Title: I will follow you into the dark
Author: Stubastian
Fandom: Salatut Elämät
Pairing: Joonatan / Elias
PoV: Joonatan
Raiting: K11
Genre: Slash, angst, drama, romance, fluffy, snog, songfic
Song: Death cab for cutie – I will follow you into the dark
Summary: Elias & Joonatan ovat olleet jo pidemmän aikaa yhdessä, ja ovat todellakin rakastuneita. Eliaksella on syöpä, ja häntä pelottaa esimerkiksi kuoleman ajattelu. Joonatan aikoo pysyä tuon vieressä ja toivoo rakkaudellaan pitävänsä tuon elossa.
Love of mine some day you will die
But I'll be close behind
I'll follow you into the dark
- Miks sä toit mut just tänne? Elias kysyi, samalla kun se istui mun vieressä maassa, nurmikolla. Mä laskin käteni sen harteille, ja vedin sen kainalooni. Elias oli niin pieni, niin luiseva. Se oli nykyään niin laiha. Painoin hetkiseksi kasvoni Eliaksen hiuksiin, jotka pikkuhiljaa olivat sairauden vuoksi alkaneet harvenemaan. Painoin kevyen suukon niihin, ja pieneksi hetkeksi omat silmäni kiinni. Oli väärin, että Elias oli sairas. Just Elias, joka ei koskaan haluaisi kenellekään mitään pahaa.
- Koska mä halusin muistuttaa sua siitä, miten paljon kauniita asioita on olemassa, sanoin hiljaa vastaukseksi. Viimeaikoina mun elämän kaunein asia oli ollut Elias. Ehdottomasti, ei kukaan muu. Tää maisemakin meidän edessä oli niin kaunis. Jos sitä osasi katsoa oikeasta näkökulmasta. Jos joku olisi menettänyt elämänilonsa, ei tässä maisemassa varmasti nähnyt mitään kaunista. Mä aioin tehdä kaikkeni, että Eliaksen elämänilo ei menisi mihinkään.
- Mua pelottaa, Elias sanoi hiljaa ja painoi päänsä mun olkapäälle. Mä purin huultani. Mun olisi tehnyt mieli itkeä ja puristaa se lujaa itseäni vasten. En silti viitsinyt puristaa, mä en halunnut musertaa omaa, laihaa rakastani. Uskomattoman vahvaa rakasta.
- Mä tiiän, et sua pelottaa. Mut ei sulla oo hätää, sanoin hiljaa ja kietaisin toisenkin käteni pojan ympärille. Elias painautui mua vasten. Se tuoksui niin hyvälle, ja jaksoi muutenkin aina huolehtia itsestään. Kyllä mä huomasin, miten se vähän väliä hiljentyi tuijottamaan lasittuneesti jonnekin. Silloin mä tiesin, että se ajatteli kuolemaa.
Kuolema ei veisi Eliasta multa. Mikään ei veisi, mä en antaisi viedä. Kyllähän toki tiesin, että kaikki ihmiset kuolevat joskus. Elämä ei olisi ikuinen, vaikka niin mäkin olin toivonut lapsena. Toivoin joskus nykyäänkin. En silti antaisi Eliaksen kuolla, en moniin vuosikymmeniin. Kun se lähdön päivä sitten koittaisi, mä lähtisin mukaan. En todellakaan jäisi tänne, mähän kituisin vain ilman Eliasta. Ilman mun päivänvaloani.
- Kiitti kun toit mut tänne. Nättii, Elias sanoi hiljaa ja katseli silmät auki edessä aukeavaa merimaisemaa. Hymyilin vastaukseksi, ja silitin kädelläni toisen ruskeita hiuksia. Elias se vasta nätti olikin, ansaitsi tälläisen paikan, todellakin. Mä ajattelin silläkin hetkellä, että voisin vain pitää sitä haurasta jätkää mun sylissäni vaikka ikuisuuden.
- Sun takia mitä tahansa, vastasin ja Elias käänsi hetkeksi katseensa muhun. Sen katse oli täynnä rakkautta, vaikka samalla taka-alalla piilikin pelko. Kuolemanpelko. Laskin vähän kasvojani, ja annoin huulieni kohdata hetkeksi toisen huulet. Elias kurottui mua lähemmäs ja tarttui ohkaisilla sormillansa kiinni mun kauluspaidasta sen suudelman aikana. Kohta poika jälleen vetäytyi taaksepäin, ja nojautui rintakehääni päällään.
No blinding light or tunnels to gates of white
Just our hands clasped so tight
Waiting for the hint of a spark
- Mitä jos mä vaikka... sokeudun? Silleen on käyny syöpään sairastuneille, Elias sanahti yllättäen ja mä käänsin hiljaa katseeni siihen. Olin mä kuullut useita sen pelkoskenaarioista ja ymmärsin ne täysin. Ei kai tollaisessa tilanteessa voinut olla rauhallisesti, kai siinä rupesi kaikenlaista pelkäämään. Olisin halunnut vaan jotenkin vannoa sille, että mitään ei tapahtuisi. En mä antaisi mitään pahaa tapahtua. Minkä mä tosin sokeutumiselle voisin? En mitään.
- Älä pelkää. Mä pysyn sun kanssa. Tapahtu mitä tapahtu, sanahdin sitten hiljaa. Elias vilkaisi muhun ja sen katseesta mä tiesin, että kyllä se uskoi. Sen oli ehkä vaikea uskoa, mutta se uskoi, koska tiesi, että mä en pystyisi sille koskaan valehtelemaan.
- Sä oot ihanin, Elias huokaisi hieman ja mä naurahdin kevyesti vastaukseksi. Väärin. Elias oli se ihanin, kun jaksoi katsella mua päivästä toiseen, kuunnella mun huolia ja olla aina hymyileväinen. Jopa syöpään sairastuneena, se nyt vaati jo aika paljon.
- Mennäänks syöttää sorsia? Elias kysyi sitten multa hymyillen. Mä painoin suukon sen niskalle, joka oli siis myöntävä vastaus. Elias nousi seisomaan, enkä mä voinut, kuin katsella sitä hymyillen. Sillä oli yhä energiaa ja hymy herkässä, vaikka mä tiesin, että joka ilta nukahtaessaan se pelkäsi, ettei heräisi enää aamulla. Joskus mä vaan valvoin sen vierellä. Joskus mä jopa kallistuin kuuntelemaan, että hengittikö se. Oli kauheeta pelätä sellasta.
- Mennää, naurahdin vastaukseksi ja nousin seisomaan. Elias nappasi mun käteni omaansa. Mun käsi näytti jättiläisen kädeltä, verrattuna Eliaksen kalpeaan, siroon käteen. Siinä me käveltiin vierekkäin, ja mä todellakin olin ylpeä vierelläni kulkevasta ihmisestä. Eliaksen käsi puristi mun kättä, vaikkei sillä paljon voimaa enää ollutkaan.
- Sä oot kyl aika uskomaton, virnistin hieman. Sitä poika todella oli. Elias vilkaisi muhun, ja virne oli peittänyt sen kasvot. Niin suloinen virne, että mun oli pakko kumartua suutelemaan sitä.
If heaven and hell decide
That they both are satisfied
Illuminate the NO's on their vacancy signs
If there's no one beside you
When your soul embarks
Then I'll follow you into the dark
Mä en ollut koskaan ollut mikään hirmu uskovainen. Kun sain Eliaksen elämääni, mä olin alkanut uskoa. Nykyään mä jopa rukoilin sen puolesta. Se oli mulle kuin taivaanlahja. Mä olin jo kerran menettänyt rakkaani kuolemalle – Juulian. Mä en halunnut, että se tapahtuisi enää koskaan. Varsinkaan Eliaksen kanssa, joka olisi vihoviimeinen ihminen, joka ansaitsisi mitään sen kaltaista kohtaloa.
Me istuttiin Eliaksen kanssa sorsa-aitauksen aidalle. Siinä me istuttiin usein. Kaivoin repustani leipäpussin ja me molemmat oltiin ihan hiljaa. Tuuli, ja me hymyiltiin. Vaikka me oltiinkin hiljaa, niin ilman täytti sorsien nälkäinen ja riemastunut kaakatus, joka sai melkein nauramaan. Ne oli suloisia eläimiä. Tarrasin kiinni muutamaan leipäpalaan, jotka nakkasin veteen menemään.
- Hassuu et noikin voi tulla niin ilosiks tollasista pienistä asioista, Elias naurahti hiljaa. Tiesin, mitä se tarkoitti. Sorsien päivien kohokohta oli se, jos joku ihana ohikulkija tulisi ja muistaisi ne, tarjoaisi edes pari leipäpalasta jokaiselle. Mä ja Elias taidettiin olla pikkuhiljaa niiden parhaita kavereita. Jätin hetkeksi katseeni poikaan.
- Vähän kun sä, sanoin lempeästi hymyillen. Elias naurahti, mutta vilkaisi muhun ja nojautui hieman lähemmäs. Sekin jaksoi ilahtua ihan pienistä asioista, vaikka oli vakavasti sairas. Tai ehkä juuri siksi se niistä ilahtuikin. Mun päivänsäteeni.
The time for sleep is now
It's nothing to cry about
'Cause we'll hold each other soon
In the blackest of rooms
