Älä etsi minua, K11 | Remus/Severus

[Kuurankukka]

Nimi: Älä etsi minua
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: K11
Paritus: Remus/Severus
Tyylilaji: Pelko, synkkyys, saalistaja-saalis suhde
Vastuunvapaus: Molemmat herraskaiset ovat Rowlingin omaisuutta, eivät minun
A/N: Pitkästä aikaa täällä, ja rakkaan otp:n parissa. Tästä ihan oikeasti piti tulla synkkä, pelkistetty ja lyhyt raapale, mutta kuinkas kävikään – tarina vain piteni ja alkoi tuntua melkein ylipitkältä, vaikka silti paljon jäi sanomattakin. Alussa suurin vaikuttaja oli Pink Floydin ”Hey you”, biisin tunnelmassa oli jotain josta pidin erityisen paljon. Vähän erilaista kirjoittamista kuin yleensä, mutta eiköhän se blokki taas vähitellen syrjäänny. Kiitos myös kaikille ficin kirjoittamista kannustaneille ja auttaneille <3

 
Älä etsi minua


Suden hampaat koskettivat elämän punaista kohtalonlankaa ja lähestulkoon pysäyttivät kaiken hänessä. Oikeasti eläin oli ollut kaukana tunnelin päässä, mutta silti niin lähellä, ettei hän enää koskaan miettisi uteliaisuuden vallassa miltä suden hengityksen törmääminen vasten kasvoja tuntuisi tai olivatko sen silmät todella kultaiset. Kaikki kiinnostus oli livahtanut vaaran tieltä pois jättäen jälkeensä sykkivän, lamauttavan ja kammottavan yksinäisen pelon suden hampaista ja turkkia koristavista verihelmistä. Elämä oli kammottavan hauras valuessaan kalpeita sormia pitkin, hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä ja elävä korvaantui kuolleella. Eikä vihalla ollut enää voimaa sen jälkeen, kun pelko oli jymähtänyt suoraan kiihkeästi lyövän sydämen läpi niin syvälle, ettei sen karkottajaksi löytynyt yhtäkään pelastajaa. Siriuksen ja Jamesin pilkkanaurusta tuli varjo kintereillä, alituinen ja muuttumaton, aina jokaiseen paikkaan seuraava, melkein kuin pinttynyt yhdessä ulvonnan kanssa.

Hän oli harhaillut, ja harhaili edelleen keskellä pientä, tuskaista ympyrää vaikka seisoikin keskellä avointa pihaa. Kylmä ajoi hänet kuitenkin pian takaisin sisälle yhdessä kuun kanssa, tarvitsi vain ajatella sen vetovoimaisuutta ja menetys oli valmis. Kiiruhtaessaan muiden kuin omien varjojensa läpi hän yllättäen kavahti odottamatonta ajatusketjua; olisiko hän itse uhrannut ja mennyt vielä pidemmälle kuin kelmit, loppuun saakka? Olisiko sydäntä punnitsevasta vaa’asta löytynyt syyllisyyttä tai katumusta kaiken sen jälkeen, mitä hän olisi ehkä päätynyt tekemään tullessaan itse viikatteen ojentajaksi? Hän ei todellakaan tiennyt, ja se pelotti häntä hetken enemmän kuin suden häilyvyys taustalla – epätiedottomuus siitä, oliko hän sittenkään niin kovin erilainen kuin Musta tai Potter. Vähemmän rohkea ja avoin, mutta yhtä täynnä pimeää hohtoa - sitä joka oli Lupinissa punaista.

Linna oli hänen äänetön, unen kevyt suojansa sinä yönä tuulta, kylmää ja ihmissutta vastaa: omassa vuoteessa ei ollut alastoman pelon jälkeen mitään nähtävää tai tunnettavaa. Viidennen kerroksen autious oli erilaista kuin se, joka odotti ja jäyti makuusalin paksujen verhojen välissä, siellä oli enemmän kotoisuutta ja varovaista rauhaa kuin muualla. Hän päätyi jälleen, kuten niin usein ennenkin, Tarvehuoneen oven eteen ja pääsi vaivattomasti sisään ilman yhtäkään vastoinkäymistä tietäen jo, millaiselta huone näyttäisi. Huoneessa oli lämpimämpi kuin koleissa käytävännurkkauksissa, siellä oli jonkinlainen matto, nojatuoli, tietyssä järjestyksessä olevia kirjapinoja, kynttilöitä ja hiillokseen vähitellen taipuva takkatuli. Pöydällä lepäävän pienen käsipeilin kuvajainen näytti kammottavalta – silmät kirkuivat näkemiään yön kauhuja, hiukset valuivat eteen miten sattuivat ja kaukaisessa nurkassa välähtivät aina välillä suden kultaiset iirikset.

Pelkkää varjoa vain, ja silti hänen onnistui unohtaa Musta ja Potter hetkeksi, Lupinin ollessa paljon vaikeampi tapaus. Musta ja Potter olivat selkeästi astuneet jonkin sellaisen yli, jossa hän oli luullut rajan sijaitsevan, hän ei tiennyt kuinka korkeilla panoksilla nyt pelattiin ja pelättiin, eikä olisi oikeastaan uskonut Kelmien kykenevän tulemaan niin lähelle murhaksi muuttuvaa kepposta. Silti se oli vain tapahtunut, eikä hänellä ollut enää tänä iltana voimaa syvällisempään syy-seuraus analyysiin. Mutta Lupiniin kiteytyi pieni elinikä niin valossa kuin hämärässäkin ja toisinaan hän tunsi jopa uteliaisuutta ihmistä, ei sutta kohtaan. Remus Lupinista olisi voinut tulla hänen pelastajansa ja aina niihin viikkoihin saakka hän oli salaa luottanut siihen.

Hän vilkaisi vielä kerran peilin tyhjiin silmiin ja alkoi melkein heti nuokkua nojatuolissaan, takassa oli vielä sittenkin lämpöä ja oikeasti hän tahtoi vain nukkua, ilman unia. Hän havahtui hereille kuulleessaan oven kolahduksen, ja näki samalla hetkellä edessään sen, josta oli uneksinut ja samalla nähnyt painajaisia aivan äsken. Remus Lupin seisoi hänen edessään ja hetkeksi takan kipinät heittivät suden verestä punertavan varjon hänen ylleen. Lupin sanoi jotain, ja juuri se ääni vetäisi hänet kunnolla todellisuuteen: vain huomatakseen, että oli vetäytynyt rajusti kauemmas puristaen tiukasti nojatuolin käsinojia. Vaati suunnatonta ponnistusta rentouttaa sormet ja kohdata Lupinin katse, mutta jotenkin hän kykeni siihen silti.

Hän odotti kohtaavansa nälkää tai pettymystä pakoon päässeen saaliin takia, muttei nähnyt kumpaakaan Lupinin piirteissä, suunkaaressa tai silmissä. Äsken ohimennyt puhetulva virtasi lyhyen ja karun koskensa alas niin, että ymmärsi jotain hyvin oleellista.
”Suden mielestä sinä olet saaliini, ja minä haistan kuinka sinä pelkäät.”
Hän olikin edelleen suden hampaiden ulottuvilla, hän ei ollut päässyt pakoon pistettä, johon kaikki vuodet kelmien kanssa tiivistyivät: armoa ja armottomuutta, ja yllättäen kylmä livahti huoneeseen. Kavahdus räjähti sisimmästä liikkeelle muttei näkynyt ulospäin, katse väistyi nurkkaa kohti yrityksestä huolimatta – ehkä kaikki olisi ollut helpompaa, jos Lupin olisi hymyillyt edes hieman. Silmät olivat muuttuneet lasiksi joka tarkasteli häntä luuydintäkin syvemmältä, hän tiesi kuinka paljas hänen sydämensä juuri silloin oli ja että Lupin omisti sen tavalla tai toisella, vaikkei kumpikaan sitä tahtonut.

He seisoivat siinä vaikka kuinka pitkään, kylmä löi entistä enemmän ovia auki, eikä hymyjä tai anteeksipyyntöjä jaettu: hän ei oikeastaan voinut syyttää Lupinia mistään. Hän ei voinut vaatia toista pelastajakseen tai pyytää tätä auttamaan itseään. Ehkä hän oli sanomassa jotain tai ei - ennen kuin mitään ehti tapahtua, Lupin syöksähti ulos huoneesta sulkematta ovea perässään. Lyhyen sekunnin ajan hän tahtoi juosta toisen kiinni ja tehdä, mitä? Suden kynsien raapiva ääni vasten kivilattiaa karkotti ajatuksen yhtä nopeasti kuin se oli syntynytkin, hän kyllä tajusi sen pelkäksi lamauttavaksi illuusioksi, muttei silti päässyt siitä eroon edes omassa vuoteessaan. Hän, saalis, ymmärsi juuri ennen nukahtamistaan vielä jotain ratkaisevaa; jos jollakulla oli edes hieman valtaa, se oli Lupinilla, ei hänellä.

Remus tunsi vallan kahvan painon käsissään, se oli valtava kivi sydämessä ja mielessä, ja täysin tuntematon hänelle. Tunne oli yhtä aikaa huumaava ja karmiva, hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt sillä tai kuinka käyttää sitä oikein. Milloin tahansa muulloin hän olisi kysynyt neuvoa ystäviltään, mutta koska hänen oli pakko punnita heidätkin, ei pelkästään Kalkaros, apua ei voinut kysyä. Viimeistään nyt hänen pitäisi astua luihuispojan rinnalle, ei suinkaan murskata tätä, jokaista kalpean terävää kylkiluuta ja kaarta – vuodetkaan eivät ehkä parantaisi kumpaakaan heistä tai antaisi uutta tilaisuutta. Välitilaa Kalkaroksen ja muiden kelmien välillä ei ollut, todellisuudessa hän oli tehnyt valintansa melkein heti Tarvehuoneesta paettuaan ja jäänyt valojen puolelle. Mutta susi oli valinnut toisen, se halusi ensimmäisen ihmissaaliinsa moniin vuosiin elävänä ja taistelevana, ja mitä korkeammalle lokakuun kuu kohosi, sitä lujemmin hän tahtoi samaa.

Kalkaroksen haavoista tuli hänen, vangitun suden omia lokakuun täysikuun helmiäishehkussa, kaikki ihmisen syyllisyys, pelko, katumus ja epäilys huuhtoutuivat tummanpunaiseen vereen, ihmisyyskin verhojen takana näki vain Kalkaroksen. Sudesta olisi sinä yönä tullut vaarallinen metsästäjä, jos se olisi päässyt pakoon – vapaus saavutettiin oman nahan kautta luihuisen unohtumattoman pelonsekaisen ominaistuoksun leijuessa joka paikassa, mutta pakoreittiä ei ollut. Röttelö kesti kuten jokaisena täysikuuyönä ennenkin, mutta muille kelmeille se oli vaikeaa. Vasta viikkojen kuluttua Sirius tunnusti, ettei ollut milloinkaan nähnyt sutta samanlaisena, yhtä kiihkeänä ja elinvoimaisena, eikä hän uskaltanut selittää.

Jos hän oli joskus luonutkin yhden ainoan avuttoman katseen Lupiniin, enää sitä ei tapahtunut. Pelko muovautui tummiksi taustasävyiksi vasten Mustan ja Potterin pilkkanaurun varjoa, muttei jäänyt hallitsevaksi osaksi kuin ensimmäisen viikon ajaksi, sillä mitään ei tapahtunutkaan. Painajaisia, niitä joissa sydän nyljettiin rinnasta, luut katkaistiin ja veri valutettiin höyryävälle nurmelle tunnit ihoon takertuneina, hän näki kuitenkin lähes joka yö. Hän kiersi kaukaa kelmit ja Lupinin, jonka näki nyt erillisenä joukosta, vaikkei ulkoisesti mikään ollutkaan muuttunut ja yritti säilöä kaikki loput voimansa oppikirjojen väliin turvaan. Totuutta ei silti voinut kieltää – sitä että hänen ja Lupinin suhde oli pysyvästi muuttunut: siitä syntyi pimeää ja arvaamatonta, hiertävää rihmaa. Sama naru kuristaisi heidät lopulta yhdessä, hän oli lukenut ihmissuden ja saaliin suhteesta sivukaupalla, ja tiesi nyt, ettei susi luovuttaisi kunnolla koskaan.

Kunnes eräänä harmaana ja koleana yrttitiedon tunnilla, juuri kun hän oli upottanut uneliaat sormensa kuohkean mullan sisään, syvä ja armoton ulvonta kajahti aivan korvanjuuresta palauttaen puoliksi pintojen alle vajonneet muistot takaisin petojen ulottuville. Tuskallisen sydämenlyönnin ajaksi logiikka katosi: kuinka susi muka voisi seurata häntä kasvihuoneeseen siihen aikaan, aamulla, ja vielä ilman täysikuutaan? Vasta kuullessaan tyytyväisen naurunkähinän takanaan hänen hengityksensä kulki normaalisti yhdessä rajun vihan kanssa, ja ellei Lupin olisi astunut heidän väliinsä, hän olisi hyökännyt Mustan kimppuun. Kuin tasapainottaakseen pelkonsa.

Lupin lähestulkoon raahasi ystävänsä huoneen kaukaisimpaan nurkkaan tavallistakin synkemmän näköisenä, ja katsoi hänen suuntaansa vasta aivan lopussa. Tilanne oli nopeasti ohi, kukaan muu ei ollut edes huomannut mitään, ja silti hän tärisi vielä oleskeluhuoneeseenkin päästyään. Siellä eivät sudet ulvoneet tai leijonat karjuneet, ainoastaan käärmeet matelivat nurkassa oikeaa hetkeään odottaen. Hän oli tiennyt sen päivän tulevan, jolloin Sirius ei voisi enää olla jättämättä häntä rauhaan, valkoista lippua ei koskaan edes aiottu nostaa vasten linnan torneja – ajankulu vain oli hämännyt häntä. Hän melkein kuvitteli Lupinin katseen raapivan koloa niskakuoppaansa, pyrkivän sisälle sieluun ja ajatuksiin koska sydämeen ei ollut pääsyä. Täyttävän jokaisen aukean joka oli hänessä tyhjää, juoksuttavan sormia kyynärvarsilla ja pysäyttävän vaarallisilla silmillään kaiken liikkeen. Mielikuvat olivat epämiellyttäviä, kierojakin melkein eikä niitä ollut helppo jättää nurkkaan kitumaan ravinnon (näkemisen) puutteesta.

Tietenkin joku huomaisi ennen pitkää, ettei kaikki ollut suoraa ja selkeää kuten syksyn alussa, ja lopulta se oli Sirius, joka ajoi hänet nurkkaukseen. Marraskuun loppupuolella, viikko ennen myrskyn silmään vajoamista, hän huomasi olevansa Siriuksen kanssa kahdestaan makuusalissa. James oli lähtenyt Lilyn kanssa, Peter kertasi muodonmuutoskaavoja ja aivan yllättäen hän olikin vain helpottunut siitä, että pääsisi lopulta puhumaan asiasta, joka oli ajanut häntä äärilaidoista toiseen jo melko pitkään. Hän ei edes piiloutunut oppikirjojensa takia, vaan veti lopulta itse Siriuksen mukaan – olisihan se tapahtunut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.

”Anturajalka, meidän pitäisi vähän jutella.” Sirius ryhdistyi heti puolikohmeisista ajatuksistaan irti ja nyökkäsi.
”Niin minäkin vähän ajattelin. Ruikulista, eikö niin?”
”Kalkaroksesta”, Remus oikaisi automaattisesti, paha henki kiristi normaalisti niin tasaista puhetta mutta jäi kuitenkin tappiolle. Ei hänen pitäisi suuttua yhden pilkkanimen käytöstä enää nyt, kun se oli aikaisemmin saanut jatkua aivan vapaana.
”Miten vaan, siitä kuitenkin. Mitä teidän välillänne on?” Remus noukki suklaalevyn jämät yöpöytänsä laatikosta, jakoi Siriukselle – ei siitä puhuminen ollutkaan niin helppoa kuin hän vielä äsken kuvitteli.
”Mitä sinä itse luulet?” hän heitti takaisin, vastaamatta vielä kysymykseen. Toisinaan Siriuksen kanssa piti tunnustella melko paljon, ennen kuin tiesi mihin suuntaan jatkaa seuraavaksi.
”Suhde? En minä tiedä, ei sinulla ole tyttöjäkään. Toisaalta se on kuitenkin Ruikuli...” Sirius selitti vasten hänen ällistynyttä ilmettään, naurua silmissään. Suhde. Sirius oli kyllä tarkkanäköinen, mutta minkälaisen kuvan hän oli oikein antanut itsestään: ei kyseessä ollut jokapäiväinen kielletty suhdekiemura, vaan monimutkainen saalis-saalistaja kuvio. Suklaa ehti sulaa käsiin sillä välin kun hän yritti keksiä vastausta – olihan hän kieltämättä miettinyt kaikenlaista, sellaistakin johon veriset hampaat eivät mahtuneet.

”Eikö? Vai? Oli se mitä hyvänsä, jotakin on tapahtunut”, Sirius totesi kevyt itsetyytyväinen hymy yllään, mutta heitti sen menemään kun huomasi, kuinka ystävän kasvot asettuivat yhä synkempään ilmeeseen.
”Et muista, mitä pari kuukautta sitten tapahtui, hmm? Kyse on sudesta, Sirius, sudesta. Se haluaa Kalkarosta omakseen yhtä vahvasti kuin täysikuun viimeiset tunnit. Minä haistoin hänen pelkonsa silloin, ja haistan edelleen pari päivää ennen muutosta sekä sen jälkeen. Ja se piru vaikutta minuunkin, senhän sinä jo huomasit.” Hän ei kunnolla edes korottanut ääntään, mutta silti hiljaisuus oli hyvin äänekästä – kaikki ne äänenlausumattomuudet. Sirius taipui ensimmäisenä, siirsi katseensa häpeän tieltä syrjään tietäen Remuksen puhuvan totta ja tuntien itsensä vasta nyt syylliseksi yhtään mihinkään.

Remus hengitti syvään, hieroi jomottavia ohimoitaan hetken ja toivoi niin kovasti Siriuksen ymmärtävän, tajuavan, auttavan hänet ulos koko piinasta, että unohti huomata ystävänsä oman, ansaitun, vastaheränneen häpeän.
”Ja sinun on vaikea vastustaa sitä? Haluaisitko käydä hänen kimppuunsa nytkin?” Sirius oli muuttunut vielä häntäkin kalpeammaksi ja haroi levottomin sormin pitkiä hiuksiaan. Päänsärky yltyi ohimoiden takana, ei luovuttanut, kuten ei susikaan koskaan, hänkään ei voisi koska ei tahtonut jäädä viimeiseksi omassa kujanjuoksussaan, johon Kalkaroskin nykyään kuului.
”Sitä on todella vaikea hallita, mutten silti tahdo satuttaa häntä, en ainakaan ihmisenä. Ilman täysikuuta susi haluaa lähinnä merkitä hänet omakseen”, Remus yritti selittää – molemmat värähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta viimeisten sanojen kohdalla. Merkitys oli pelottavan voimakas, sen Siriuskin tiesi oikein hyvin.

Tammikuun täysikuulla oli punertava varjo, se oli ennustusmerkki ja merkkipaalu, hän ei halunnut verta kenenkään käsille vaan jotain aivan muuta. Hän ei kestänyt enää sidettä, joka samalla yhdisti ja erotti heidät, kaikki se vetovoimat ja vastustus, hän ei voisi elää sen kanssa koko lukukautta vaikka yrittäisikin. Kalkaros oli kieltänyt häntä erään liemitunnin jälkeen seuraamasta itseään, mutta se oli hänen ainoa keinonsa – seurata tätä pidemmälle, kuin kukaan koskaan aiemmin tai myöhemmin, niin ihmisenä kuin sutenakin.

[Verinen Paronitar]

Syöksyin lukemaan tämän heti ilmestymisen jälkeen, mutta en silloin saanut ajatuksiani sen vertaa kokoon, että olisin kommenttia kyennyt rustaamaan. Nyt kuitenkin on sen verran aikaa ja tolkkua toiminnassa, että pystyn muutaman sanasen tästä sanomaan, koska jeejee ihanan eläimellinen saalistaja-Remus <3

Olin ihan liekeissä jo siinä vaiheessa, kun kerroit kirjoittavasi tällaista ficciä, ja tämän nimi on kyllä minusta ihan täydellinen. Sulla on usein tosi kivoja otsikoita, jotka maalailee jo kauniisti tekstin tunnelmasta tietynlaisia odotuksia, ja tässäkin ne otsikon luomat mielikuvat natsasi hyvin yhteen sisällön kanssa.

Ensimmäinen virke kuitenkin sai mut heti hämilleni. Siis häh? Kyseessä taitaa olla ajatuskatkos tai sijamuotovirhe (tai sitten mulla on reikä päässä), koska siitä ei vaan saa kiinni. Harmi, että osui heti alkuun tuo ongelmakohta, koska jossain myöhemmin se ei ehkä pomppaisi naamalle yhtä voimakkaasti häiritsevänä. Mutta sitten kun siitä pääsi yli, niin ah, mitä pelon kuvailua! Tykkäsin tuossa alussa erityisesti siitä, miten käsittelet vihaa ja pelkoa rinnatusten, niitä keskenään vertaillen sekä toisinaan jommankumman sivuun työntäen – kumpikin voimakkaita ja yllättävän moniulotteisiakin tunteita, helposti toisiinsa liitettäviä, ja ehdottomasti tämän parituksen kulmakiviä. Ja ooh, suden kultaiset iirikset välähtelemässä aina välillä jossain kaukaisessa nurkassa, upeaa! Mulle muuten pisti silmään, että Severuksen ajatuksissa puhuttiin Siriuksesta ja Jamesista aina välillä.

Oli sympaattista ja suloista ja tietysti tolkuttoman surkeaa, että Severus oli aina salaa (kai itseltäänkin?) toivonut ja luottanut siihen, että Remus vielä joskus asettuisi Severuksen puolelle – tai ainakin kelmejä vastaan – ja että juuri tämä tapaus oli nyt sitten se ensimmäinen naula moisen haaveen arkkuun. Remuksen verenpunertava susivarjo oli makea yksityiskohta.
Tarvehuone nyt on ehkä vähän klisee ja mua aina lukijana harmittaa sen käyttö ficeissä, koska se on liian sopiva ja aina täydellinen (duh, sehän sen idea onkin!) mutta myönnettäköön, etten kyllä itsekään keksi nyt tähän hätään toistakaan paikkaa, jossa pojat olisivat voineet kohdata samalla tavalla. Ehkä siinä olisi voinut olla vähän hengästyneempi, ajojahdista muistuttava fiilis, jos saalis-status olisi ilmoitettu jossain muualla, mutta kyllä tämä toimi näinkin hyvin. Nyt siinä oli hyvää painostavaa tunnelmaa, nurkkaan ahdistamisen makua, vähän sellaista ”huuda vain, sillä kukaan ei kuule” -henkistä kauhua.

Hän kiersi kaukaa kelmit ja Lupinin, jonka näki nyt erillisenä joukosta, vaikkei ulkoisesti mikään ollutkaan muuttunut ja yritti säilöä kaikki loput voimansa oppikirjojen väliin turvaan. Totuutta ei silti voinut kieltää – sitä että hänen ja Lupinin suhde oli pysyvästi muuttunut: siitä syntyi pimeää ja arvaamatonta, hiertävää rihmaa. Sama naru kuristaisi heidät lopulta yhdessä, hän oli lukenut ihmissuden ja saaliin suhteesta sivukaupalla, ja tiesi nyt, ettei susi luovuttaisi kunnolla koskaan. 

Lempparikohtani, ah ja voih <3
Jostain syystä muhun iski tosi voimakkaasti sen pointtaaminen, ettei ulkoisesti mikään ollut muuttunut – tässä liikutaan sen verran abstraktilla tasolla, analysoidaan näiden kundien asemaa suhteessa toisiinsa, että tuntui tosi freesiltä saada sinne kaiken pohdinnan keskelle simppeli toteamus siitä, että näkyvässä maailmassa kaikki on samanlaista kuin aiemminkin. Samalla se teroittaa lukijalle kätevästi sitä seikkaa, että vaikka kyseessä on kasa tosi vahvoja ja pakottavia tuntemuksia, Severus ja Remus eivät tee mitään. Ei ne oikein voikaan tehdä mitään.

Heti ton voimakkaan pätkän jälkeen oli ihan tolkuttoman herkullista saada luettavaksi se Siriuksen ulvonta yrttitiedon tunnilla, HUH HUH <3 Okei taisin valehdella äsken, koska ehkä tämä kappale olikin se ehdoton suosikkikohtani tästä ficistä, koska HUH HUH <3 Sori, en yksinkertaisesti vaan osaa sanoa siitä pätkästä mitään järkevää, koska yrttitieto ja mullan tuoksu ja Severuksen kädet ja Siriuksen ihanan paska huumori ja vihainen Remus ja HUH HUH <3

Suklaa ehti sulaa käsiin sillä välin kun hän yritti keksiä vastausta – olihan hän kieltämättä miettinyt kaikenlaista, sellaistakin johon veriset hampaat eivät mahtuneet.

Pidin kans tosta Siriuksen ja Remuksen keskustelukohtauksesta hurjasti, kivasti meni Siriuksellakin luu kurkkuun. Suklaa oli tossa kiinnostava yksityiskohta, tykkään fanon-Remuksen suklaan syömisestä ja tässä se toimi kivasti sellaisena turvaa tuovana lohturuokana. Sen sulaminen käsiin osoitti kivasti epäröintiä ja selvensi asiasta puhumisen hankaluutta, ja tuo quottaamani kohdan kursiivi vaan oli ihan rakkautta kaikkine sävyineen.

Tekstin rakenteesta pakko sanoa sen verran, etten ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että näkökulmat vaihtuivat lennossa ilman sen kummempia merkkejä – sinänsä nää hahmot ja asetelmat on sen verran tunnistettavia, että koko ajan pysyi kyllä täysin selvillä siitä, kumman pohdinnoista nyt puhutaan, mutta jälleen kerran olen niin jumittunut yleisiin käytäntöihin, että olisin kaivannut väliin jotain ylimääräistä enteriä tai jotain. Nyt kärryillä pysyi koko ajan, mutta sitä ei osannut etukäteen valmistautua, että milloin vaihdetaan. Toisaalta taas tämä ratkaisu sitoi kundit kivasti yhteen, voidaan siirtyä toisen pään sisältä toiseen suoraan, koska tavallaan ne ovat nyt muutenkin linkittyneet erottomattomasti yhteen.

Kaikein kaikkiaan siis oikein mahti ficci, kiitoksia tästä, oli ilo lukea.
(ja perkele, tää sai mut nyt haikailemaan kauheasti vanhan idean perään, että mitäs jos James olisikin tullut väliin liian myöhään ja susi olisi ehtinyt purra Severusta...)

[Karvalakkirakastaja]

Paritus lennätti mut lukemaan tätä ficciä. En tiedä pitäisikö mun kommentoida vai ei, koska en voi kommenttina antaa pelkkää ylistystä ja henkilökohtaisesti vahvasti epäilen, onko muussa järkeä, koska jokainen kirjoittaa sitä mitä haluaa. Mäkin juutuin hetkeksi tuohon avauslauseeseen ja sen muotovirheeseen ja tavaamaan, että mitähän tämä tarkoittaa. Jossain vaiheessa lukiessani menin myös sekaisin siitä, että mihin Remus tuli ja missä vaiheessa se puhui Severukselle, kun Severushan oli makuusalissaan. Sitten tajusin, että kyseessähän oli Tarvehuone. Toi ei siis ollut mikään vika tekstissä vaan lukija oli vähän hidas. Remuksen susipuoli, joka haluaa merkata, omistaa, syödä ja niin edelleen on vähän sellainen klisee, joka on alkanut kyllästyttää, ja siksi hetken ajan toivon, että se olisi syönyt Severuksen suihinsa.

Silti itse teksti oli tyyliltään sen verran hämyinen ja koukuttava, että sitä jäi lukemaan. Mun yksinkertaiseen makuun jotkut lauseet tuntuivat turhan pitkiltä ja adjektiivipitoisilta, mutta toisaalta ne loi sen hämyisyyden. Epäilen vain, että multa yksityiskohdat meni silti ohi. Sitten oli joitain kuvailuja, jotka sai irvistelemään.

Elämä oli kammottavan hauras valuessaan kalpeita sormia pitkin

ja sitten vielä kylkiluun kaaret. Irvistely näiden kohdalla johtuu vain siitä, että ne on tullut luettua ficeistä kymmenen vuoden aikana omaan makuun muutaman kerran liikaa, mutta kyllähän ne kuvaa itse asiaa niin kuin se on. Sitä paitsi mä en missään nimessä edes vastusta kliseiden kirjoittamista, koska muuten ei voisi kirjoittaa yhtään mitään. Jotkut niistä aiheuttaa vaan närästystä mielentilasta riippuen.

Varmaan johtui noiden nimien käytöstä, että mä luulin aloituskappaleessa hetken aikaa, että näkökulma olisi Remuksen, vaikka olihan se ihan selvää, ettei se voi olla. En vaan ajatellut, että Severus käyttäisi nimiä James ja Sirius. Mutta alun lyhyen hämmennyksen jälkeen mulla ei ollut vaikeuksia hahmottaa, kumman näkökulmassa oltiin enkä kaivannut niihin mitään lisäselvennyksiä.

Nyt kun olen saanut nillitykset alta pois, voin keskittyä muuhun asiaan. Tässä viehätti tosi vahvasti toi pelon ja muiden tunteiden sekoitus, joka tuotiin esiin tosi vahvasti. Mä tykkäsin Verisen Paronittaren tavoin siitä, että Severus oli toivonut Remuksesta pelastajaa ja että se olisi ollut se asia, joka veti osaltaan Severusta Remuksen puoleen ja herätti uteliaisuutta. Tämä seuraava lause sai huokailemaan ja toisaalta teki kipeää.

Silti se oli vain tapahtunut, eikä hänellä ollut enää tänä iltana voimaa syvällisempään syy-seuraus analyysiin. Mutta Lupiniin kiteytyi pieni elinikä niin valossa kuin hämärässäkin ja toisinaan hän tunsi jopa uteliaisuutta ihmistä, ei sutta kohtaan. Remus Lupinista olisi voinut tulla hänen pelastajansa ja aina niihin viikkoihin saakka hän oli salaa luottanut siihen.

Toinen seikka, josta mä pidin, oli Remuksen moraalinen vahvuus ja halu tehdä oikein, vaikka se vaati valintaa kelmien ja Severuksen välillä. Sellaisessa on jotain todella romanttista, joka vetoaa syvälle. Siksi muhun upposi tosissaan tämä:

Remus tunsi vallan kahvan painon käsissään, se oli valtava kivi sydämessä ja mielessä, ja täysin tuntematon hänelle. Tunne oli yhtä aikaa huumaava ja karmiva, hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt sillä tai kuinka käyttää sitä oikein. Milloin tahansa muulloin hän olisi kysynyt neuvoa ystäviltään, mutta koska hänen oli pakko punnita heidätkin, ei pelkästään Kalkaros, apua ei voinut kysyä.

Kokonaisuus oli ehjä, kiehtova, tumma, silti jotenkin hyvin romanttinen ja niin monivivahteinen, että se oli hyvin inspiroivaa.

[Kuurankukka]

Verinen Paronitar: Et suinkaan lukenut väärin, vaan heti alussa oli jo virhe, eeh... Nyt se on kuitenkin korjattu, toivottavasti sitä ei kukaan muu enää teidän lisäksenne huomaa Siltä varalta, että ihan alku jäi hämäräksi virheenkin korjaamisen jälkeen, siinä lähinnä puhutaan siitä, kuinka lähellä kuolemaa Severus mielestään kävi, kun sen punainen kohtalonlanka melkein katkeaa. Ja näköjään sinne eksyi Sirius ja James ihan nimillä - eihän se niin voi olla jos kerran Remuskin on "pelkkä" Lupin, mutta onneks tääkin oli vaan ajatusvirhe Nyt kun tarkemmin miettii, niin Tarvehuone on kieltämättä aika klisee, ja meinasinkin laittaa ne törmäämään toisiinsa jossain pimeällä käytävällä tms. synkässä paikassa. Mutta ihan loistavaa, että siinä kohdassa tuli edes vähän nurkkaan ajamisen tunnetta, koska juuri sitä yritin itsekin hakea. Ja eihän ne tosiaan voineet tehdä mitään, silti siitäkin teki mieli kirjoittaa... Wautsi, huippua että pidit yrttitieto kohtauksesta noin paljon - minusta se ei edes ollut mitenkään ihmeellinen. Samoin oli tosi mukavaa kuulla dialogin onnistuneen, kirjoitan niitä niin kamalan vähän että moinen keskustelu Siriuksen ja Remuksen välillä meinasi aiheuttaa ihan harmaita hiuksia. Kursiivista pidin kyllä itsekin varsin paljon. Kertojien vaihtaminen tuntui minusta luonnolliselta ratkaisulta, ja vaikka Remukseksen pätkä jää ehkä vähän Severuksen oman jalkoihin, olkoot se tietyn intensiivisyyden takia nyt noin. Sinunkin kommenttiasi oli ilo lukea, mahtavaa että pidit <3 Kiitos paljon kommentistasi, ja hei, toteuta ihmeessä ideasi jos vain voit. Apua tarjotaan aina o/

Lizlego: Ensinnäkin, kommenttisi ei missään nimessä ollut liian negatiivisen oloinen - nostit esille ihan tosi juttuja, ja rakentavasta palautteesta ainakin pitäisi oppia kaikista eniten Alku on nyt korjattu, samoin ihan vahingossa eksyneet nimivirheet. Rakastan itse pitkiä ja kuvailevia virkkeitä, ja ficcini ovat niitä toisinaan ihan pullollaan ja ymmärrän kyllä oikein hyvin, mikseivät kaikki kliseiset (yli)kuvailut miellyttäneet. Silti ficci vei mukaansa, ja sehän tässä varmaan kaikista tärkeintä on. Remus tosiaan joutui valitsemaan tässä kelmien ja Severuksen välillä, vaikkei oikeastaan voinut edes valita sitä Severusta, hienoa että se kohta upposi. Halusin tähän tosiaan myös edes jonkintasoista romantiikkaa, ja oli tosi kiva huomata että se erottui myös lukijalle asti, eikä jäänyt vain oman pääni sisälle. Oikein iso kiitos kommentistasi

[Vanilje]

Kommenttikampanjasta moi! Oikeastaan vilkuilin tätä jo heti tämän ilmestyttyä ja kiinnostuin, koska paritus ja alkutiedoissa maininta Pink Floydista. Pink Floydin musiikki on jotain niin hienoa ja Hey You yksi lempikappaleistani. En kuitenkaan tätä silloin heti ehtinyt lukea, joten hyvä että bongasin tän kommenttikampanjasta, niin ei jäänyt lukematta!

No joo, alkulöpinät sikseen. Jotenkin mulle jäi tästä tekstistä päällimäisenä mieleen tunnelma ja se, miten onnistunut se oli. Kuuntelin tuota biisiä lukiessa taustalla ja se ehkä vielä syvensi tunnelmaa. Jotenkin koko tekstistä paistoi hyvin sellainen tummanhämärä, vähän ahdistunut ja pelokas tunnelma. Se sopi hyvin Severuksen kokemuksiin - voin vain kuvitella miltä noiden tapahtumien valossa mahtaa tuntua. Varmaan sitä olisi vähän säikkynä itse kukin. Itse ainakin pääsin tekstin tunnelmaan hyvin sisään, tuntui melkein kuin olisi itse kokenut kaiken. Ehdottomasti pisteet siis siitä!

Teksti oli tyyliltään mielenkiintoista. Vähän erilaista, mitä ehkä olen viime aikoina lukenut, mutta ei mitenkään huonolla tavalla; tässä oli jotain koukuttavaa. Jotkut lauseet oli ehkä omaan makuun hieman liian kokeuroisia ja osan joutui lukemaan useaan kertaan, mutta eipä se oikeastaan haitannut. Ihan kiva vaan lukea välillä jotain erilaista. Tulipahan ainakin keskityttyä hyvin tekstin sisältöön. Olit käyttänyt mielenkiintoisia sanavalintoja ja kuvaksia, mitkä sopi hyvin tekstiin ja loi tunnelmaa. Itse ainakin pidin monista kuvauksista ja sanavalinnoista.

Sitten taas hahmoista. Itse kiinnitin huomiota siihen, että hahmot olivat tavallaan tapahtumien taka-alalla, mutta silti havaittavissa. Minusta ainakin lukiessa tuntui, että hahmot tulivat tavallaan ilmi enemmänkin tapahtumien kautta. En oikein osaa selittää, mutta toivottavasti sait edes vähän ajatuksesta kiinni. : D Parituskaan ei ehkä ilmennyt ihan sillä tavanomaisimmalla tavalla, vaikka ehkä tuo saalistaja-saalis -kuvio onkin vähän käytetty. Tykkäsin siitä, että paritus ei ollut mitenkään suora, vaan tapahtui vähän sattuman kautta ja tilanteen pakosta. Minusta oli mielenkiintoista lukea Severuksen näkökulmasta muun muassa suden kohtaamisesta ja sen aiheuttamista ajatuksista ja vaikutuksista pojan elämään. Remuksessa taas oli hienoa se, miten hän tavallaan piti sen oman kantansa ja periaatteensa, vaikka sen vuoksi joutuikin olemaan ystäviään vastaan. Vaikka hahmoja ei kuvailtu mitenkään perinteisellä tavalla suorasti, niin silti siellä oli hyvin IC-piirteitä havaittavissa. Olit siis onnistunut hahmojen kanssa mielestäni aika hyvin. Nimestä muuten pidin myös, tekstiä lukiessa huomasi, miten hyvin se liittyi tapahtumiin ja oikeastaan tunnelmaankin!

Apua, tän kommentin punainen lanka tais hukkua johonkin, jos sitä alunperinkään oli. Tuntuu että en muistanut sanoa läheskään kaikkea mitä mielessä pyöri! Tämä herätti niin paljon ajatuksia ja oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus. Kiitoksia tästä hienosta kokonaisuudesta! : )

[Kuurankukka]

Vanilje: Hih, Floyd fani siellä! Hey you on tosiaan upea kipale, ja kuuntelin sitä todella paljon tämän kirjoittamisen aikana. Tosi kiva kuulla, että biisin tunnelma välittyi tekstinkin kautta ja että pidit siitä muutenkin. Jaksoit myös lukea ficin loppuun vähän turhankin koukeroisista lauseista, mikä on aina kiva kuulla. Tiedän, etten käytä mitään maailman yksinkertaisimpia sanavalintoja vaikka tarinat muuten melko simppeleitä ovatkin. Paritus jäi tosiaan osittain toteutumatta, eikä tästä tullut edes niin synkkä, kuin alunperin halusin. Minusta herrojen välillä oli silti ehdoton vetovoima, melkein kokonaan tahtomattakin, ja viimeinen kappale oli kyllä jo melko romanttinen Hienoa, että molemmista hahmoista löytyi sekä jotain uutta että tuttua, Severukseen varsinkin on välillä todella vaikea saada uutta särmää. Ajatuksiasi oli varsin mukavaa ja palkitsevaa lukea, kiitos siis oikein paljon kommentistasi : )

Renneto: Antipatioita tai ei, kivaa että tulit lukemaan ja vielä jopa kommentoimaan, hih c: Olihan tämä tosiaan vähän erilainen ficci kuin yleensä, toiminnallisempi ja ehkä vähän suorempikin mitä yleensä. Kommenttisi hahmojen ääntelehtimisestä () oli varsin mielenkiintoinen ja ehdottomasti tarpeen, ja älä huoli, ei se minua lannistanut, mutta ehkä tästä ei vaan synny sellaista. Ymmärrän nyt vähän paremmin tuon saalis-saalistaja kuvion kulumisen, en vain itse törmää siihen niin usein tai ole kirjoittanut asiasta suoraan kuin muistaakseni kerran aikaisemmin. Oivalluksesi hahmojen samankaltaisuudesta piti kyllä ehdottomasti paikkaansa, en itse tavallaan edes hoksannut sitä. Näen kyllä hahmoissa paljon samaa; ehkä myös sen takia, että olen kirjoittanut tällä parituksella kaikista eniten ficcejä, jolloin hahmojen välillä on osittain huomaamatta tullut samankaltaisuutta. Olit silti ensimmäinen, joka siitä mainitsi : ) Joo, Peter tai James eivät nousseet tässä niin suureen rooliin, ja se johtui ihan vaan siitä, että miellän Siriuksen Remuksen parhaaksi ystäväksi. Toinen näkökulma kuulostaa ficin kirjoittamisen ja kommenttien jälkeen varsin kokeilemisen arvoiselta myöskin, ihan vain paritustakin ajatellen. Ihanaa että sinäkin pidit tunnelmasta, sama täällä. Kiitos oikein kovin taas kerran