Nimi: Häränsarviefekti
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Fandom: Mentalist
Tyylilaji: Draama
Paritus: Patrick Jane/Teresa Lisbon
Ikäraja: S
Yhteenveto: ”Kuule, Jane. Minun täytyy kysyä jotain.”
Vastuuvapaus: En omista Mentalistia enkä saa tästä rahaa.
KK: Koska on suunnattoman julmaa, että tuotantokausien välissä on niin pitkä tauko.
Häränsarviefekti
Vaikuttaa siltä, että CBI:ssä kaikki todella tärkeät asiat käsitellään kahvihuoneessa. Kahvipannun kahva ikään kuin symboloi häränsarvia tilanteessa, jossa jälkimmäisiä ei ole saatavilla – konkreettinen tarttumapinta johonkin tuntuu tämän tutkimuksen perusteella helpottavan myös sen kuvainnollisen kisumirrin niskavilloista nappaamista ja edistävän siten sen pöydälle nostamista. Kuvainnollisen kisumirrin, tässä tapauksessa, koska CBI ei ole mikään löytöeläinkoti. Tosin Lisbonista tuntuu, että Jane saattaa vielä joku päivä muuttaa sen sellaiseksi. Ei kuitenkaan vielä tänään, nainen havainnoi astuessaan nurkan takaa kahvihuoneeseen ja nähdessään Janen kaatamassa itselleen teetä. On uskomatonta, kuinka paljon hän kittaa sitä sisuksiinsa, mutta Jane nyt on muutenkin aika harvinainen tapaus. Joskus hän saa Lisbonin tuntemaan itsensä niin… no, ei sillä ole väliä.
”Hei, Lisbon”, Jane sanoo, vaikka nainen ei ole päästänyt ääntäkään ja seisoo hänen selkänsä takana.
”Hei, Jane”, Lisbon vastaa. Jane hymyilee olkansa yli, huljuttaa teepussia haalistuneessa sinisessä mukissa. Lisbonia väsyttää ja hänen ajatuksensa harhailevat – siksi hän tulikin hakemaan kahvia – ja hän unohtuu seisomaan ovensuuhun, jää tuijottamaan Janen sormia.
”Kahvia?” Jane kysyy, on jo laskenut teekuppinsa pöydälle, ottanut mukin ja alkanut kaataa tuota edellä mainittua mustaa kultaa siihen ennen kuin Lisbon ehtii vastata. Niinpä nainen vain istuu pöydänreunalle ja ojentaa molemmat kätensä mukia kohti.
”Kiitos”, hän mumisee ja ottaa pitkän kulauksen Janen asetettua mukin hänen käsiinsä.
Sitten he vain ovat siinä, Lisbon istuu ja Jane nojaa keittiötasoon. Kumpikaan ei sano mitään, on vain hengitys, kahvin tuoksu ja jossain kauempana käytäviä tarkistavan talonmiehen askeleiden kaiku seinissä.
Lisbon nousee ottaakseen toisen mukillisen.
”Aiot siis jäädä taas tänne?” hän kysyy, vilkaisee vieressä seisovaa Janea laskiessaan mukinsa tasolle. Mies katsoo takaisin, ensin hänen silmiinsä ja sitten kahvipannun kahvan ympärille kietoutuviin sormiin.
”Niinpä kai”, hän vastaa hitaasti, juo vähän teetä.
”Paitsi jos…?” Lisbon jatkaa, sen verran hän sentään tuntee Janea.
”Ei ole mitään paitsi jos. Ellet sinä sitten vaikka kaipaa seuraani.”
Lisbon kaataa kahvinsa rauhassa loppuun ja osoittaa sitten Janea pannulla. Tässä vaiheessa pannun kahvalle on tapahtunut häränsarviefekti, eikä nainen jaksa enää olla hiljaa.
”Kuule, Jane. Minun täytyy kysyä jotain.”
”Mitä vain”, mies vastaa rauhallisesti, kääntyy sivuttain ollakseen kasvokkain hänen kanssaan.
”Jos sinä et olisi… Jos sinulla ei olisi vaimoa, olisiko minulla ollut ikinä mitään mahdollisuutta?” Lisbonin ääni kuulostaa hänen omissa korvissaan samalta kuin se, jota hän käyttää kuulusteluissa; ei ehkä paras mahdollinen sävy tähän kohtaan, mutta hän ei ole koskaan ollut niin taitava tällaisissa asioissa.
”Pane se kahvipannu pois, Lisbon”, Jane sanoo samalla sävyllä kuin aseista puhuessaan. Kun Lisbon tottelee, Jane laskee teekuppinsa taas takaisin tasolle, Lisbonin kahvimukin viereen, ja katsoo sitten suoraan silmiin.
”Sinulla on aina mahdollisuus”, Jane sanoo kerrankin vakavana, ja Lisbon ehtii miettiä, pitäisikö hänen ottaa tämä puheeksi useamminkin saadakseen Janen keskittymään työhön silloin kun hän tekee jotain ihan muuta, ennen kuin mies suutelee häntä.
Se on hyvin hämmentävää, olkoonkin että he ovat työskennelleet yhdessä jo pitkään ja tällaisia ajatuksia on toisinaan ollut mahdotonta välttää. Kun Jane vetäytyy taaksepäin, Lisbonin tekisi mieli ottaa mukinsa tasolta voidakseen näperrellä jotain sormissaan, mutta se olisi vaikeaa koska mies on edelleen niin lähellä. Siksi hän ei tee mitään, ainoastaan katsoo Janea, joka melkein koskettaa häntä mutta ei ihan.
”No?” Jane kysyy.
”Mitä no?”
”Kaipaatko sinä seuraani?”
Lisbon nauraa.
”Älä luulekaan, että päästäisin sinut toiste kämppääni. En halua kuulla enää kuinka päivittelet sitä epäjärjestystä.”
”Voit aina jäädä tänne. Katsomaan auringonnousua”, mies ehdottaa.
”Leikitään Viisikkoa?” Lisbon hymähtää, mutta hyväntahtoisesti. ”Mitä sinä haluat?”
”Jutella”, Jane vastaa, ja Lisbon jää. He istuvat Janen omimassa pölyisessä ullakkohuoneessa jutellen halki yön ja aamulla katsovat auringonnousua suuresta ikkunasta. Saattaa myös olla, että Jane suutelee Lisbonia toisenkin kerran sinä aikana.
