Kiitos kommentistasi,
Deathwish, tässä tulee toinen osa. Niin, ficci muuttuikin kolme osaiseksi, sillä toinenki osa venyi ja venyi, niin päätin halkaista senkin sitten kahteen osaan.
Tässä piti olla ensin yksi osa, sitten kaksi ja lopulta tuli kolme. Toivottavasti ei enää pitene.
Ei edelleenkään kunnon betaa, sisko betaili, mikä oli kyllä huono juttu, koska hän alkoi mäkättää Chon liiallisesta puuttumisesta.
Tein sen huomaamattamani, mutta noh...tiedätte varmaankin miksi. Niin ja tuosta "tulkinnanvaraisesta Harry/Cedricistä" tulikin "ei niin tulkinnanvarainen Harry/Cedric". Eikä sekään ollut tarkoitukseni. Pojilla on oma tahto.
Tässä olisi siis, lukekaa ja kommentoikaa, kiitos kaunis.
2.osa
Sillä hetkellä, kun Cedric iskeytyi maahan, hänen otteensa irtosi pokaalista ja Harrysta, mutta Harryn käsi piti hänen ranteestaan yhä tiukasti kiinni. Cedric puristi silmiään kiinni, hänen päätään jyskytti ja veri kohisi hänen korvissaan. Ajatellessaankin vain nousemista häntä alkoi huimata. Hän katsoi eteenpäin viistosti alas nurmeen, nähden silmäkulmastaan puolikkaan Harryn poskea. Poika vapisi, eikä Cedric ihmetellyt miksi. Tämä, ja Cedric siinä sivussa, oli todistanut juuri tiedät-kai-kenen uudelleennousun.
Pikkuhiljaa Cedricin soiviin korviin alkoi kantautua yleisön möykkäämistä, hurraamista ja raivoisia aplodeja. Kukaan ei tietenkään voinut tietää, mitä oli tapahtunut ja kohta koko katsomo tulisi onnittelmaan heitä, eikä Harry kaivannut sillä hetkellä onnitteluja, eikä sen puoleen Cedrickään. Joten puuskupuh pakottautui nostamaan päätään maasta vain todistaakseen yleisövyöryn, joka rymisi alas katsomon portaita. Cedric nousi istumaan ja yritti metsästää jotakuta auttavaa katseellaan. Hänen isänsä oli jossain yleisön joukossa, eikä hän löytänyt tätä katseellaan. Sen sijaan Dumbledore oli vauhdikkaasti päässyt katsomosta ja oli ensimmäisenä kaksikon luona. Cedric käänsi katseensa Harryyn, joka yhä puristi hänen rannettaan ja käänsi tämän ympäri.
”Harry?”
Vihreät silmät olivat täynnä tuskaa, uupumusta, järkytystä ja epäuskoa. Cedric yritti hymyillä lohduttavasti, mutta ei ollut varma onnistuiko siinä. Ainakaan Harryn ilme ei muuttunut, vaan yhä hän katsoi kulmakarvojen alta tuskastuneena. Muserrettuna.
”Harry!
Harry!” Cedric katsahti ylös ja näki Dumbledoren kumartuvan heidän ylleen.
Cedric ei katsonut muualle kuin Harryyn, mutta tunsi satojen silmäparien katsovan heitä. Harry nosti vapaan kätensä ja tarttui sillä Dumbledoren ranteeseen. Pojan käsi puristi yhä lujemmin Cedriciä.
”Hän on palannut. Hän on palannut. Voldemort.” Cedric liu’utti kättään Harryn tiukasta otteesta niin, että saattoi pitää itsekin tämän kädestä kiinni. Hän ei näyttänyt väristystään kuullessaan tiedät-kai-kenen nimen.
”Harry, pysy siinä -”
”Cedric! Loistavaa, poikani!” Cedric ei ehtinyt kuulemaan Dumbledoren sanoja loppuun, kun hän tunsi pari vahvoja käsiä tarttuvan hänen olkapäihinsä ja vetävänsä hänet ylös irti Harryn läheltä. Hänet käännettiin ympäri ja hän kohtasi isänsä hymyilevät kasvot. Samassa mies oli vetänyt hänet syliinsä.
”Tiesin, että pystyt siihen! Tiesin, että voitat!” isä puhisi Cericin korvaan. Tämä kiusaantuneesti kiersi kätensä isänsä ympärille, mutta yritti samalla irrottautua tästä. Hän kuuli Dumbledoren puhuvan Harrylle maassa.
”Isä…” Cedric yritti. Lopulta hänen isänsä irroitti otteensa, mutta Cedric ei ehtinyt kääntyä ympäri, kun suunnilleen koko Tylypahka kerääntyi hänen ympärilleen. Ei tähän ollut aikaa, ei tällaista voinut nyt tapahtua. Cedriciä alkoi huimata. Ihmisiä, ihmisiä, katsomoa, Harrya ei näkynyt missään…ja jossain tiedät-kai-kuka kihisi kiukusta.
”Isä..isä…isä! Kuuntele!” Cedric tiuskaisi isälleen, joka hymyili joka suuntaan ja heilutti Cedricin äidille, joka ei ollut vielä päässyt yleisövyöryn takaa. ”Isä, kuuntele, jotain on tapahtunut…” Cedric yritti, mutta isä ei kuunnellut, vaan vain säteili ihmisjoukolle. Cedric huokaisi turhautuneena ja kääntyi etsimään katseellaan Harrya. Tämä ei kuitenkaan ollut missään. Sen sijaan Dumbledore puhui hiljaa professori Kalkaroksen ja professori McGarmiwan kanssa jossain katsomon takana. Cedric kurottautui varpailleen ja vihdoin hän erotti Harryn. Tämä oli lähtemässä stadionilta. Vauhkomielen kanssa.
Cedric ei ehtinyt tehdä mitään, kummasteli vain Vauhkomielen toimia, sillä puuskupuh oli kuullut, kuinka Dumbledore oli sanonut Harrylle, että tämän pitäisi pysyä paikoillaan, kun joku tarrautui häneen lujasti. Hennot kädet puristivat häntä vatsan seudulta, kun hän käänsi katseensa alas, hän näki kiiltävät mustat hiukset. Cho. Cedric puristi huulensa yhteen.
“Voi, Cedric!” tyttö huokaisi ja nousi ylös päin ilmeisesti suudellakseen poikaa, mutta Cedric vääntäytyi nopeasti tämän otteesta, eikä pahoitellut eikä sanonut Cholle mitään, kun hän katosi väkijoukkoon.
Harry ei ollut missään lähistöllä, eikä Dumbledore ollut vielä huomannut tämän puuttumista. Cedric ryntäsi rehtorin luokse. Hän ei välittänyt, vaikka olisikin keskeyttänyt jonkin tärkeän keskustelun, vaan huudahti Dumbledorelle. ”Rehtori! Harry on…”
Dumbledore kääntyi ympäri ja katsoi Cedricin osoittamaan suuntaan, minne Harry ja professori Vauhkomieli olivat hetki sitten kadonneet. Vanha mies henkäisi ja viittasi kaksi professoria mukaansa ja kun hänen silmänsä käväisivät Cedricin omissa, Cedric tajusi, että tämä halusi hänetkin mukaan.
Kun Cedric kompasteli yhä jotenkin sekaisin kaikesta pimeän pihan läpi kohti linnaa professorien vanavedessä, häntä alkoi pelottaa. Dumbledoren katse oli ollut tulinen, hurja ja raivoinen. Sillä hetkellä Cedric ei yhtään ihmetellyt, miksi häntä sanottiin ainoaksi, jota tiedät-kai-kuka on koskaan pelännyt. Mutta miksi Dumbledore oli raivostunut niin? Tuskin Vauhkomieli oli tahallaan vienyt Harryn takaisin linnaan, tämä varmaankin vain halusi Harryn pois hössötyksen keskeltä. Toisaalta Dumbledore oli sanonut, että Harryn piti pysyä paikallaan. Samassa Cedric muisti jotain.
“Professori Dumbledore!” hän huusi äkkiä. He olivat saavuttaneet linnan ja Dumbledore kääntyi katsomaan taaksepäin Cedriciin.
“Tylypahkassa…Tylypahkassa on kuolonsyöjä”, hän huohotti. Rehtori ei sanonut mitään, eikä Cedric kunnolla nähnyt tämän ilmettäkään, kun ilta oli pimeä, hän vain kääntyi ympäri ja avasi nopealla liikkeellä linnan oven.
He kiiruhtivat nopeasti ylös marmoriportaita, maalaukset kuiskivat heidän vierellään, mutta Cedric ei kuullut selviä sanoja. Professorien viittojen helmat lepattivat hänen edessään. Oli kiire, kamala kiire, mutta miksi?
Cedric kuuli puhetta, Vauhkomieli puhui käytävän perällä työhuoneessaan. Samalla kun he juoksivat kohti suljettua ovea, Dumbledore nosti sauvansa ylös ja tähtäsi ovea. Cedric kuuli Vauhkomielen äänen. Aikoiko Dumbledore hyökätä Vauhkomielen kimppuun? Miksi? Oliko tämä..? Cedric ei ymmärtänyt, mutta sitten hän kuuli tämän äänen.
“..sinä et kukistanut häntä – ja nyt – minä kukistan sinut!”
Cedric henkäisi heikosti, mutta samassa Dumbledore oli loitsinut.
“Tainnutu!” Ovi pirsotutui säpäleiksi ja Cedric näki kuinka oven takana seissyt Vauhkomieli kaatui lattialle tajuttomana. Selkä heihin päin seisoi tyrmistynyt Harry. Cedric tuijotti oven suusta suureen peiliin, josta näki kasvonsa ja sitten Harry kääntyi ympäri. Hän ehti vilkaista Cedriciä, mutta sitten hän jäi tuijottamaan Dumbledoren kovaa ilmettä.
Dumbledore astui huoneeseen ja potkaisi nopealla liikkeellä Vauhkomielen selälleen. Cedric jäi seisomaan oviaukkoon Kalkaroksen ja McGarmiwan kävellessä syvemmälle huoneeseen. McGarmiwa yritti saada Harryn lähtemään, mutta Dumbledore esti sen.
“Ei”, hän sanoi tiukasti. McGarmiwa katsoi rehtoriin vetoavasti.
“Kyllä hänen pitää – katso häntä – hän on kestänyt jo kyllin tänä iltana –“
“Hän jää tänne, Minerva, koska hänen on ymmärrettävä. Ymmärtäminen on ensimmäinen askel kohti hyväksyntää, ja vasta hyväksyttyään hän voi toipua. Hänen täytyy tietää, kenen vuoksi hän joutui tähän piinaan, jonka hän on tänään kärsinyt, ja miksi”, Dumbledore selitti katse Vauhkomielessä, joka makasi edelleen liikkumattomana lattialla. Cedric ei käsittänyt, mistä Dumbledore puhui. Tiedät-kai-kukahan oli se, joka oli piinannut Harrya sinä iltana? Mutta miksi rehtori oli tainnuttanut Vauhkomielen? Siinäkään ei ollut järkeä. Se Tylypahkan kuolonsyöjä… Ei voinut olla.
“Vauhkomieli.” Cedricin silmät iskostuivat Harryyn, kun tämä puhui viimein. Hän katsoi myöskin lattialla makaavaa velhoa. “Miten se saattoi olla Vauhkomieli?”
Se oli Vauhkomieli. Kouluun soluttautunut kuolonsyöjä. Mutta miten?
Dumbledorella oli vastaus valmiina. “Tämä ei ole Alastor Vauhkomieli. Sinä, tai Cedric, ette ole koskaan tavannut Alastor Vauhkomieltä. Oikea Vauhkomieli ei olisi kaiken tänä iltana tapahtuneen jälkeen vienyt sinua pois minun valvonnastani. Sinä silmänräpäyksenä, kun Cedric kertoi, että hän vei sinut, minä tiesin – ja lähdin teidän peräänne.” Harry vilkaisi Cedriciä, joka seisoi yhä oviaukossa. Jonkinlainen kiitollinen hymy yritti pyrkiä nuoremman pojan kasvoille, mutta järkytyksestä Harry ei saanut sitä muodostettua.
“Severus”, Dumbledore sanoi äkkiä, “ole hyvä ja hae minulle vahvinta totuusjuomaa, jota varastoistasi löytyy ja käväise sitten keittiössä ja tuo sieltä kotitonttu nimeltä Winky. Ja Minerva, menistikö sinä ystävällisesti Hagridin talolle, siellä istuu iso musta koira kurpitsamaalla. Vie se minun kansliaani, sano sille että minä tulen sinne pian, ja tule sitten itse takaisin tänne.”
Cedric katsoi kummissaan ensin rehtoria, sitten kahta professoria, joista kumpikaan ei näyttänyt ainakaan, jos tunsi ohjeensa omituisiksi, vaan kääntyi heti ympäri ja lähti huoneesta. Cedric astui lähemmäs Dumbledorea ja Harrya ja Vauhkomieltä. Tai miestä, joka oli teeskennellyt Vauhkomieltä. Dumbledore asteli suurelle matka-arkulle, joka lepäsi huoneen seinustalla. Cedric meni lähemmäs Harrya, joka käänsi katseensa häneen. Hetken pojat katsoivat toisiaan silmiin, mutta käännähtivät nopeasti katsomaan Dumbledorea, kun tämä availi matka-arkkua yhä uudestaan. Joka kerralla arkussa oli eri sisältö, eikä Cedric ihmetellyt sitä, mutta kun Dumbledore työnsi viimeisen avaimen viimeiseen lukkoon ja paljasti jonkinlaisen salakuopan, hänen silmänsä pyöristyvät. Harry älähti äimistyneenä.
Cedric tuijotti vuorotellen lattialla lojuvaa tajutonta Vauhkomieltä ja Vauhkomieltä, joka makasi arkun maanalaisessa huoneessa ilmeisen unessa, puujalka puuttuen ja toinen silmä onttona taikasilmän puuttuessa. Hänen tukkansa oli harvaa, kuin joku olisi tarkoituksellisesti repinyt sitä. Dumbledore kumartui hänen ylle.
“Tainnutettu – hallittu komennuskirouksella – hyvin heikko. Hänet oli tietenkin pakko pitää hengissä.” Rehtori kääntyi poikiin. “Cedric, heitä huijarin viitta tänne, Alastor palelee. Matami Pomfrey saa tarkastaa hänet, mutta hän ei näytä olevan välittömässä vaarassa.” Cedric nappasi vikkelästi viitan maassa makaavalta velholta ja ojensi sen Dumbledorelle, joka laski sen Vauhkomielen päälle. Hän kipusi arkusta ja asteli pöydän ääreen. Hän otti Vauhkomielen tutun taskumatin, avasi sen ja käänsi ympäri. Ulos loiskui paksua tahmeaa nestettä, jonka Cedric uskoi tuntevansa.
“Monijuomalientä”, Dumbledore sanoi vahvistaen Cedricin epäilykset. “Huomaattehan miten yksinkertaista, miten nerokasta. Sillä Vauhkomieli ei todellakaan juo muusta kuin omasta taskumatistaan, hänet tunnetaan siitä. Huijarin täytyi tietysti pitää aito Vauhkomieli lähellään, jotta hän saattoi keittää aina vain lisää monijuomalientä. Näettehän hänen tukkansa…” Cedric katsoi arkussa makaavaa velhoa. “Huijari on leikannut sitä pitkin vuotta, näettekö miten sitä on nyrhitty? Mutta minusta tuntuu, että tämän illan tuoksinnassa vale-Vauhkomieli on ehkä unohtanut juoda niin säännöllisesti kuin hänen olisi pitänyt… kerran tunnissa… joka ainut tunti… pian se nähdään.”
Cedric katsoi huijariin lattialla samalla kun Dumbledore istuutui tuolille. Harrykin tuijotti miestä lattialla. Cedricin teki mieli nostaa käsi Harryn olalle, ehkä rauhoittaakseen häntä tai kertoakseen…jotain, mutta jätti sen tekemättä.
Cedric ei ollut koskaan nähnyt monijuomaliemen aiheuttamaa muodonmuutosta ja oli varma, ettei halunnut tietää miltä se tuntui, kun se näyttikin kuvottavalta. Lattialla makaavan miehen kasvot alkoivat muuttua. Iho sileni ja nenä korjaantui ja taikasilmä irtosi paikaltaan poksahtaen kovasti, kun se korvaantui oikealla silmällä. Hiukset vetääntyivät päänahkaa kohti ja muuttui oljenkeltaiseksi. Jalka irtosi paikaltaan, kun tavallinen raaja kasvoi sen paikalle. Cedric tuijotti villisti lattialla kieppuvaa taikasilmää.
Hän ei tuntenut miestä, mutta ei ehtinyt tutkiakaan tätä enempää, kun huoneeseen astuivat professorit Kalkaros ja McGarmiwa. Kalkaroksen perässä tuli kotitonttu, jonka suu avautui ammolleen nähdessään lattialla makaavan miehen.
“Kyyry!” Kalkaros parahti. Hän oli pysähtynyt ovensuuhun kotitontun tavoin. “Barty Kyyry!” McGarmiwan äimistellessä velhoa, Cedric katsoi kulmat kurtussa miestä, joka ei näyttänyt lainkaan siltä mieheltä, jonka hän tunsi Bartemius Kyyrynä. Tainnutettu velho oli paljon nuorempi ja sitä paitsi, eikö Kyyryn pitänyt olla sillä hetkellä kotonaan sairaana.
“Kyyry?” hänen oli pakko sanoa ääneen, mutta hänen kysymyksensä melkein hukkui kotitontun kiljaisun alle.
“Barty-isäntä! Barty-isäntä, mitä hän täällä tekee?” se huusi ja heittäytyi velhon rinnan päälle. “He ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet isännän pojan!”
Samassa Cedricin aivot alkoivat raksuttaa. Dumbledore vastasi hänelle.
“Kyyry junior. Hieman sekavaa, kun isällä ja pojalla on täsmälleen sama nimi…” hän sanoi ja kääntyi sitten vastaamaan kotitontulle.
“Hänet on vain tainnutettu, Winky. Astu syrjään, ole hyvä. Severus, antaisitko lientä?”
Kalkaros antoi pienen pullon Dumbledorelle. Pullossa oli läpinäkyvää nestettä, totuusseerumia. Hän nosti Kyyryn istumaan viholaiskuvastinta vasten kotitontun, Winkyn, täristessä vieressä kädet kasvoillaan. Dumbledore otti korkin pullosta, avasi miehen suun ja tiputti tämän nieluun kolme pisaraa seerumia. Laitettuaan pullon pois hän osoitti sauvallaan miehen rintakehää ja sanoi: “Herpaannu.”
Miehen silmät väpättivät tämän avatessa ne ja hänen katseensa oli laiska. Dumbledore asettui samalle tasolle hänen kasvojensa kanssa ja kysyi: “Kuuletko sinä ääneni?”
Mies räpytteli hieman silmiään. “Kuulen.”
*
Monta tuntia myöhemmin Cedric istui hieman unenpöppörössä sairaalasiivessä sängyssä hiuksiaan haroen. Kuu loi säteitään pimeään saliin ja kuului vain kaksi rauhallista hengitystä, jotka kuuluivat toinen Vauhkomielle ja toinen Harrylle, joka nukkui Cedricin viereisessä sängyssä. Cedric oli katsellut hajamielisesti pojan suuntaan jo muutaman minuutin ajan, unisena, kun oli herännyt jostain syystä. Unijuoma, jota matami Pomfrey oli antanut sekä hänelle, että Harrylle, oli nukuttanut hänet samantien, eikä hän ollut nähnyt ainuttakaan unta, mistä hän oli kiitollinen. Silti hänestä tuntui, ettei ansaitsisi huolenpitoa, ei hän ollut todellisuudessa kohdannut tiedät-kai-ketä, ei hän ollut taistellut tätä vastaan, hän ei oli hädin tuskin nähnyt hänet. Vihdoin Cedric sai tarkennettua katsettaan Harryyn, joka nukkui selällään pää kääntyneenä Cedricin suuntaan.
Kyyryn poika oli selittänyt pitkään kuinka oli päässyt pakoon Azkabanista äitinsä avulla, kuinka oli elänyt monta vuotta komennuskirouksen alaisena ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Ja kuinka tiedät-kai-kuka oli eräänä päivänä ilmaantunut hänen ovelleen vapauttaakseen hänet ja hän oli soluttautunut tämän käskystä Tylypahkaan, jotta tiedät-kai-kenen suunnitelma toteutuisi. Kuinka hän oli onnistunut huijaamaan jopa Dumbledorea, saamaan Harry mukaan turnajaisiin ja viemään pimeyden lordin suunnitelma loppuun. Ja oli onnistunut. Tiedät-kai-kuka oli palannut.
Sen jälkeen hän ja Harry olivat kävelleet Dumbledoren jäljessä tämän kansliaan, jossa iso musta koira oli odottanut heitä. Siellä hän ja Harry olivat kertoneet hautausmaan tapahtumat. Tai Harry oli pikemminkin kertonut, Cedric oli vain kerrannut nopeasti oman versionsa tapahtumista ja auttanut Harrya kerronassa miten oli pystynyt. Ja koko ajan Cedricin oli tehnyt pahaa, kun Harryn piti käydä tapahtumat uudestaan läpi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Dumbledore oli vienyt heidät kummatkin sairaalasiipeen makuusalin sijaan ja koira oli seurannut heitä. Cedric ei ollut jaksanut ihmetellä sitä siihen mennessä. Rehtori oli kieltänyt ketään kyselemästä heiltä illan tapahtumista ja pyytänyt, että he eivät lähtisi sairaalasiivestä ennen seuraavaa päivää, kun hän olisi puhunut koululle.
Cedric laski jalkansa viileälle sairaalasiiven lattialle ja katseli Harrya. Hän tiesi, että tämän rauhallinen uni johtui unijuomasta. Puuskupuh vilkaisi Harryn sängyn päädyssä lattialla kerään käpertynyttä koiraa. Hän ei tiennyt nukkuiko se. Hän katsoi taas Harrya. Hänen teki mieli herättää Harry ja puhua tämän kanssa. Ei kysellä, koska tiesi, että sitä toinen kaipaisi, mutta vain vakuuttaa ettei tämän tarvinnut olla yksin. Tietenkään tämä ei ollut yksin, hänellä oli ystävänsä, Dumbledore, mutta kun he olivat olleet siellä molemmat, Cedricillä oli tunne, että Harrykin –
Äkkiä Cedric huomasi, että Harry oli avannut silmänsä. Tämä mumisi jotain mitäänsanomatonta ja hänen silmänsä harottivat, hänellä ei ollut lasejaan. Cedric nousi suorempaan asentoon sängyllään ja Harryn silmät osuivat häneen. Hän ei hymyillyt, mutta kääntyi kyljelleen ja tunki kätensä päänsä alle. Hitaasti hän nappasi toisella kädellään lasinsa pöydältä ja työnsi ne päähänsä.
“Hei”, hän sanoi hiljaa.
“Hei”, Cedric vastasi. Hetken he vain tuijottivat toisiaan unisessa hiljaisuudessa, kunnes Cedric veti syvään henkeä.
“Kiitos.” Harry kurtisti kulmiaan näyttäen samalla tuskastuneelta ja Cedric ymmärsi miksi: hän ei halunnut muistaa taas.
“Kun pelastit minut. Se kirous olisi osunut minuun ilman sinua. Pelastit henkeni”, hän selitti hiljaa, kuiskaten. “Kiitos”, hän toisti taas. Harry hymähti ja pudisti päätään.
“Jos sinä et olisi ollut siellä, en olisi jaksanut jatkaa”, hän vastasi tuijotellen toisen käden sormiaan. Hän nosti katseensa. “Kiitos sinulle”, hän sanoi.
Cedric näki silmäkulmastaan kuinka koira Harryn sängyn vieressä oli nostanut hieman päätään. Harry ei huomannut sitä vaan katseli vain puoliavoimin silmin Cedriciä. Tämä katsoi Harrya tuntien halua sanoa jotain lohduttavaa, mutta ei saanut päähänsä mitään järkevää, mitään mikä olisi voinut olla totta. Eikä hän toisaalta halunnut turhaan tuoda Harryn mieleen kaikkea tapahtunutta. Harry nousi istumaan risti-istunaan ja nojasi poskeaan käteensä.
Nopeasti Cedric nousi seisomaan, käveli Harryn sängylle ja ennen kuin Harry ehti sanoa tai tehdä mitään, Cedric oli kömpelösti kiertänyt kätensä pienemmän pojan ympärille. Harry istui hetken tönkkönä, kun Cedric puristi tätä itseään vasten, kunnes Harry nosti hitaasti kätensä hänen selkäänsä. Cedric tunsi toisen pään painautuvan hänen niskaansa vasten. Heidän takaansa kuului kahinaa, ehkä koira oli säpsähtänyt Cedricin äkillistä liikettä.
He istuivat pitkään niin, hiljaa ja Cedricin käsi alkoi huomaamattaan silitellä Harryn niskahiuksia. Harry painautui lähemmäs, hänen lämmin kehonsa aivan kuin suli Cedricin omaan kiinni ja tämä veti poikaa lähemmäs. Oikeastaan Cedric pelkäsi, että Harry alkaisi itkeä tai muuta, mutta tämä vain istui Cedricin syleilyssä hiljaa, rauhallisena, lämpöisenä. Hiljalleen hän alkoi pohtia olisiko toinen nukahtanut.
Harry ei ollut, sillä kohta Cedric kuuli etäämmältä käytävältä mekastusta ja Harry nosti päätään. Koira lattialla nousi istumaan ja Harry irrottautui Cedricistä. Cedriciä ja Harrya ympäröivien verhojen takaa kuului puhetta.
“Ne herättävät heidät, jos eivät sulje suutaan!” Cedric tunnisti sen Harryn ystävän, Ronin, äidiksi, rouva Weasleyksi. Koira nousi jaloilleen ja raotti verhoja niin, että Cedric ja Harry näkivät ovelle sekä pitkätukkaisen miehen, Ronin veljen, hahmon verhojen ulkopuolella.
“Mitä ne huutavat? Ei kai mitään muuta ole voinut sattua?” Cedric katsoi Harryyn, joka katsoi myös häneen. Käytävältä kuului ääniä, huutoa ja kipakoita askeleita, kun huutavat ihmiset kiirehtivät kohti sairaalasiipeä. Cedric tunnisti äänet.
“Tuo on Toffeen ääni”, rouva Weasley sanoi verhojen ulkopuolella. “Ja toinen taitaa olla Minerva McGarmiwa. Mutta mistä he riitelevät?”
Cedric höristi korviaan ja erotti taikaministerin sanoja huudon seasta.
“Valitettavaa, mutta silti, Minerva – “ Toffee suorastaan huusi.
“Sinä et olisi saanut tuoda sitä linnaan! Kunhan Dumbledore kuulee – “ McGarmiwa ärisi Toffeelle.
Sairaalasiiven ovet lennähtivät auki. Cedric katsahti nopeasti Harryyn ja hiipi takaisin sänkyynsä ja meni makuulle, kuin olisi ollut niin koko ajan. Harrykin laskeutui vaakatasoon ja he kuuntelivat riitelyä. Koira avasi verhoja yhä enemmän.
Toffee asteli rouva Weasleyn ja tämän pojan luokse professorit McGarmiwa ja Kalkaros perässään. “Missä Dumbledore on?” taikaministeri kysyi rouva Weasleyltä.
“Hän ei ole täällä.” Naisen ääni oli äkämystynyt. “Tämä on sairaalasiipi, ministeri hyvä, eikö sinun olisi parempi –“
Ovet avautuivat taas, kun Dumbledore saapui paikalle.
“Mitä on tapahtunut?” hän kysyi kuri äänessään. “Miksi häiritsette täällä ihmisiä? Minerva, olen hämmästynyt – minä pyysin sinua vahtimaan Barty Kyyryä –“
“Minun ei enää tarvitse vahtia häntä!” McGarmiwa keskeytti. “Ministeri otti sen huolekseen!” hän kiljui. Cedric katsoi Toffeeseen, joka pyöritteli knalliaan käsissään McGarmiwan täristessä raivosta tämän vieressä.
Kalkaros rykäisi. “Kun kerroimme ministeri Toffeelle, että olimme ottaneet kiinni sen kuolonsyöjän, joka oli vastuussa tämän illan tapahtumista, hänestä tuntui, että hänen omaa turvallisuuttaan uhattiin”, hän selitti hiljaa. “ Hän tahtoi välttämättä kutsua ankeuttajan saattajakseen, kun hän tuli linnaan. Hän toi ankeuttajan siihen huoneeseen, jossa Barty Kyyry –“
Cedric ei kuunnellut McGarmiwan seuraavaa pauhausta, vaan hän tajusi heti, mitä oli tapahtunut, mitä Toffee oli antanut tapahtua. McGarmiwan puheen perusteella ankeuttaja oli mennyt ja imenyt Kyyryltä sielun. Cedric katsoi taas Harrya, jonka ajatukset näyttivät kulkevan samaa rataa päätellen hänen kauhistuneesta ilmeestä. Mutta tämän lisäksi Cedric tajusi muutakin. Jos Kyyry oli nyt – tilassa, jota Cedric ei osannut kuvailla, sehän tarkoitti sitä, että –
“Mutta Cornelius, nyt hän ei voi todistaa”, Dumbledore sanoi. “Hän ei voi todistaa, miksi hän tappoi ne ihmiset.”
“Miksi hän tappoi heidät? No, sehän ei ole mikään arvoitus! Hän oli raivopäinen mielipuoli! Siitä päätellen, mitä Minerva ja Severus ovat kertoneet, hän ilmeisesti kuvitteli toimivansa tiedät-kai-kenen käskystä!” Cedric kurtisti kulmiaan Toffee ärjyessä. Eikö tämä tosiaan uskonut heitä?
“Suunnitelma onnistui. Voldemort on palannut ruumiiseensa”, Dumbledore totesi. Cedric tarkkaili Toffeen kasvoja, joista katosi väri ja näytti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä halolla. Hän ei saanut hetkeen sanaa suustaan.
“Tiedät-kai-kuka… palannut? Tolkuttomuuksia. Ajattele nyt, Dumbledore…”
Kun Dumbledore yritti takoa Toffeen päähän järkeä, tämän väittäessä kiivaasti vastaan, Cedricin päässä takoi ajatus, että taikaministeri ei aikonut ottaa kuuleviin korviinsa sellaista väitettä, kuin että tiedät-kai-kuka olisi palannut. Cedric tiesi Toffeen, niissä monissa tilaisuuksissa, joita hänen isänsä oli pitänyt ja joihin tämä oli osallistunut, poikansa joskus mukanaan, hän oli tavannut ministerin useampaan otteeseen. Hän vaikutti ihmiseltä, joka ei osannut tehdä itse päätöksiä ja häneen päti sanonta, vanhassa vara parempi. Uudistukset, jotka tekivät hänen elämästään tai hänen maailmastaan vaikeamman, oli lopetettava alkuunsa. Mutta kun itse Dumbledore seisoi hänen edessään vahvana ja kertoi tiedät-kai-kenen palanneen, Cedric ei voinut uskoa, että Toffee ei aikonut uskoa tätä.
Toffeen sanat porautuivat Cedricin tajuntaan. “Sinäkö – öh – olet valmis tässä asiassa uskomaan Harryn sanaan?” Koira verhojen juuressa murisi matalasti.
“Unohdat, että Voldemortin uutta nousua oli todistamassa kaksi oppilasta. Cedric Diggory palasi myös kertoen saman kuin Harrykin. Totta kai minä uskon Harrya ja Cedriciä”, Dumbledore sanoi. Harry katsoi tällä kertaa Cedriciin, mutta käänsi sitten kasvonsa toisiin. Cedric katsoi rehtoria, tämän silmät leimusivat. “Minä kuulin Kyyryn tunnustuksen ja kuulin myös Harryn ja Cedricin selostuksen tapahtumista sen jälkeen, kun he olivat koskeneet kolmivelhopokaaliin; nuo kaksi tarinaa käyvät järkeen, ne selittävät kaiken mitä on tapahtunut sitten Bertha Jorkinsin viimekesäisen katoamisen.”
Toffee puhisi hiljaa hymyillen kummallisesti. Hän katsoi verhojen taakse Harryyn ja sitten taas Dumbledoreen.
“Sinäkö suostut uskomaan, että lordi Voldemort on palannut, kun sen kertovat sinulle mielipuoli murhaaja ja kaksi teinipoikaa, joista toinen… tuota noin…”
Kun hiljaisuus laskeutui hetkeksi Harry avasi vihdoin suunsa. “Sinä olet lukenut Rita Luodikon juttuja.” Kaikki hätkähtivät, sillä kukaan ei ollut huomannut, että Harry tai Cedric olisi hereillä. Cedric nousi istumaan, mutta Harry pysyi sängyssä kyljellään. Toffee punehtui ja jälleen hänen sormensa pyörittelivät knallia.
“Entä sitten, vaikka olisinkin?” Hän katsoi Dumbledoreen. “Vaikka olisinkin saanut tietää, että sinä olet visusti salannut tiettyjä seikkoja tuosta pojasta? Vai että kärmessuu? Ja saa hassuja kohtauksia ties missä – “
“Oletan, että tarkoitat kipuja, joita Harry on tuntenut arvessaan?” rehtori kysyi hyytävän kylmällä äänellä. Toffee hymähti.
“Sinä siis myönnät, että hänellä on ollut tällaisia kipuja? Päänsärkyjä? Painajaisia? Ehkä – harhanäkyjä?”
Cedric näki, että Dumbledore oli avaamassa suunsa, mutta hän ei voinut pysyä hiljaa pidempää.
“Ministeri, vaikka ette uskoisikaan Harrya, mikä syy minulla olisi valehdella? Harry on saattanut nähdä painajaisia, mutta minua ei ole vaivannut vuoden aikana muu kuin koetuksiin valmistautuminen. Miksi puolustaisin Harrya? Olemme vastustajia. Mutta silti vakuutan, että näin tiedät-kai-kenen uudelleennousun.”
Toffee katsoi häntä pitkään, miettien selvästi mitä sanoa, kuinka voisi kumota toisenkin pojan väitteet. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin eräs kauempana seissyt hahmo tuli lähemmäs ja puhui.
“Aivan, Cornelius.” Cedric hätkähti, kun huomasi, että hahmo oli hänen isänsä. Hän ei ollut nähnyt tätä aikaisemmin. Vilkaistessaan hieman ympärilleen, hän näki myös äitinsä rouva Weasleyn takana. Sen sijaan tämän takana seisoi pieneen kokoon käpertynyt Cho.
“Cedric on kunnon poika ja tiedän, että hän ei valehtelisi tällaisesta asiasta. Minä”, Cedricin isä asteli lähemmäs poikaansa ja seisahtui tämän viereen sänkyjen väliin, “seison hänen takanaan.” Cedric katsoi kuunvalossa häilyviä isänsä kasvoja ja väläytti tälle kiitollisen hymyn.
Toffee pudisteli päätään. “Amos, ole nyt järkevä. En kiellä, etteikö Cedric olisi fiksu ja järkevä, mutta…tuota…” Hän ei näyttänyt osaavan jatkaa lausetta. Cedric tunsi vahingonilon pistoksen. Toffee saattoi vetää päättömiä johtopäätöksiä Luodikon perättömistä jutuista, mutta kuten Cedric ja tämän isä olivat sanoneet, Cedricillä ei ollut syytä valehdella, eikä Cedric ollut kärsinyt Toffeen kuvailemista harhanäyistä. Oli pitkään hiljaista. Cedric katsoi Dumbledoreen, joka näytti jokseenkin tyytyväiseltä.
Sitten rehtori puhui taas. “Cornelius, hyvä. Harry on yhtä järjissään kuin sinä tai minä. Arpi hänen otsassaan ei ole sekoittanut hänen aivojaan. Uskon, että sitä vihloo silloin, kun lordi Voldemort on lähellä tai erityisen murhanhimoinen. Ja kuten äsken kuulit, Cedric on myöskin täydellisen järjissään, eikä hän valehtelisi vain Harryn pyynnöstä.” Cedric tunsi saman voiman huokuvan Dumbledoresta, joka oli uhkunut hänestä hänen tainnuttaessa Kyyry juniorin. Ehkä juuri siksi Toffee perääntyi taaksepäin hieman. Hän ei osannut taaskaan sanoa sanaakaan. Hän katsoi Cedricin päättäväisiin kasvoihin, eikä poika räväyttänyt silmäänsä.
“Suo anteeksi, Dumbledore, mutta kahden teinipojan todistus – “
“Hei, minä näin että Voldemort palasi!” Harry huudahti oltuaan pitkään hiljaa. Hän nousi seisomaan tai ainakin yritti, kun Weasleyn äiti kiiruhti painamaan hänet takaisin sänkyyn. “Minä näin kuolonsyöjät! Minä voin luetella heidän nimensä! Lucius Malfoy –“
Toffee näytti unohtaneen Cedricin. “Malfoy vapautettiin! Erittäin vanha suku – lahjoituksia erinomaisiin tarkoituksiin –“
“Macnair!” Harry jatkoi Toffeesta välittämättä.
“Samoin vapautettu! Työskentelee nykyään ministeriössä!”
“Avery – Nott – Crabbe – Goyle –“
Toffee suuttui. “Sinä vain toistelet niiden nimiä, jotka vapautettiin kolmetoista vuotta sitten syytteistä! Sinä olet voinut löytää nuo nimet vanhoista oikeudenkäyntijutuista! Taivaan tähden, Dumbledore – poikahan höpisi jotain pöljää edellisenkin lukuvuoden lopussa – hänen tarinansa kasvavat ja sinä yhä vain nielet ne – poika osaa kärmeskieltä, Dumbledore, ja sinä vain pidät häntä luotettavana!”
“En minä osaa kärmeskieltä!” Toffee kääntyi katsomaan Cedriciä, joka tuijotti taikaministeriä nyt tuima ilme kasvoillaan. “En tiedä mitään siitä, mitä tapahtui viime vuoden lopulla. Millä syyllä minä muka haluaisin huvikseni tukea Harryn tarinaa? Luuletteko, että hän on hämäyttänyt minut, vai? Jos ette usko Harrya, uskokaa minua tai sanokaa sitten joku muukin väite, millä voitte kumota sekä minun että Harryn todistukset.”
Cedricin puheen jälkeen sairaalasiipeen laskeutui syvä hiljaisuus. Cedric tuijotti tiukasti Toffeeta, joka oli lopettanut knallinsa pyörittelyn ja katsoi nyt poikaa selvästi puntaroiden ja ehkä pohtien. Cedric ei antanut sen näkyä, mutta hän tunsi hienoista voitonriemua. Olisiko hän saanut Toffeen heräämään tähän maailmaan?
Toffee katsoi Harrya pitkään, sitten Dumbledoreen, tietämättä mitä sanoa tai tehdä. Hetken hän katsoi jalkoihinsa, huokasi hiljaa ja nosti sitten katseensa taas rehtoriin ilmeettömänä. Cedric nuolaisi huuliaan jännittyneenä.
“Nyt, Cornelius, jos saan pyytää, astut toimistooni ja voin selittää kaiken. Joudun kuitenkin pyytämään, että jätämme Harryn ja Cedricin rauhaan”, rehtori sanoi hiljaa. Hitaasti, jäykästi, mutta selkeästi Toffee nyökkäsi. Ehkä hieman lyötynä ja luhistuneena, mutta tiukasti, hän lähti seuraamaan Dumbledore. Heidän peräänsä lähtivät professorit Kalkaros ja McGarmiwa. Cedric katsoi Harryyn, joka seisoi sänkynsä vieressä. Kiitollinen hymy pyrki tämän huulille vaikeasti.
Äkkiä hiljaisuus katkesi, kun ikkunalta kuului kova pamaus. Cedric kääntyi muiden mukana katsomaan sinne päin ja näki Hermionen puristavan jotain kädessään tiukasti. Hän katsoi muihin.
“Anteeksi”, tyttö sanoi hiljaa.
Cedric tunsi lämpimän puristuksen olallaan, mutta ennen kuin ehti kohdata isänsä katsetta, rouva Weasley puhui. “Harry, Cedric, teidän pitäisi varmaan mennä takaisin nukkumaan. Liemenne.”
Kumpikin puhutelluista meni takaisin sänkyihinsä, joi uniliemensä ja viimeiseksi näykseen Cedric näki mustan pörröisen pehkon pilkottavan valkoisten lakanoiden keskeltä.
