Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Maailma ja hahmot kuuluvat Hiromu Arakawalle ja animetiimeille enkä minä saa minkäänlaista korvausta heidän luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Sairasvuoteella
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Roy/Ed
Ikäraja: S
Genre: Draama, fluff
Varokaa: alaikäisen ja aikuisen suhdetta
Summary: Ed palaa Keskukseen ja löytää Royn sairaalasta.
A/N Tämä on kirjoitettu alun perin myöskin LJ:n fma_fic_contest -yhteisöön, aiheesta 25, What If? Niin, entä jos. Oli ihanaa kirjoittaa tätä. Enkunkielisen löydät
tästä.
SairasvuoteellaRoy heräsi hitaasti ja tuskallisesti eikä voinut olla saman tien toivomatta, että olisi edelleen unessa. Ennen kuin hän ennätti liukua takaisin tajunnan rajamaille, jokin kultainen kuitenkin sattui hänen sumeisiin silmiinsä ja hän pinnisteli ne paremmin auki.
Edin hiukset... Ed oli tullut takaisin ja istui nyt lysyssä hänen vierellään epämukavalla jakkaralla, kyynärpäät sänkyyn tuettuina ja nojaten otsaansa käsiinsä kuin olisi alistunut siihen, ettei Roy liikahtaisi tunteihin.
Roy olisi halunnut silittää hänen hiuksiaan, mutta se tuntui aivan liian raskaalta ponnistukselta. Käsivarret painoivat ainakin tonnin ja kurkku tuntui liian kuivalta puhumiseen. Hän nieleskeli hetken kostuttaakseen suutaan ja onnistui hengähtämään: ”Ed...”
Pää kohosi ja silmänräpäyksen ajan Roysta tuntui, että Ed purskahtaisi itkuun. Suupielet vääntyivät alaspäin, mutta hän sai itsensä hillittyä ja puri hammasta.
”Sitä ollaan sitten vielä hengissä”, hän sihahti. ”Parasta ollakin...”
Roy kohotti hiukan kulmiaan ja siirsi katseensa tarkoituksellisen hitaasti niin pitkälle oikealle kuin suinkin saattoi, kohti pöytää, jolla tiesi vesikannun ja -lasin olevan. Ele ymmärrettiin. Ed huokasi kaataessaan lasiin vettä ja taittaessaan juomapillin, jonka ojensi hänen ulottuvilleen.
”Olen muutaman päivän poissa Keskuksesta”, Ed sanoi samalla, kun Roy yritti olla yskimättä juodessaan. ”Ja sillä aikaa sinun pitää melkein tapattaa itsesi. Tajuatko, miten huolissani olin? Kiitä onneasi siitä, että sinussa on kolmekymmentäneljä tikkiä, jotka eivät saa aueta – muuten ravistelisin sinua ja lujaa.”
Nauru kuplahteli jossakin Royn vatsanpohjalla, mutta se sattui liikaa, joten hän tukahdutti sen mahdollisimman pian. Oli niin Edin tapaista sanoa noin, todellakin kovin Edin tapaista... Ja oli ihanaa olla tuon yhdistetyn kiukun ja välittämisen kohteena. Kun hän oli luullut kuolevansa, hän oli ajatellut että pahinta olisi olla näkemättä Ediä enää koskaan.
”Joitko jo tarpeeksi?”
Roy onnistui liikauttamaan päätään aavistuksen verran alas ja ylös.
”Idiootti. Jos olisit kuollut, olisin tappanut sinut.”
Se oli niin järjetöntä, ettei naurua enää voinut pidätellä. Revenneet kudokset yrittivät jännittyä ja kipu pakotti Royn sihisemään.
”Äläkä yritäkään liikkua”, Ed ärähti. ”Makaa paikoillasi ja nuku.”
Roy oli aivan liian väsynyt ja heikko väittelemään Edin kanssa, joten hän antoi silmiensä sulkeutua ja kehonsa rentoutua. Hetken kuluttua hän tunsi jonkin koskettavan kevyesti otsaansa. Huulet...
”Et näköjään selviä hetkeäkään yksin”, Ed sanoi hengitys hyväillen Royn ihoa. ”Näyttää siltä, että minun on pysyttävä aina luonasi.”
Hymy kohosi Royn huulille ennen kuin hän nukahti.