vahinko, mutta ei tuo tuossa huomaa, ehkä vain esittää mutta kuitenkin.
”Eläessäni minä olin onneton.”
Myrtti ei tiedä mitä sillä tarkoitetaan, ei ehkä mitään; ehkä liikaakin. Onko hopeanharmaa nyt onnellinen, tässä, sormet Myrtin peukalon ympärillä ja varpaat ristikkäin, vai onnettomampi koska on kuollut ja ei ole ollenkaan? Myrtti tahtoo itkeä, kuolema kuolema kuolema miksei hän ollut siellä, mistä tulivat ne keltaiset silmät ja mitä! Vaikka eipä sillä, että Myrtillä olisi vertailukohde. Ehkä kuolema olisi pahempi, sillä siellä ei olisi ketään joka upottaisi Myrtin viileänsuloisiin suudelmiin ja puhuisi arvoituksilla. Ei sitten ketään, tai ehkä paljonkin. Myrtti ei tiedä.
Suudelmien välissä Myrtti hymyilee ja vakuuttaa, että se oli kauniisti sanottu. Eikä hän huijaa, valehtele;
puhu palturia; hänelle kaikki Harmaan leidin sanoma on kaunista, eikä sillä ole mitään tekemistä sen asian kanssa, ettei Myrtti oikeasti tahdo kuulla. Yksinäisinä hetkinään viemäriputkennurkassa Myrtti ajattelee, että se on ehkä rakkautta.