Ficin nimi: Junia
Kirjoittaja(t): milkyway
Oikolukija/Beta: -
Tyylilaji/Genre: draama
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: -
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Ehkä se oli vakoilemista, mutta poika oli omituisella tavalla niin mielenkiintoinen. Enkä nyt tarkoita, että olisin kiinnostunut hänestä sillä tavalla, en missään nimessä. Mutta hänessä vain oli jotakin, josta en saanut selkoa.
Varoitukset: -
JUNIA
Näin hänet ensimmäisen kerran keväällä erään koulupäivän päätteeksi, kun nousin ulos junasta. Silloin en vielä kiinnittänyt sen kummempaa huomiota pieneen poikaan, joka seisoi asemalaiturilla pidellen järjestelmäkameraa, joka oli tavattoman iso verrattuna hänen pikkuruisiin käsiinsä. Muistan vain katselleeni, kuinka poika muutaman valokuvan otettuaan pakkasi kameransa takaisin sille varattuun laukkuun ja lähti kulkemaan poispäin. Eikä hän kertaakaan tuntunut välittävän ympäröivistä häiriötekijöistä. Ohi olisi saanut kulkea vaikka armeija, mutta poika olisi silti keskittynyt valokuvaamiseen yhtä intensiivisesti. Ajattelin hänen olevan jollain tapaa erikoinen.
Näin pojan taas seuraavana päivänä koulusta tullessani. Ja sitä seuraavana. Lopulta aloin jo tietoisesti odottaa näkeväni hänet. Joka päivä poika vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuka hän oli ja mitä hän teki? Ja ennenkaikkea, miksi hän tuli joka päivä asemalle? Minun olisi tehnyt kysyä sitä häneltä, mutten tietenkään uskaltanut. Siksi tyydyin vain katselemaan vierestä, kuinka junan saapuessa asemalle poika seisoi aina täsmälleen samassa paikassa täsmälleen saman näköisenä. Tietenkin hänellä oli eri päivinä erilaiset vaatteet, mutta yleisilme oli samanlainen: siistit ruskeat hiukset, silmät, jotka tuijottivat tyhjää ja hitusen auki oleva suu. Joka päivä hän toisti täsmälleen samat rutiinit; junan saavuttua hän otti pari valokuvaa, odotti, että juna katosi näköetäisyydeltä, sulloi kameran laukkunsa ja lähti.
Pidin itseäni hieman omituisena, kun pistin niin tarkkaan merkille hänen jokaisen liikkeensä, mutta en voinut sille mitään. Ehkä se oli vakoilemista, mutta poika oli omituisella tavalla niin mielenkiintoinen. Enkä nyt tarkoita, että olisin kiinnostunut hänestä sillä tavalla, en missään nimessä. Mutta hänessä vain oli jotakin, josta en saanut selkoa. Tiedän sen kuulostavan omituiselta ja mielipuoliselta, sillä ei kai kukaan normaali ihminen seurannut pakkomielteisesti toisen ihmisen tekemisiä. Kuitenkin mieleni muodosti aina vastalauseen tälläisille syytöksille; millainen ihminen saapui joka päivä minuutintarkasti asemalle vain ottaakseen kuvia lähtevästä junasta? Ehkä siinä ei oikeasti edes ollut mitään erikoista, mutta minulle se näyttäytyi niin.
Eräänä maanantai-iltapäivänä näin sen pojan jälleen. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, sillä kesä oli tuloillaan, mutta hänellä oli päällään paksu huppari. Silti hän ei näyttänyt yhtään kärsivältä. Kävellessäni hitaasti (paljon hitaammin kuin normaalisti) poispäin seurasin, kuinka poika suoritti tavallisia rutiinejaan. Junan lähdettyä poika alkoi jälleen laittaa kameraa pois, kun minä tein jotain, mikä yllätti jopa itseni.
-Hei! huudahdin ja kävelin nopeasti pojan luokse, ennen kuin hän ehti lähteä, -Sinä tulet tänne tosi usein ottamaan kuvia junista. Pidätkö valokuvaamisesta?
Taisin sittenkin olla häiriintynyt.
Poika käänsi päänsä hitaasti minua kohti. Hän oli hetken aivan hiljaa ja tuijotti minua ilmeettömästi. Sitten hän käänsi katseensa pois.
-Joo, hän kuiskasi ja heitti kameralaukun olalleen.
Ajattelin pojan olevan joko todella ujo, tai sitten hän eli vähän omissa maailmoissaan. Voi tosin olla, että halusin vain ajatella niin ja tein liian suoria johtopäätöksiä, sillä sellaisen mielikuvan sain hänen tyhjistä silmistään.
-Mutta eikö puistossa olisi kivempi kuvata? kysyin. Ihan aseman lähellä oli eräs puisto ja olin varma, että sieltä saisi otettua kauniita kuvia. Ainakin kauniimpia kuin likaisista junanvaunuista, siitä olin varma.
Poika ei kuitenkaan vastannut. Vaikutti siltä ettei hän olisi kuullut minua, sillä hän vain tuijotti maahan. Tai ehkä hän ei vain halunnut vastata. Niinpä päätin istua läheiselle penkille ja säästää pojan typeriltä kysymyksiltäni. Yllätyksekseni hän kuitenkin seurasi minua ja istahti viereeni.
Istuimme siinä hetken ihan hiljaa. Minä tuijotin poikaa, joka puolestaan tuijotteli silmiään siristellen taivaalle. Se oli epätavallisen sininen tänään.
Äkkiä täydellisen hiljaisuuden rikkoi ohi viuhahtavan junan ääni. Poika näytti pelästyvän, sillä hän säpsähti yhtäkkiä ja alkoi kiireesti kaivaa kameraa laukustaan. Juna oli kuitenkin ehtinyt jo mennä, kun hän sai sen vihdoin esiin. Poika näytti pettyneeltä laskiessaan kameran pois.
-Kyllä junia tulee aina uusia, yritin lohduttaa poikaa. Ehkä hän halusikin kuvata vain ja ainoastaan junia eikä mitään muuta? En tosin ymmärtänyt alkuunkaan, mitä hienoa niissä oli. Eikä poikakaan tuntunut ymmärtävän minun lohdutustani, sillä hän näytti edelleen myrtyneeltä.
Pian huomasin penkin selkänojaa pitkin kipittävän leppäkertun ja mieleeni palasi muisto siitä, kuinka ollessani pieni kevään ensimmäisen leppäkertun löytäminen oli aina ollut huomattava tapahtuma. Annoin sen kipittää sormenpäälleni ja esitin sitten löytöni pojalle Jospa se piristäisi häntä.
-Katso, leppäkerttu! sanoin iloisena, -Eikö olekin ihana?
Poika katsahti sormellani nököttävää hyönteistä, mutta käänsi päänsä heti pois. Hän näytti edelleen yhtä pettyneeltä. Mikä poikaa oikein vaivasi, kun edes leppäkertut eivät häntä piristäneet? Kai ne nyt sentään yhden junan voittivat?
Vaan ehkäpä eivät voittaneetkaan. Ehkä junat olivat hänelle sama asia, kuin leppäkertut minulle? Minun mielestäni leppäkertuissa oli jotain aivan ihanaa, mitä poika ei voinut millään ymmärtää. Samalla tavalla minä en voinut ymmärtää, mitä poika näki junissa.
Annoin leppäkertun kipittää pois kädeltäni, kun se ei kerran kyennyt piristämään poikaa.
Niin me sitten vain istuimme vaiti. En oikeastaan tiedä, kuinka kauan sitä kesti, mutta pikku hiljaa poika alkoi näyttää iloisemmalta. Ei sillä tavalla iloiselta, kuin useimmat pikkulapset, sillä hänen silmänsä eivät tuikkineet eikä suu kääntynyt hymyyn, mutta ainakin hän näytti vähemmän surulliselta. Olin siitä iloinen, vaikka en ollutkaan kyennyt auttamaan häntä mitenkään.
-Santeri! kuului äkkinäinen huudahdus, joka havahdutti meidät molemmat. Meitä kohti juoksi nuori, jakkupukuinen nainen, jonka hiukset oli kammattu siistille nutturalle. Päästyään luoksemme hän kyykistyi pojan eteen ja otti kiinni tämän käsistä.
-Santeri minähän olen sanonut, ettet sinä saa mennä ulos yksin, hän sanoi huolestuneena pojalle, joka oletettavastikin oli Santeri. Santeri tuijotti äitiään samalla tavalla, kuin hän oli aiemmin tuijottanut minua, ilmeettömänä.
Luulin ensin, ettei nainen huomannut minua, mutta sitten hän käänsi katseensa minuun ja hymyili vaivaantuneena.
-Olen pahoillani. Santerista oli varmasti hirveästi vaivaa, mutta eihän häntä voi yksinkään jättää, hän pyyteli anteeksi, vaikken oikein ymmärtänyt miksi. Itsehän minä olin Santerin seuraan tuppautunut.
-Ei..., aloitin, mutten päässyt kovin pitkälle, ennen kuin nainen alkoi taas puhua.
-Olen sanonut hänelle vaikka kuinka monta kertaa, ettei hän saa lähteä ulos yksin. Eikä hän silti noudata sitä sääntöä. Eikö hän ymmärrä, että ihan hänen vuokseen minä näitä sääntöjä laadin. Santeri kun elää vähän omissa maailmoissaan, niin ihmisten olisi todella helppoa tehdä hänelle pahaa.
Minusta oli ihmeellistä, kuinka nainen pystyi puhumaan kuin Santeri ei itse olisi ollut paikalla. Vaikkei hän mitään sanonutkaan, kai hän silti ymmärsi mitä hänen äitinsä sanoi? Minähän en tietenkään sitä tiennyt, mutta minusta näytti siltä, kuin Santeri olisi kuunnellut.
-Mennään kotiin, nainen huokaisi lapselleen ja veti tämän varovasti ylös. Santeri ei vastustellut. Kun he olivat kävelleet pari metriä, minä huusin:
-Minä voisin kyllä katsoa hänen peräänsä, kun hän on ulkona!
Tarkoitin sitä todella. Santeri oli todella näyttänyt nauttivan olostaan tänään, enkä halunnut ajatella häntä vangittuna neljän seinän sisälle.
Mutta hänen äitinsä vain hymähti.
-Se ei ole hyvä ajatus. Hänen on parempi olla kotona.
Niin minä sitten katsoin, kun he loittonivat vähitellen. Lopulta heitä ei enää näkynyt, ja minä huomasin jääneeni yksin. Minunkin oli kai parasta lähteä. Niinpä nousin ylös ja hipsin vastakkaiseen suuntaan kuin mihin Santeri äitinsä kanssa oli mennyt. Minusta tuntui pahalta Santerin puolesta, mutta minulla oli sellainen aavistus, ettei tämä kuitenkaan olisi viimeinen kerta, kun näkisin hänet seisomassa asemalaiturilla kamera käsissään. Tai niin ainakin toivoin.
____________________________________________________________________________________________________
Toivottavasti piditte, toivoisin rakentavaa kommenttia. : )
