Ficin nimi: Liian myöhäistä
Kirjoittaja: Odo
Genre: Angst
Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Row omistaa Potterversumin ja minä vain leikin hahmoilla, en saa rahaa.
A/N: Kirjoitin sitten Drarrya. Syytän tästä kaikkia irkkaavia Drarryfaneja! Oon nyt niiden takia lukenut liikaa viimeaikoina Drarrya ja päädyin Spurttiraapaleeseen kirjoittamaan tätä nyt itekin. Osallistuu siis Spurttiin (sanat raapaleiden alussa) ja Vuosi raapalehtien V haasteeseen. Ja niin Lauchuolle kiitos avusta otsikon kanssa. ♥
I (ainoa)
Harry Potter – velhomaailman pelastaja on kadonnut! Etsintöjä jatketaan –
Draco kietoi kätensä Harryn ympärille, joka vapisi kauttaaltaan herättyään painajaisesta. Harryn silmät kiilsivät kyyneleistä, hengitys oli katkonainen ja sanat pelkkiä kuiskauksia. Draco piteli kiinni, ei sanonut mitään. Päivän Profeetta lojui pöydällä ja etusivulla komeili Harryn kuva. Se ei muistuttanut yhtään sitä Harrya, jota Draco nyt piteli. Kuvassa oli vaivaantunut hymy, tuikkivat silmät. Nyt – siinä Dracon sylissä – Harrylla oli mustat silmänaluset, hymystä ei tietoakaan.
”Sinun pitäisi palata”, Draco sanoi, mutta Harry pudisti päätään. Harry halusi pysyä piilossa, Draco oli ainoa, joka ymmärsi häntä – edes vähän.
Pienen hetken Harry halusi olla kaukana omasta maailmastaan.
II (vihreä)
Draco katsoi vihreitä silmiä, joihin oli syttynyt taas elämän halu. Näytti kuin vihreän sävy olisi muuttunut harmaasta kirkkaaseen, Harry valmiina jatkamaan taas omaa polkuaan.
”Minä en voi piileskellä loputtomiin”, Harry sanoi, painoi päänsä. Draco ei vastannut, hän ei halunnut, että Harry lähtee. Harry oli vaipunut masennukseen, kaikkien niiden kuolleiden vuoksi, kaiken sen takia mikä repi hänet parrasvaloihin velhomaailman pelastajana. Draco oli auttanut hänet pois sieltä, pitänyt häntä vertaisenaan, vain Potterina. Ei Valittuna, ei sankarina. Se ei ollut ystävyyttä, eikä kumpikaan tiennyt, mitä se oli. He tiesivät, että mikään ei ollut kaunista – ja jakoivat kokemuksensa, kolikon kummatkin puolet.
”Minä menen nyt.”
III (metsä)
Harry ei tiennyt, mikä oli vetänyt hänet sinne. Metsään Godricin notkon ympärillä. Siellä ei ollut ketään näkemässä häntä, ei kuulemassa. Ehkä hän kaipasi olla yksin. Puiden lehdet havisivat tuulessa, kesä tuoksui ympärillä. Siitä oli kulunut jo vuosi, kun Draco oli tarjonnut hänelle majapaikkaa. Aivan yllättäen, vetänyt hänet pois ihmisten keskeltä. Joskus Harry mietti, miksi. Draco ei ollut koskaan vastannut siihen kysymykseen, vaikka Harry oli lausunut sen ääneen.
Metsässä, kenenkään huomaamatta Harry itki. Hän oli palannut takaisin, kohdannut taas ne kaikki, jotka oli jättänyt sanaakaan sanomatta taakseen.
Neljä kuukautta sitten Harry oli jättänyt Dracon taakseen kuten muut aiemmin palatakseen takaisin kotiin.
IV (kauan)
Draco oli odottanut jo kauan, mutta Harry ei palannut takaisin. Päivän Profeetassa kerrottiin, että Harry Potter – poika-joka-elää – on löytänyt rakkauden. Se sai Dracon luovuttamaan, Harry ei enää palaisi. He olivat vain tarvinneet toisiaan, sen hetken, ne kuukaudet – kaikki oli lopullisesti ohi.
Harrysta tuntui, että siitä ei ollut kauaakaan, kun hän oli lähtenyt pois Dracon luota. Hän muisti elävästi ne päivät, jotka hän oli viettänyt kartanossa, kenenkään tietämättä sijaintiaan. Hän ei tiennyt, oliko hän valmis jatkamaan elämäänsä, mutta muut päättivät sen hänen puolestaan. Hän vain ajautui eteenpäin, aikaa ei voinut pysäyttää.
”Tahdon”, Harry sanoi ja Ginny vastasi samoin.
Draco oli yksinäinen.
V (halla)
Halla oli tehnyt tehtävänsä pihamaalla, jolla Draco käveli. Kylmä maa pisteli paljaiden jalkojen alla, mutta tähtitaivas yläpuolella oli kaunis. Draco ei välittänyt kivusta, ei mistään muustakaan.
Koskaan hän ei ollut ajatellut, että Harry voisi merkitä hänelle niin paljon. Totuushan oli se, että Harry oli merkinnyt hänelle jotain aina. Siitä päivästä lähtien, kun hän oli tarjonnut ystävyyttään, niinä kaikkina vuosina, joiden aikana he olivat olleet vastakkain – vain koska he eivät olleet saaneet mahdollisuutta.
Kun he olivat saaneet mahdollisuuden se oli mennyt ohi nopeasti. Lämpö oli oli hiipunut, muuttunut kylmäksi ja erottanut heidät. He eivät koskaan olleet kuuluneet yhteen, sen Draco tiesi.
VI (kosketus)
Laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä vanhemmat hyvästelivät lapsiaan, jotka kiirehtivät jo ystäviensä luokse. Scorpius oli jo kadonnut ihmismassaan. Draco seisoi silti siinä paikoillaan, odottaisi, että juna lähtee. Astoria oli hänen vierellään.
Juna lähti liikkeelle, he lähtivät hiipumaan poispäin – ennen astumista pois laiturilta Draco pysähtyi. ”Mene vain”, hän sanoi Astorialle. Harry tuli Ginnyn kanssa heidän jäljestään.
Harry nyökkäsi, Draco teki samoin. He kättelivät – ja siinä kosketuksessa Draco tunsi sen. Hän ei ollut yksin, Harrykin oli. He katsoivat toisiaan silmiin, puristivat lujasti ja tukeutuivat siihen sekunneiksi. Kosketus oli erilainen kuin ennen, nyt Draco oli hento, Harry vahva.
Kaikki ne muistot palasivat mieleen.
VII (minä/sinä)
Kirje oli lyhyt, mutta Draco oli lukenut sen jo monta kertaa uudelleen.
Hei,
anteeksi, että kirjoitan vasta näiden kaikkien vuosien jälkeen. En ole löytänyt oikeita sanoja, joilla kertoisin, mitä kaikkea sinä merkitset minulle.
Se ei ollut mennyt aikamuoto, Draco merkitsi edelleen.
Sinä todella pelastit minut ja minä muistan, miltä tuntui kun olin lähelläsi. Tiedämme molemmat, että minä en voi enää palata luoksesi, mutta jos joskus se on mahdollista minä tulen.
Elämä on ajanut minut erilleen sinusta, mutta haluaisin tavata sinut. Vielä kerran kahdestaan –
Draco kirjoitti kirjeen toiselle puolelle kaksi sanaa.
Liian myöhäistä.
Harry ymmärsi menettäneensä kaikkein tärkeimmän luettuaan Dracon kirjeen.
