Nimi: Vaikeita sanoja
Kirjoittaja: Hirmu
Fandom: Dragon Age II
Ikäraja: K11
Genre: romance, fluff, seikkailu, angst, oneshot
Paritus: Fenris/F!Hawke
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa eikä minulle makseta tästä.
Summary: Hawke sairastuu yllättäen, ja Fenriksen on etsittävä hänelle lääke. Ehtiikö hän ajoissa? Sijoittuu Act 3:n aikaan ennen lopputaistelua.
A/N: Uh, rakastuin tähän peliin ja etenkin Fenriksen ja F!Hawken suhteeseen, ja ficcihän siitä syntyi.
Pahoittelen nimien suomentamispolitiikkaani – osa tuntui luontevalta suomentaa, osa jättää sinälleen. Jos tälle fandomille nyt sattuu löytymään lukijoita, niin kommentoikaa ihmeessä!
Hawke on sairas. Fenris kiertää levottomasti ympäri kartanoa ja yrittää ajatella, mutta huoli sumentaa hänen mielensä. Lyrium-merkintöjen juovittamat kädet puristuvat nyrkkiin yhä uudestaan, kun hän ajattelee tätä turhauttavaa tilannetta. Hän on kutsunut jo kaksi parantajaa katsomaan Hawkea ja kysynyt neuvoa kolmannelta, mutta kukaan ei ole osannut auttaa.
Se alkoi kaksi päivää sitten. Hawke oli pyytänyt Fenriksen ja Varricin mukaansa tutkimaan kaupungin viemäreitä, joissa kuuleman mukaan kummitteli. He eivät löytäneet mitään muutamaa hopeakolikkoa lukuun ottamatta, mutta puolivälissä reissua Hawke oli liukastunut ja pudonnut johonkin vihreästä mönjästä koostuvaan lätäkköön. Hän oli kuitannut tapauksen tavalliseen itseironiseen tapaansa, ja joukko oli päättänyt lopettaa tutkimusretket siltä illalta. Kotimatkalla Hawke oli hieman poissaoleva ja hyvin väsynyt, joten Fenris oli saattanut hänet kartanoon asti ja jäänyt yöksi.
Seuraavana päivänä Hawke oli entistä väsyneempi ja puhui omituisia. Hän vietti lähes koko päivän vuoteessa ja suostui syömään tuskin mitään. Tässä vaiheessa Fenris oli kutsunut parantajat käymään, mutta nämä arvelivat oireiden johtuvan silkasta ylirasituksesta. ”Anna hänen vain levätä”, oli ainoa ohje, jonka Fenris sai.
Tänä aamuna sitten tapahtui jotakin, mikä sai Fenriksen lopullisesti varmistumaan siitä, ettei kaikki ollut kunnossa: hän näki Hawken itkevän. ”Mihin koskee?” hän oli kysynyt hätääntyneenä ja ottanut Hawken pään syliinsä.
”Käske sen häipyä… äiti… älä satuta äitiä…” Hawke sopersi kyyneleiden valuessa pitkin hänen siloposkiaan. Sitten Hawke oli nukahtanut ja unessa hän oli joka kerta, kun Fenris kävi hänen makuuhuoneessaan tarkastamassa tilanteen.
Fenris ei katso eteensä ravatessaan ja törmää Oranaan, joka kantaa käsivarsillaan puhtaita lakanoita. ”Anteeksi”, Orana sanoo nöyrästi kuin se olisi ollut hänen vikansa. Fenris huiskauttaa kättään ja viittoo palvelijatarta menemään, mutta muuttaa mielensä ja kutsuu hänet takaisin.
”Orana, Hawke ei ole vieläkään toipunut. Onko sinulla mitään aavistusta, mistä tämä voisi johtua? Mitä me voisimme tehdä?”
”Olen pahoillani, mutta en tiedä”, Orana sanoo ja painaa päänsä. ”Minä pidän emännästä, haluaisin auttaa, mutta en voi.” Kyyneleet kihoavat hänen silmänurkkiinsa. Sitten hän äkkiä nostaa päänsä ja katsoo Fenrikseen. ”Oletko käynyt Solivituksen luona? Hänellä on paljon yrttejä. Ehkä hänellä olisi jotakin, mikä auttaa emäntää.”
Toivo syttyy Fenriksen silmiin. Hän muistaa miehen, josta Orana puhuu. Hän ei ole parantaja, mutta hänen yrttikokoelmansa on vailla vertaa. Hawke on tehnyt niin paljon palveluksia miehelle, että tämä auttaa varmasti jos vain suinkin voi.
”Aivan. Kiitos, Orana”, Fenris sanoo. ”Lähden hänen luokseen.” Saman tien hän kääntyy, kävelee eteishallin poikki ja ulos kartanon ovista.
Solivituksella ei ole muita asiakkaita, kun Fenris saapuu. Hän menee suoraan asiaan, kertoo Hawken tilasta ja siitä, mistä arvelee sen alkaneen. Kun hän mainitsee viemärit ja vihreän mönjän, Solivitus henkäisee terävästi. ”Sinä tiedät, mistä on kyse?” Fenris tivaa kiivaasti.
”Voi, tiedän”, Solivitus sanoo ahdistuneena. ”Kuulostaa siltä, että Hawke joutui kosketuksiin painajaissienen kanssa. Sitä on varmaan päässyt kehittymään viemäreihin kaiken saastan ansiosta… Liian pitkään altistuneille sieni aiheuttaa uupumusta ja hallusinaatioita, ennen kuin…”
”Kuin mitä?” Fenris kysyy ja kumartuu lähemmäs kauppiaan pöytää.
”Tappaa”, Solivitus sanoo nielaisten.
Fenris ymmärtää jossain mielensä perukoilla, että viemäreissä nähdyt ”kummitukset” ovat mitä luultavimmin olleet painajaissienen aiheuttamia harhoja. Hän ja Varric eivät olleet viettäneet viemäreissä tarpeeksi kauan aikaa alkaakseen nähdä näkyjä, mutta Hawke oli kaatumisensa jälkeen ollut ainakin tunnin mönjän peitossa.
”Onko parannuskeinoa?” Fenris kysyy ja nojautuu entistä tiiviimmin pöytään, jotta hänen kätensä lakkaisivat tärisemästä.
”Odotas…” Solivitus sanoo ja alkaa kuumeisesti penkoa jotakin pöytänsä alta. ”Ainoa apu, jonka minä tiedän, on miekkayrtistä keitetty rohdos. Minun on pitänyt hankkia yrttejä, mutten ole saanut ketään lähtemään puolestani Sundermountille nyt, kun siellä on tavattu se valtava lohikäärme.”
Solivitus nousee pöydän alta mukanaan iso yrttikirja. Hän panee sen pöydälle, selaa kuumeisesti ja oikean sivun löydettyään kääntää sen Fenristä kohti. ”Tässä se on, katso. Lehdet muistuttavat miekan terää. Kukka on hyvin pieni.”
Fenris katsoo kuvaa tarkkaan ja vilkaisee sitten tekstiä sen vieressä. Hän ei osaa vielä lukea sujuvasti, mutta erottaa tummennetun sanan
harvinainen. Hän nostaa katseensa Solivitukseen ja kysyy: ”Näitä kasvaa siis vain Sundermountilla?”
”Niin, vuoren huipulla”, Solivitus sanoo ja vääntelee käsiään. ”Mutta siellä on se lohikäärme. Hullukaan ei lähtisi – ”
”Minä lähden sinne”, Fenris sanoo ja suoristautuu täyteen pituuteensa. Hän lisää hieman hiljempaa, kuin puhuisi itsekseen: ”Jos Hawke kuolee, elämälläni ei ole muutenkaan väliä.”
”Kuinka kauan sitten hän altistui?” Solivitus kysyy ja puristaa kirjaansa rystyset kalvenneina.
”Noin kaksi päivää sitten”, Fenris sanoo tuskin kuiskausta kuuluvammin.
”Sitten sinulla on vielä aikaa”, Solivitus sanoo. ”Lähde heti, ole varovainen ja tuo tarpeeksi yrttejä, jotta niitä jää minullekin varastoon. Saat oman pullollisesi rohdosta ilmaiseksi, ja maksan sinulle lisäksi palkkion.”
”Hyvä on.” Fenris nyökkää lyhyesti ja lähtee pois. Häntä ei kiinnosta palkkio. Hän haluaa vain varmistaa, että Hawke paranee.
Fenris suuntaa Hirtettyyn mieheen etsiäkseen Varricin. Hän on melko varma, että Varric lähtee mukaan, jos ei muuten, niin palkkion toivossa. Perillä hän saa kuitenkin todeta, että Varricia ei näy niin huoneessaan kuin baaritiskin ääressäkään. Fenris kysyy parilta ihmiseltä, mutta kukaan ei tiedä, missä kääpiö on.
Baarimikko kaataa olutta laseihin ja kysyy: ”Mitä olisit halunnut hänestä? Onko hän sinullekin velkaa?”
”Olen lähdössä Sundermountille”, Fenris sanoo. ”Mutta siellä on tavattu lohikäärme, ja tarvitsen apua.”
”Onnea retkellesi”, naurahtaa parrakas, juopunut mies tiskin äärestä. ”Pikkuserkkuni joutui sen otuksen tielle, ja hänen äitinsä sai kantaa jäljelle jääneet palaset takaisin taskussaan.”
Kaikki kuuloetäisyydellä olevat hörähtävät nauruun. Fenris ei jää kuuntelemaan sitä eikä odottamaan Varricia. Hän ei myöskään aio hukata enempää aikaansa etsimällä avuksi Merrilliä, Avelinea tai varsinkaan Andersia. Hänen on tehtävä tämä yksin. Mutta sitä ennen hän palaa Hawken kartanoon antamaan ohjeita Oranalle siltä varalta, että jotain tapahtuu.
Hawke on yhä unessa, kun Fenris kävelee hänen sänkynsä viereen. Otsa on rypyssä ja silmät liikehtivät levottomasti luomien alla. Fenris silittää Hawken poskea ja kuiskaa lupauksen tulla takaisin lääke mukanaan. Sitten hän palaa käytävään, missä Orana odottaa valmiina palvelemaan.
”Orana, lähden hakemaan lääkettä Hawkelle”, Fenris kertoo. ”Pidä hänestä huolta.”
”Pidän”, Orana lupaa ja kumartaa lyhyesti. Fenris kamppailee hetken itsensä kanssa, ennen kuin saa jatketuksi:
”Jos en tule takaisin iltaan mennessä ja Hawken tila pahenee, kutsu… kutsu Anders. En luota siihen maagiin, mutta ainakin hän osaa jonkinlaisen parannustaian. En tiedä, onko siitä tässä tapauksessa hyötyä vai haittaa, joten käänny hänen puoleensa vasta jos tilanne näyttää toivottomalta. Ymmärrätkö?”
Orana nyökkää ja kumartaa taas. Fenris on valmis, hänellä on kaikki tarvittavat varusteet mukana, mutta hän ei voi lähteä ovenraosta, jossa hänellä on suora näköyhteys levotonta untaan nukkuvaan Hawkeen. Hän nieleskelee pari kertaa ja sanoo Oranalle: ”Ja jos en tule ollenkaan takaisin, kerro Hawkelle… kerro että… minä…”
Hän ei saa sanoja suustaan, kurkkua painaa pala. Mutta Orana nyökkää hymyillen hieman. ”Minä kerron emännälle.” Fenris nyökkää kiitollisena ja kääntyy poispäin palvelijattaresta. Kyyneleet uhkaavat nousta silmiin, mutta Fenris ravistaa päätään. Nyt ei ole aikaa surra. Hänen on tehtävä kaikkensa pelastaakseen Hawke, se yksi ihminen, jolla on väliä.
Hawke tuntee hämärästi, että joku pyyhkii hänen otsaansa, mutta hän ei jaksa avata silmiään. Tätä outoa tunnetta on kestänyt jo jonkin aikaa, eikä hän ole varma, mistä se johtuu.
Välillä hän on melkein hereillä, ymmärtää, että jokin on pielessä. Hänen ei pitäisi nukkua näin paljon, hän on luvannut auttaa monia Kirkwallin asukkaita eri asioissa. Hän miettii, onko kenties sairas. Kerran hän yrittää kysyä Fenrikseltä, mitä tapahtuu, mutta hänen suustaan ei tule järkeviä sanoja. Fenris silittää hänen päätään, ja hän vaipuu taas uneen.
Unessa hän näkee outoja asioita, asioita, jotka eivät kuulu tähän maailmaan. Hän näkee äidin ja Bethanyn punomassa kukkaseppeleitä niityllä ja tahtoo mennä mukaan. Mutta kuvat haihtuvat, ja seuraavaksi hän näkee äidin ja Bethanyn silvotut ruumiit. Hän kirkuu ja yrittää paeta, mutta kauhukuvat eivät jätä häntä rauhaan. Hän törmää milloin demoneihin, milloin lohikäärmeisiin, eikä mikään hänen tuntemansa taika saa niitä katoamaan.
”Äiti”, Hawke voihkaisee ja yrittää tavoittaa sen kuvan, jossa äiti ja Bethany ovat niityllä. Demoni tulee väliin, tyrkkää hänet maahan ja käy sitten äidin kimppuun. Äiti ja Bethany kuolevat yhä uudestaan Hawken silmien edessä, eikä hän voi tehdä mitään. Hän vain itkee lohduttomasti maassa.
”Fenris”, Hawke sanoo sitten, ja hänen sumeaan näkökenttäänsä piirtyy kuva haikeasti hymyilevästi haltiasta. Fenris kohottaa kättään kutsuvasti ja Hawke lähtee sitä kohti. Juuri kun hän on tarttumassa käteen, kuva katoaa. Jostain korkealta kuuluu kirkas ääni:
”Kauniita unia, emäntä.”
Fenris taivaltaa pitkin Sundermountia, kohti huippua. Taivas on sininen, kukat kukkivat ja kevyt tuuli heiluttaa ruohonkorsia. Joka askeleella mieleen tulvii muistoja retkistä, joita Fenris on tehnyt vuorelle aikaisemmin Hawken ja tämän ystävien kanssa. Yleensä hän oli lähtenyt niille reissuille vastahakoisesti, valittanut joko seurasta tai siitä, että matkan päämääränä oli auttaa jotakin epämiellyttävää tyyppiä. Nyt hän olisi mielihyvin ottanut Hawken tänne seuraukseen, mikä vastenmielinen tehtävä tällä ikinä olisikaan mielessään.
”Jaksa vielä, Hawke”, Fenris sanoo itsekseen poiketessaan pienemmälle polulle. ”En tahdo elää ilman sinua.” Hän katsoo kohti huippua. Lohikäärmeestä ei näy vilaustakaan. Fenris toivoo, että tarinat siitä ovat liioiteltuja, tai että se on jo ehtinyt muuttaa toiseen paikkaan. Hän ei ole koskaan tappanut lohikäärmettä yksin. Hawken kanssa sen sijaan… Fenris huokaisee ja sulkee silmänsä sekunniksi.
Lohikäärme oli valtava, suurempi kuin mikään heidän aikaisemmin näkemänsä, ja siitä hohkasi kuumuus jo ennen kuin se syöksi ainuttakaan tulipalloa. Otus olisi jo itsessään ollut vaikea vastus, mutta se ei ollutkaan yksin. Lohikäärmeen karjaistessa merkkihuudon aukiolle säntäsi kymmenittäin pieniä, sähiseviä lohikäärmeitä, joiden silmissä kiilui verenhimo. Hawke, Varric, Merrill ja Fenris perääntyivät hitaasti aukion keskelle, niin että jokainen kohtaisi muutaman pikkulohikäärmeen kerrallaan.
”Fenris!” Hawke huudahti, ennen kuin mikään tai kukaan ehti hyökätä. Hänen äänessään erottui hätä.
”Tässä takanasi, Hawke”, Fenris sanoi selkä edelleen Hawkeen päin. Jotenkin hänestä tuntui, että Hawken huudahdus oli ollut tahaton, että huoli jostakusta tärkeästä oli hetkeksi saanut naisen pasmat sekaisin. Se ajatus antoi hänelle outoa itseluottamusta, ja kun kymmenet lohikäärmeet syöksyivät heitä kohti kidat ammollaan, hän teurasti niitä kaksi yhdellä iskulla.
Taistelun jälkeen Fenris katsoi Hawkea pitkään. Nainen oli tyyni, kuten aina ennen taistelua ja sen jälkeen. Hän ei ollut vaivautunut pyyhkimään veriroiskeita kasvoiltaan, sillä hänen omien sanojensa mukaan: kuka tietää kuinka monta vihollista he kohtaisivat matkalla vuorelta alas. Juuri Hawken tavattoman tyyni luonne teki hänen yhtäkkisestä huudahduksestaan niin merkittävän Fenrikselle. Hän tiesi, että muistaisi sen aina.Fenris jatkaa matkaansa ja yrittää etsiä katseellaan miekanterän muotoisia kasvinlehtiä, mutta niitä ei näy. Hetkeksi hänet valtaa huoli: entä jos kasveja ei ole huipullakaan? Sitä ei kuitenkaan voi jäädä murehtimaan. On otettava selvää. Fenris loikkaa kiven yli, näkee varjoista, että keskipäivä on ohi, ja kiristää tahtia.
Värit sekoittuvat keskenään ja muodostavat yhä uusia kuvia Hawken unimaailmaan. Hän luulee elävänsä vanhoja muistojaan, mutta ymmärtää jollain tasolla, etteivät ne kaikki noudata totuutta. Nyt hän on Merrillin kodissa, istuu sotkuisen pöydän ääressä juomassa teetä. Merrill haluaa oppia ymmärtämään sarkasmia, ja Hawke yrittää opettaa.
”Sarkasmi on siis sitä, että sanotaan jotakin, kun tarkoitetaan aivan päinvastaista?” Merrill kertaa kuppi jäähtynyttä teetä edessään.
”Suurin piirtein”, Hawke sanoo. ”Kokeilepa nyt.”
”Hmm”, Merrill sanoo ja hymyilee viatonta, lapsekasta hymyään. ”Hawke, minä todella vihaan sinua.”
”Hienoa, Merrill”, Hawke sanoo ja naurahtaa. ”Toivottavasti se todella oli sarkasmia.”
”Sitähän minä juuri harjoittelen, eikö?”
Merrill hymyilee taas, mutta nyt hänen suunsa vääntyy irvistykseen, joka ulottuu yli kasvojen. Hän päästää kammottavan, kumisevan naurunkäkätyksen, ja maisema alkaa vääristyä. Värit järjestäytyvät uudelleen, seinät huojuvat. Seuraavaksi Hawke seisoo Andersin edessä. Hän katsoo ympärilleen ja tajuaa olevansa miehen sairastuvalla.
”Se Fenris, minä en ymmärrä, mitä näet hänessä”, Anders sanoo. ”Hän vihaa maageja, hän vihaa sinuakin! En vain käsitä, kuinka voitte olla yhdessä.”
”Väitätkö olevasi häntä parempi?” Hawke kysyy viileästi. ”Näet hänet samanlaisena hirviönä kuin hän näkee maagit.”
”Miksi yrittäisin nähdä hänessä hyvää, hän ei ansaitse sitä!” Anders jylisee. Hänen ihonsa alkaa hohtaa sinisenä. ”Hän jätti sinut julmasti ja kun hän nyt palaa luoksesi häntä koipien välissä, otat hänet riemumielin takaisin!”
Sininen valo sokaisee Hawken. Pieni ääni hänen päässään huutaa:
Ei tämä näin mene!, mutta se hukkuu Andersin karjunnan alle. Hawke peittää silmänsä, toivoo siten heräävänsä tästä painajaisesta. Hän luulee tuntevansa oman pehmeän sänkynsä allaan ja yrittää avata silmänsä, mutta uni tiukentaa otettaan, ja hän vaipuu voihkaisten takaisin kieroutuneiden kuvien maailmaan.
Aurinko häikäisee, kun Fenris astuu viimeiset askeleet Sundermountin huipulle. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja vilkaisee nopeasti ympärilleen. Ainut merkki lohikäärmeestä on iso jalanjälki mudassa oikealla hänestä. Hän ei osaa arvioida, kuinka tuore jälki on.
Edessäpäin Fenris näkee lupaavan näköisen vihreän mättään. Hän lähtee toiveikkaana sitä kohti ja on enää vain muutaman askeleen päässä, kun tuntee nenässään mätänevän lihan hajun. Hän kiertää katseellaan maata ja näkee mättään lähettyvillä puoliksi syödyn eläimenraadon.
Samassa tumma varjo peittää auringon. Fenris ei ehdi reagoida, kun valtava, loimuava tulipallo jo syöksyy taivaalta häntä päin. Hän kohottaa kätensä suojakseen ja väistää pallon täpärästi. Lohikäärme laskeutuu hänen eteensä suojelemaan saalistaan, tukkien tien myös mättäälle.
”Älä viitsi, haluan vain nuo yrtit!” Fenris sanoo turhautuneena, kun lohikäärme levittelee siipiään uhkaavasti. Fenris perääntyy hieman ja tarttuu miekkaansa arvioiden samalla mahdollisuuksiaan. Lohikäärme ei ole yhtä iso kuin se, jonka he olivat Hawken ja muiden kanssa kukistaneet, mutta sitäkin kiukkuisemman näköinen. Fenris on tuskin miettinyt ensimmäistä siirtoaan, kun lohikäärme puhaltaa sisuksistaan uuden tulisuihkun häntä kohti.
Fenris onnistuu taas väistämään, mutta tietää, ettei voi jatkaa tätä taktiikkaa loputtomiin. Jos hän antaisi lohikäärmeen syöstä tulta mielin määrin, se kärventäisi ennen pitkää myös hänen tarvitsemansa kallisarvoiset miekkayrtit.
Lohikäärme saa ajettua Fenriksen entistä kauemmas tulellaan ja tämä ymmärtää, kuinka hyödyllinen kumppani Varric olisi nyt jousipyssyineen ja maagit taikoineen. He voisivat vahingoittaa otusta pitkänkin matkan päästä, riskeeraamatta omaa nahkaansa.
Fenris ajattelee taas Hawkea, ja tyhmänrohkeuden puuska saa hänet valtaansa. Hän juoksee huutaen lohikäärmettä kohti, väistää sen syöksemät tulipallot ja onnistuu haavoittamaan sitä jalkaan.
Kaamea mylvintä täyttää Fenriksen korvat, ja samassa hän tuntee kuuman tulipatsaan vieressään. Se kärventää pari hänen vitivalkoista hiustaan ja saa hänet säntäämään vikkelästi sivummalle.
Fenris aikoo lähteä uuteen hyökkäykseen, kun hän äkkiä tuntee vihlaisevan kivun jalassaan. Hän vilkaisee reittään ja huomaa saaneensa siihen ilkeännäköisen palovamman. Kipu ei ole sietämätön, mutta se vaikeuttaa tehtävää aivan tarpeeksi. Ensimmäistä kertaa hän ajattelee, ettei ehkä todella selviä takaisin yrtit mukanaan.
Lohikäärme on yhä kiukkuinen, se syöksee tulta sisuksistaan sokeasti joka suuntaan ja heiluttaa siipiään aiheuttaen valtavan ilmavirran. Fenris pakenee korkeiden kivien taakse, minne tulisuihkut eivät toistaiseksi yllä. Hän sulkee silmänsä ja miettii, kuinka järjellä ajatellen tulisi toimia tällaisessa tilanteessa. Samassa hän tajuaa kysymyksen olevan väärin asetettu, koska kukaan järjellä ajatteleva olento ei järjestäisi itseään tällaiseen tilanteeseen. Hänen olisi pitänyt saada joku mukaan.
”Idiootti”, Fenris mutisee itsekseen. Hän vilkaisee taas palanutta reittään, koskettaa sitä varovasti ja vavahtaa kivusta. Hän lyyhistyy vasten kiveä ja ajattelee Hawkea, ajattelee lupaustaan palata ja pelkää enemmän kuin koskaan: ei kuolemaa, vaan epäonnistumista.
Unikuva alkaa oranssilla värillä, jonka Hawke pian ymmärtää olevan takkatulta. Se valaisee aavemaisesti hämähäkinseitit Fenriksen kartanon nurkissa.
Tästä muistosta pidän, Hawke ajattelee ja antautuu unen syliin, ottaa paikkansa tapahtumien keskellä.
Hawke ja Fenris istuvat pöydän ääressä edessään avoin kirja täynnä helppoa, kuvitettua tekstiä – sellaista tekstiä, jolla lapset opetetaan lukemaan. Fenris ei oppinut lukemaan lapsena, joten Hawke haluaa opettaa häntä nyt. Se on hänestä sekä hermoja raastavaa että kutkuttavan hauskaa: nähdä aina niin kovaluontoinen haltiasoturi keskittyneenä kirjan ääressä, yrittämässä ymmärtää mitä yksinkertaisimpia sanoja ja lauseita.
”Kissa… juoksee… katolla”, Fenris sanoo ja seuraa tekstiä pitkällä, kapealla sormellaan.
”Oikein”, Hawke sanoo, hymyilee ja antaa pienen suukon Fenriksen poskelle. Fenris hymähtää ja katsoo seuraavaa lausetta.
”Tyttö… katsoo… puumatoa?”
”Kuutamoa!” Hawke naurahtaa. ”Älä arvaa lauseen loppua, lue se.”
”Teksti on liian pientä”, Fenris valittaa ja työntää kirjan kauemmas. Hawke katsoo miestä ovelasti, vetää eteensä pergamenttia ja sulkakynän ja kirjoittaa isoin kirjaimin yksinkertaisen lauseen.
”Kokeile tätä.”
Fenris kumartuu lähemmäs paperia ja lukee ääneen: ”Minä… rakastan… si… Hawke!” Hän huokaisee, ja Hawke nauraa kämmeneensä.
”Melkein huijasin sinut sanomaan sen.”
”Miksi haluat kuulla sen niin kovasti?”
”Miksi vältät sanomasta sitä niin kovasti?”
Kumpikin tuijottaa toista hiljaa, suostumatta vastaamaan kysymykseen. Sitten Fenris avaa suunsa ja ääni jolla hän puhuu, ei ole hänen omansa. Se on kuin demonin ääni, kylmä ja kaikuva.
”Koska minä en rakasta sinua.”
”Ei”, Hawke kuiskaa ja pudistaa päätään. Hän nousee seisomaan ja tuijottaa Fenristä, jonka silmät kiiluvat tyhjinä ja pahaenteisinä. Takkatuli ei enää valaise, kaikki on kylmää ja pimeää, ja Fenris nousee ylös ja puhuu Hawkelle kaikki kammottavat ajatuksensa.
”Minä vihaan sinua, olisi parempi jos sinut lähetettäisiin Piiriin muiden maagien joukkoon. Sinne sinä kuulut… siellä sinut tehtäisiin vaarattomaksi…”
”Kuinka voit sanoa noin?” Hawke huutaa ja vilkuilee paniikinomaisesti ympärilleen. Joka puolella hän näkee vain varjoja ja hän tuntee luissa ja ytimissä, että jokin on pielessä. Seinät alkavat taas kaatua hänen päälleen, ne imaisevat hänet sisäänsä yhä pimeämpään ja pimeämpään…
Fenris taistelee kyyneleitä vastaan. Hänen tilanteensa on toivoton: jos hän onnistuukin pääsemään elossa takaisin kaupunkiin, hän ei tee sitä yrttien kanssa. Lohikäärme on noussut siivilleen ja syöksee tulisuihkuja summamutikassa kivien lomaan toivoen osuvansa Fenrikseen. Välillä se laskeutuu vanhan eläimenraadon viereen ja näykkii siitä paloja, muttei koskaan liian kauan kerrallaan.
”Luoja, jos olet olemassa, niin nyt olisi hyvä hetki auttaa”, Fenris sanoo niin sarkastisesti kuin tilanteessaan pystyy. Tulisuihkut ovat jo monta kertaa osuneet lähelle, ja kivet alkavat sulaa hänen ympärillään.
Osa vihreästä mättäästä on palanut tai tullut lohikäärmeen tallomaksi, mutta ehjiä kasveja on vielä jäljellä. Fenris tietää, että olisi itsemurha yrittää livahtaa lohikäärmeen ohi mättäälle. Hän on yksin ja haavoittunut, eikä lohikäärme ole lajinsa tyhjäpäisin yksilö. Mutta hän ei keksi muutakaan keinoa. Jos hän lähtee nyt takaisin kaupunkiin hakemaan apua, hän ei kerkeä ajoissa.
Piileskellessään viimeisten jäljellä olevien kivenlohkareiden välissä Fenris muistaa yhden illan, jona Hawke opetti häntä lukemaan. Nainen oli kirjoittanut paperille helpon lauseen ja pyytänyt Fenristä lukemaan sen. Lukeminen ei ollut tuottanut ongelmia, mutta lauseen sanominen ääneen…
Fenris näkee nyt sanat kirkkaina mielessään ja miettii kahta asiaa. Ensiksi, miksi Hawke oli kirjoittanut juuri ne sanat? Pelkääkö Hawke todella, ettei Fenris välitä hänestä, ettei Fenris siksi voinut lausua niitä yksinkertaisia sanoja? Toiseksi, miksei Fenris vain ollut sanonut sanoja ääneen.
Hän toivoo, että olisi sanonut. Hän lupaa itselleen, että sanoo ne sanat, jos selviää hengissä täältä. Ei, hän ei halua jossitella. Hänen on
pakko selvitä ja päästä sanomaan ne sanat.
Lohikäärmeen piikikäs pyrstö iskee yllättäen viimeiset kivet murskaksi. Fenriksen piilopaikat ovat loppuneet. Hänen ei auta kuin yrittää mättäälle ja sitten alas vuorelta. Lohikäärme laskeutuu jälleen mättään eteen. Fenris arvioi nopeasti etäisyyttä kasvien luo, puristaa miekkaansa toisessa kädessään ja pinkaisee juoksuun.
Tulisuihku pyyhkäisee hänen kylkeään ja hän kaatuu maahan. Tässä se nyt on, hän kuolee yhden naurettavan lohikäärmeen kynsissä eikä Hawke koskaan saa lääkettään…
Jokin terävä suhahtaa vauhdilla Fenriksen ohi ja iskeytyy lohikäärmeen suomuiseen nahkaan. Lohikäärme ulvahtaa ja syöksee tulta, muttei tällä kertaa Fenristä kohti. Fenris nousee ylös niin nopeasti kuin haavoittuneena pystyy ja katsoo taakseen.
Varric kipuaa vuorelle jousipyssy ojossa ja huutaa jollekulle: ”Löysin hänet, tännepäin!” Fenris katsoo Varricin taakse, missä Merrill juoksee kevyesti vuorenrinnettä ylös jo valmiina taikomaan. Lohikäärme perääntyy hiukkasen ja karjuu raivoissaan.
Fenris on hämmentynyt, mutta tarttuu pian aseisiinsa ja auttaa piirittämään lohikäärmeen. Yhdessä he ovat kovempi vastus otukselle, joka alkaa jo olla väsynyt jahdattuaan Fenristä niin kauan.
”Anna palaa, Bianca!” Varric sanoo rakkaalle jousipyssylleen tähdätessään sillä lohikäärmettä yhä uudestaan. Lohikäärme yrittää vastata tulella, mutta Merrillin taiat pidättelevät sitä. Fenris tekee yllätyshyökkäyksen takaapäin ja onnistuu haavoittamaan lohikäärmettä ensin pyrstöön, sitten takajalkaan.
Merrill tekee jonkin erityisen vahvan loitsun, jonka seurauksena lohikäärmeen vasen siipi repeää kahtia. Otus ulvoo tuskissaan ja sylkee tulta Merrilliä kohti, mutta tämä reagoi nopeasti ja väistää sivuun. Nyt Fenriksellä on tilaisuus päästä haavoittamaan lohikäärmettä heikkoon kohtaan: sen vatsaan. Hän iskee aseensa lohikäärmeen nahan läpi.
”Viimeinen silaus!” huutaa Varric ja suuntaa jousipyssynsä lohikäärmeen päähän. Nuoli osuu kohdilleen. Otuksen viimeinen urahdus jää puolikkaaksi, kun sen valtava ruho rysähtää voimalla maahan.
Fenris laskee aseensa ja katsoo liikkumatonta ruumista jähmettyneenä. Hänen on vaikea uskoa, että se on ohi. Varric juoksee hänen luokseen ja kysyy: ”Oletko kunnossa, haltia?” Fenris katsoo alas kääpiöön ja sanoo hitaasti:
”Olen. Luulen niin.” Hän ei kuitenkaan pysty laskemaan kunnolla painoa toiselle jalalleen.
”En osaa parantaa, mutta voin sitoa sen, jos haluat”, Merrill sanoo ja lähestyy Fenristä ystävällinen hymy huulillaan. Vastahakoisesti Fenris istuutuu ja sallii haltiatytön viilentää haavaa ja kierittää sideharsoa jalan ympärille. Fenris kiittää Merrilliä ja katsoo sitten Varrickiin aikeissa kysyä selitystä tälle yllättävälle avun saapumiselle.
”Baarimikko kertoi, että minua on kyselty”, Varric sanoo, ennen kuin Fenris ehtii edes avata suutaan. ”Kun kuulin, että olit lähtenyt tänne lohikäärmeen syötäväksi yksin, arvelin että on paras lähteä perään. Törmäsin kullannuppuun matkalla ja hän halusi tulla mukaan.” Hän nyökkää Merrilliä kohti ja muuttuu sitten vakavaksi. ”Kerrohan, missä Hawke on?”
”Arvasit siis, että kyse on hänestä”, Fenris sanoo. Ei hän olisi uskonutkaan, että kääpiö ikinä pelastaisi hänen henkeään ilman hyvää syytä. ”Hawke on sairas, hän sairastui siitä mönjästä jonne putosi viemäreissä. Olen täällä hakemassa hänelle lääkettä.” Sen sanoessaan hän nousee ylös ja juoksee mättäälle, joka on liiskaantunut melkein kokonaan lohikäärmeen ruhon alle. Hän onnistuu kuitenkin nyhtämään kiitettävän kasan miekkayrttejä talteen.
”Meillä on kiire”, Fenris sanoo ja katsoo alla avautuvaa maisemaa. Aurinko alkaa jo laskea mailleen. ”Meidän on vietävä yrtit sille Solivitus-tyypille, ja kuka tietää kauanko häneltä kestää valmistaa lääke.”
”Voi, Hawke-parka”, Merrill sanoo ja ristii kätensä rinnalleen, kun he lähtevät vuorelta. ”Hän on aina niin hyvä minulle. Toivon, että ehdimme pelastaa hänet.”
”Niin minäkin, Merrill”, sanoo Fenris hiljaa ja hänen sydämensä särkyy pelkästä ajatuksesta, että he eivät ehtisi ajoissa.
Solivituksella on jo pata valmiina tulella, kun Fenris, Merrill ja Varric saapuvat. Tällä kertaa mies ei jää kiittelemään aineksista, vaan ottaa ne ripeästi vastaan ja paloittelee tarkasti. Hän lisää pataan paria tunnistamatonta ainesta, sitten yrtit ja jättää keitoksen hautumaan. ”Liemen on pakko hautua, tai se on tehotonta”, Solivitus sanoo pahoitellen huomatessaan asiakkaidensa hermostuneisuuden: Fenris kävelee edestakaisin myyntipöydän edessä, Varric sivelee jousipyssyään kuin valmistautuisi taisteluun ja Merrill pureskelee kynsiään.
”Kertokaa odotellessanne, kuinka selvisitte siitä lohikäärmeestä”, Solivitus sanoo yrittäen kai keventää tunnelmaa. Varric katsoo Fenristä, joka pudistaa päätään, ja sitten Merrilliä, joka ei kynsien pureskelultaan ehdi puhumaan. Kääpiö hymähtää ja kertoo Solivitukselle koko tarinan omasta näkökulmastaan, tehden itsestään sankarin kerrankin oikeutetusti. Hän muistaa kyllä mainita, että jollei Fenris olisi väsyttänyt lohikäärmettä piiloleikillään, sen kellistäminen ei olisi ollut lainkaan niin helppoa.
”Rohdos alkaa olla valmis”, Solivitus sanoo viimein ja kaataa hautunutta lientä padasta pieniin pulloihin. Hän ojentaa Fenrikselle ensimmäisen sekä hieman hopeaa kiitoksena vaivannäöstä. Varricille ja Merrillille hän sanoo: ”Moni muukin kaupungista on sairastunut painajaissienen aiheuttamaan tautiin. Olisin kiitollinen, jos te kaksi kiertäisitte kauppaamassa tätä lääkettä niille, jotka eivät tiedä sitä hakea.”
”Pitänee myös varoittaa viemäreissä kulkevia alamaailman ihmisiä”, Varric sanoo matalalla äänellä Merrillille ottaessaan lääkepullot vastaan. Sitten hän huikkaa Fenrikselle, joka on jo menossa: ”Hei, haltia. Kerro sitten miten… miten Hawke…”
”Kerron”, Fenris sanoo vain ja häipyy.
Orana on eteishallissa vastassa, kun Fenris saapuu. ”Et kutsunut vielä Andersia, ethän?” Fenris sanoo tytölle malttamatta tervehtiä ensin.
”En kutsunut”, Orana sanoo. ”Mutta emäntä ei ole herännyt. Hän voihkii unissaan…”
”Minä hoidan tämän”, Fenris sanoo ja kaivaa lääkepullon pienestä nahkapussista vyöltään.
Hawke toden totta ynähtelee unissaan ja hänen poskillaan kiiltelee taas kyyneleitä. Fenris katsoo naista huolestuneena ja polvistuu sängyn viereen. ”Kaikki hyvin, Hawke. Juo vain tämä…”
Hän nostaa pienen pullon Hawken huulille ja tiputtaa hänen suuhunsa pari pisaraa kirkasta nestettä. Hän panee toisen kätensä Hawken pään taakse, pelkää, että tämä tukehtuu, jos hän kaataa juomaa liian nopeasti. Hän jatkaa niin, pari pisaraa kerrallaan, kunnes pullo on enää puolillaan.
Fenris näkee Hawken nielevän ja odottaa jähmettyneenä, että rohdos vaikuttaisi. Eihän vielä voi olla liian myöhäistä…
Muutama minuutti kuluu. Koko ajan Fenriksen kädet tärisevät. Hän rukoilee mielessään, tällä kertaa tosissaan, ei sarkastisesti. Jos Hawke ei heräisi, hänkään ei nousisi tästä ikinä.
Sitten Hawke avaa silmänsä. Fenris henkäisee ja kumartuu hänen ylleen. Hawke katsoo häneen hämmentyneenä, kuin haltia olisi viimeinen henkilö, jonka hän odottaisi siinä näkevänsä. Fenris nielaisee ja sanoo hiljaa: ”Hawke? Miltä tuntuu?”
”Fenris?” Hawke kuiskaa, hänen äänensä on käheä. ”Oletko sinä… todellinen?”
”Olen, tämä on totta”, Fenris sanoo ja silittää Hawken hiuksia varovasti, ikään kuin nainen saattaisi rikkoutua kosketuksesta.
Hawke kohottaa kättään, yrittää koskettaa Fenrisin kasvoja, mutta ei jaksa. Käsi valahtaa velttona sängylle. Fenris kumartuu entistä lähemmäs Hawkea, kunnes heidän nenänsä osuvat yhteen. ”Olen tässä, Hawke”, Fenris kuiskaa.
”Ethän sinä halua lähettää minua Piiriin?” Hawke sopertaa ja tapittaa Fenristä kuin koiranpentu. Ilme on hänelle niin epäluonteenomainen, että Fenris hätkähtää.
”Mitä? Piiriin? En tietenkään! Mistä sait tuollaista päähäsi?”
”Hyvä. Minä tiesin”, Hawke sanoo ja painaa silmät taas kiinni. Fenris säikähtää ensin, mutta muistaa sitten, että rohdos on hidasvaikutteinen. Jos Hawke ei seuraavaan päivään mennessä olisi ennallaan, hän juottaisi tälle loput lääkkeestä.
Hawke nukkuu suurimman osan illasta, mutta sallii kerran herätessään Fenriksen syöttää itselleen keittoa. Vaikka Fenristä karmii nähdä Hawke tässä kunnossa, hän myös nauttii saadessaan hoivata tätä. Fenris on aina ollut se reppana, jota pitää lohduttaa, ja Hawke on ollut sankari. Nyt osat ovat hetkeksi vaihtuneet, ja Fenris ottaa siitä kaiken irti. Hän haluaa näyttää, että välittää. Hän viettää yönsä Hawken vuoteen vierellä, käsi naisen kädessä. Hän uskoo näkevänsä Hawken hymyilevän unissaan.
Seuraavana aamuna Hawke nousee ylös sängystä ja venyttelee virkeänä. Fenris huokaisee helpotuksesta, ja Hawke kiittää huolenpidosta useaan kertaan, halaa miestä pitkään peittääkseen liikutuksen kyyneleet. Vaikka hän ja Fenris ovat olleet yhdessä jo jonkin aikaa, hän ei olisi uskonut, että juuri Fenris pelastaisi hänen henkensä. Sen jälkeen, kun Fenris jätti hänet kolme vuotta sitten, hänen on ollut vaikea luottaa tähän. Hän on pakkomielteisesti halunnut kuulla jotakin, mikä varmistaisi Fenriksen tunteet häntä kohtaan todeksi. Nyt hän myöntää itselleen sen, minkä on salaa tiennyt jo kauan: ettei rakkaus ole vain sanoja, että se on itse asiassa kaikkea muuta kuin sanoja.
Hawke haluaa kuulla kaiken retkestä Sundermountille, kun he juovat teetä keittiössä. Fenris kertoo kaiken, senkin, miten olisi luultavasti kuollut ilman Varricin ja Merrillin apua. Hawke tietää, ettei Fenris pidä Merrillistä, ja on salaa ylpeä miehestä, kun hän antaa tytölle tämän ansaitseman tunnustuksen.
Fenris juo teensä loppuun ja on nousemassa pöydän äärestä, kun muistaa jotakin. Hän muistaa luvanneensa itselleen, että kertoo Hawkelle tietyn asian, jos selviää hengissä lohikäärmeestä. Miettiväisenä Fenris kävelee keittiön ovelle ja pysähtyy nojaamaan karmiin. Hawke tiskaa eikä huomaa ovelaa hymyä, joka haltian huulille nousee, kun hän hoksaa jotakin.
Hawke tietää jo. Fenriksen ei tarvitse vakuutella hänelle, vaan itselleen. Hän on aina pelännyt, että syvimpien tunteiden sanominen ääneen rikkoisi jotakin kaunista, mutta ehkä hän voi todistaa tämän tunteen itselleen ja silti säilyttää ehjänä sen kauniin, hiljaisen tiedon, jonka hän näkee Hawken silmissä katsoessaan niihin.
Fenris sanoo kolme sanaa selkeällä äänellä. Hawke kääntyy ympäri ja kallistaa päätään uteliaana. ”Mitä sinä sanoit?” hän kysyy. Fenris hymyilee, ja hänen vihreät silmänsä tuikahtavat suloisesti.
”Opetan sinulle tevinteriä sitten, kun olen oppinut lukemaan”, hän toteaa vain.
Hawke katsoo haltiaa pitkään, ja tämä kääntää päänsä pois melkein ujosti. Hawke jatkaa tiskaamista eikä voi peitellä hymyään. Hän tietää, että ne sanat merkitsivät jotakin erityistä. Hän vain tietää.
