Kirjoittaja Aihe: X-men:Minä uneksin maailmasta... (k11)  (Luettu 1796 kertaa)

Amaris

  • ***
  • Viestejä: 8
X-men:Minä uneksin maailmasta... (k11)
« : 04.09.2014 21:26:26 »
Ficin nimi: Minä uneksin maailmasta..
Kirjoittaja: Amaris
Fandom:X-men
Tyylilaji/Genre: Angst, yksipuolinen rakkaus
Ikäraja: k11
Paritus/Päähenkilöt: Kurt Wagner aka Painajainen, OcF Lunette Parvani aka Luna Child
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Perustuu sarjakuviin ei elokuviin.  Kun alkuperäiset X-miehet jäivät Krakoan vangeiksi ja Charles Xavier kokosi pelastustiimin, hän värväsi tiimiinsä myös nuoren naisen nimeltä Lunette ja pelastustehtävän jälkeen myös Lunette liittyi Ryhmä-X:ään. Pelastustiimiä värvättäessä Painajaista ei löytänytkään ensimmäisenä Xavier vaan Lunette. Nyt Krakoasta on kulunut parisen vuotta ja Painajaisen ja Lunetten välille on kasvanut oma jännitteensä.


                                      Minä uneksin maailmasta

Olen nähnyt unta erilaisesta maailmasta. Unessa maailma on kaunis paikka. Siellä ei ole vihaa, pelkoa ja rasimia. Siellä erilaisuus ei tee sinusta hirviötä. Siinä unessa me kaikki olemme vain ihmisiä. Mutta untahan se vain on. Todellisuudessa ihmiset näkevät minut ja toverini yhä hirviöinä. He kirkuvat nähdessään meidät, ennen kaikkea nähdessään minut. He rakentavat aseita meidänkaltaisiamme vastaan. Aseita, joilla repiä rikki perheet. Aseita, joilla kärventää lapset, jos he kantavat vääränlaista dna:ta. Tämä maailma on masentava. Joinain päivinä se saa minut ymmärtämään Magnetoa, mutta useimpina päivinä vain toivoisin hänen katoavan. Hän vain kaataa kampanjoillaan bensaa liekkeihin.

Synkkää alakuloa. Se ei taida sopia minulle, ainakaan tovereideni mielestä. Heille minä olen hilpeä menninkäinen, pirteä peikko. Siksi olenkin vetäytynyt omaan rauhaani. En kaipaa heitä yrittämään piristää minua. En tällä kertaa. He eivät ymmärtäisi. He eivät ole ''hirviöitä'' kuten minä. Minä en voi kulkea kadulla näyttäen tosia kasvojani kuten he voivat. Olisin kuollut ennen puoltapäivää.

 Jos Wolverine kuulisi valitukseni, hän käskisi minun lakata ruikuttamasta ja ottaa kaljan. Kalja on ratkaisu kaikkiin Wolverinen ongelmiin. En voi lähteä sille tielle. Muut yrittäisivät puhua tai saada minut toiminalla unohtamaan murheeni. Jokainen heistä vakuuttaisi etten ole hirviö. Jokainen heistä, vaikka jokainen heistä on myös pelästynyt tai kavahtanut kasvojani, kun olen ensikertaa kohdannut heidät. Kaikki paitsi eräs.

 Eräs ei kavahtanut kasvojani. Ensimmäinen ilme, jonka näin hänen kasvoillaan oli vihaa, mutta se ei kohdistunut minuun. Hän seisoi minun ja maailman välissä hetkellä, jolloin olin varma tuhostani. Hän löi takaisin minua kohti vyöryvän vihan aallon. Sen jälkeen hän hymyili minulle. Minun siivetön enkelini. Kaunis kuin kirpeän talviaamun ensimmäinen täydellinen kuurankukka ja samalla luja ja kova kuin teräs. Lunette , kuun lapsi. Kaikista ihmisistä ja mutanteista juuri hän löysi minut ja toi nykyiseen elämääni ryhmä-x:n parissa. Hän ei kavahda minua, mutta voisiko hänkään koskaan rakastaa hirviötä?

 Siirryn lähes huomaamattani katolle aivan hänen huoneensa yläpuolelle. Laskeudun äänettä parvekkeelle. Tiedän jo valmiiksi hänen parvekkeensa ovien olevan auki. Hän ei halua tuntea itseään kahlituksi. Yritän olla pitämättä ääntä, kun astun sisään. Lunettella on yhtä tarkka kuulo kuin Wolverinella.

 Minä tahdon vain katsella häntä. Uinuvaa kuurankukkaa, kuun lasta. Hän pitää hiuksensa lyhyinä ja se tyyli sopii hänelle. Valkoiset pörröiset hiukset varjostavat tällä hetkellä hänen kasvojaan, mutta tyydyn siihen mitä saan, pieneen vilkaisuun. Tämä on ehkä sairasta, katsella nukkuvaa naista. Näenhän häntä muutenkin päivittäin. En jaksa välittää. Tahdon varmistaa... varmistaa, että hän on turvassa. Pieni vilkaisu vain ja pois, niin minä toimin.

Avaan silmäni tuulen henkäyksen heilauttaessa verhoja. Joku oli täällä. Ja tietenkin se oli hän. Kurt. Painajainen. Joku voisi pitää karmivana, sitä että hän jatkuvasti ilmestyy huoneeseeni, kun nukun. Minusta siinä on kuitenkin jotain imartelevaa. Näen miten hän katsoo minua, mutta onko se kaikki vain kiitollisuutta, koska silloin pelastin hänet. En ole telepaatti, mistä minä voisin tietää mitä hän minua kohtaan tuntee. Enkä uskalla kysyäkään. En halua tulla taas poljetuksi. Poimia sydämeni sirpaleita. Antaa pettymyksen tappaa taas uskoni yhteen ihmiseen. Ja sekin koska niitä ihmisiä, joihin uskon on enään niin vähän. Ja Kurt hän on heistä kaunein. Huokasiten käännän kylkeni. Jos vain uskaltaisin kysyä. Onko tämä rakkautta vai epätoivoa. Minä näin unta erilaisesta maailmasta, maailmasta jossa osasin rakastaa...
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 23:30:48 kirjoittanut Kaapo »
What's good about sad?
 It's happy for deep people.
          -Doctor Who; Blink