Title: Tuska
Author: Death Eater
Pairing: Cato/Clove
Rating: K11
Fandom: Nälkäpeli
//Kupla muokkasi otsikon fandomlyhenteen inasen selkeämmäksi.Genre: Deathfic (angst, drama)
Disclaimer: Suzanne Collins omistaa hahmot ja Nälkäpelin, en saa tästä rahaa.
A/N: Tämän jälkeen lupaan, etten enää kirjoita vähään aikaan Clato-ficcejä tai en ainakaan julkaise niitä tänne.
Täytän roskaan nimittäni kohta koko finin niillä
No en ehkä ihan vielä. Mutta tässä on nyt vielä
tämä yksi nämä kaksi, koska halusinpa kokeilla Caton näkökulmasta. Tossa on kaksi tekstiä, molemmissa tasan 200 sanaa eli molemmat tuplaraapaleita. Laitoin nyt tähän samaan postaukseen, koskakoska ajattelin sen olevan erittäin järkevää. Haha, joka tapauksessa, tässä nyt nämä.
Ja koska tämä on Nälkäpeli, väkivaltaa on, mutta en oikeastaan kuvaile sitä mitenkään sen erityisemmin. Sivumaininta (;
Tuska”Cato!”
Huuto saa sydämeni jättämään pari lyöntiä väliin, ja olen matkalla kohti äänenlähdettä ennen kuin edes ehdin kunnolla tajuta, mistä se oikeastaan tulee. Jalkani vain vievät minua eteenpäin, ja sekunnit tuntuvat minuuteilta. Minuutit tuntuvat tunneilta. Minä en saa olla myöhässä, minä en saa...
”Clove!” minä saan huudettua jossain vaiheessa, mutta vastausta ei enää kuulu. En tiedä, onko enää mahdollista juosta kovempaa, mutta minä uskon tekeväni niin. Ja kun saavun aukiolle, se näyttää tyhjältä ja rauhalliselta eikä ollenkaan taistelukentältä, joka se varmasti oli. Maassa makaa ainoastaan yksi tribuutti, ja minä alan rukoilla jo ennen kuin pääsen hänen luokseen.
Clove näyttää olevan täysin kunnossa, ennen kuin huomaan päässä olevan lommon ja liian tiheään kohoilevan rintakehän, joka tuntuu pysähtyvän kun vain katsonkin siihen. ”Clove, ei, sinä et kuole. Älä kuole, ole kiltti, pysy täällä minun kanssani. Minun takiani. Clove...” Minä tapan sen paskiaisen, joka teki tämän. Minä kidutan häntä kaikilla tavoilla, jotka tiedän. Hän ei saa päästä enää karkuun.
Clove katsoo minua, mutta hänen silmänsä harhailevat ja hengitys takkuilee. Ja kun minä yritän vielä rukoilla ja anoa häntä selviämään, kanuunanlaukaus kajahtaa minun korviini.
Clove ei enää hengitä, hänen silmänsä tuijottavat tyhjää.
Ja minä huudan vain siksi, että tuska tuntuu olevan liian suuri kestää.
* * *
Minä uskoin voivani voittaa. Minulla oli siihen kaikki mahdollisuudet, olin ammattilainen, minä olin harjoitellut vain tappamista varten. Koulutuskeskuksessa minä sain hyvät pisteet, ja areenalle päästyäni tapoin monta tribuuttia. Mikä minua muka olisi voinut estää voittamasta?
Nyt minä tajuan, että mahdollisuuksia ei ollut ainakaan enää sen jälkeen, kun Clove kuoli. Minä esitin vahvaa kameroiden takia. Minä halusin tappaa lisää, minä halusin tappaa Cloven vuoksi. En kestänyt katsoa hänen kasvojaan taivaalta, jonne ne pimeällä heijastettiin. Minä olin luvannut itselleni, että kestäisin hänen kuolemansa. Minä en sortuisi.
Joskus sitä ei voi vain itse päättää. En tiedä, haluaisinko enää voittaa, eikä siihen olekaan mahdollisuuksia. Vartaloni huutaa kivusta samalla, kun mieleni tekee sitä samaa Cloven vuoksi. Minä haluan vain pois.
Mutta sudet repivät minua, ne riepottavat minua kuin räsynukkea, ja minä tiedän olevani mennyttä. Niiden terävät kynnet repivät ihoani ja hampaat louskuttelevat lähellä kasvojani, jotka ovat vielä tähän asti säästyneet pahimmalta. Ne kiduttavat minut hitaaseen kuolemaan, ja minä yritän rukoilla jotain nopeampaa.
Se kaikki sattuu vielä enemmän, kun näen sudet tarkemmin. Yksi niistä riepottelee kättäni, repii sitä paloiksi ja aina välillä katsoo minua silmillään. Ne ovat Cloven silmät,
minun Cloveni silmät sudella. Nuoli osuu päähäni ja minä olen kerrankin kiitollinen viholliselleni, kun pääsen pois tuskasta.
