Alaotsikko: Petunia/Severus, het, draamaa, kolme kappaletta raapaleita
Nimi: Kolme kohtausta katkeruudesta
Kirjoittaja: jossujb
Genre: Het, draamaa, kolme raapaletta
Ikäraja: S
Paritus: Petunia Dursley/Severus Kalkaros (Sivuaa Severus/Lilyä ja Petunia/Vernonia)
Vastuuvapaus: Hahmot ja miljööt omistaa J.K. Rowling, täysin ilman rahallisia korvauksia leikin hänen leluillaan hetkisen.
A/N: Tämäkin on yksi niistä parituksista joita olen halunnut kirjoittaa jo vaikka kuinka pitkään. Jos muuten FF100:seni aiheen laajennus tulee onnistumaan halutulla tavalla, ovat nämä raapaleet sitten sanat 045. Kuu, 046. Tähti, ja 047. Sydän. Vuosi raapalehtienkin jatkuu jäljessä, mutta kunniakkaasti.
Kolme kohtausta katkeruudesta
Tekokuu
Lily sai aina vaikka kuun taivaalta, eikä se vaatinut kuin sauvanheilautuksen ja kikatusta.
Eihän se toki ollut oikea kuu, vaan pieni sievä koriste, mutta ei Petunia osannut tehdä tyhjästä aurinkokuntaa. Mitä sen on väliä jos on luokkansa priimus matematiikassa, kun sisar lentää luudalla ja muuttaa vanhat lenkkitossut sisiliskoiksi.
Eivätkä ne lomilta tuliaisina tuodut suklaasammakotkaan oikeasti maistuneet tavallista suklaalevyä paremmilta. Isä ja äiti ne vain ihastelivat hyppiviä karkkeja. Lopputulos olisi täsmälleen sama jos heittäisi kourallisen pastilleja ilmaan, eikä siihen tarvinnut taikasanoja.
Kaikkein ehkä raastavinta kuitenkin oli Lilyn tekopyhä asenne.
”Yhdet on hyviä piirtämään, toiset on hyviä kirjoittamaan ja minä olen hyvä taikomaan.”
Aina yhtä mairean ylemmyydentuntoisella hymyllä pilatut sanat, jotka vain lisäsivät vettä kateuden vesimyllyyn. Oli Lilyllä aina otsaa valittaakin kaikesta mikä lankesi hänelle kuin ilmaiseksi – Tylypahkassa piiritti kuulemma useampikin tyhmä ja ilkeä riiustelija. Lisäksi samalla kadulla asuva kalpea poika kävi kesäisin joka päivä kysymässä onko Lily kotona.
”Ei, Lily on tänään kavereidensa kanssa ulkona. Mutta tulisitko silti sisälle?”
Kysymys, johon eriparisiin parsittuihin vaatteisiinsa pukeutunut poika oli vastannut vain pilkallisesti nauramalla. Petunia olisi voinut näyttää huoneessaan videoita ja lainata sormikkaita, joita pojalla ei ollut pakkasellakaan käsissään, mutta ilmeisesti pelkkä ajatuskin oli täysin naurettava. Olihan Lily nyt tuhansittain tavoiteltavampi vaihtoehto.
Tähtiainesta
Alemmalla Kehrääjänkujalla, lähempänä tupruttavaa tehdasta, asui se Kalkaroksen poika. Lily intti että hän oli oli muka resuisuudestaan huolimatta mukava ja sympaattinen ystävä. Petunia tiesi paremmin hänet vain likaiseksi ja raukkamaiseksi vinkujaksi, joka kuvitteli olevansa jokinmoinen tähti osatessaan heiluttaa taikakeppiä.
Tästäkin huolimatta Petunia oli sietämättömän ihastunut, tai ehkä jopa juuri siitä syystä. Lily piti kaikkeen nyökyttelevästä hännystelijästä kuten kuka tahansa pitäisi, mutta vaatii todellista omistautumista pitää jostakusta joka on todellisilta karvoiltaan niin lävitse vastenmielinen.
”Hei liimaletti, Lily ei ole edelleenkään kotona! Painu kotiisi pesemään naamasi.”
”Kysyinkö minä sinulta mitään, jästi?”
Sananvaihto kävi näin Petunian ikkunan alla lähes joka päivä kokonaisen yhden kesän, kun Lilyä ei usein kotona näkynyt. Joka päivä Kalkaroksen poika tuli heittämään kiviä Lilyn ikkunaan. Joka kerta Petunia hilasi ikkunansa auki vaihtaakseen muutaman tulenkatkuisen sanan epäloogisesti jälkeenpäin posket kuumottaen. Ei auttanut vaikka kuinka olisi päin naamaa poikaa solvannut, kun vatsaa silti nipisteli kuin ilkeäksi äityneen taudin kielissä.
Sydänsolmuja
Naimisiin Petunia meni rakkaudesta, vaikka tietty intohimon syvin kipinä loisti poissaolollaan. Vernon Dursley oli kuitenkin luonteeltaan sopivaakin sopivampi, sillä he molemmat pyrkivät aggressiivisesti normaaliuteen kaihtamatta sanoja tai tekoja. Sekä Petunialla että Vernonilla oli alusta pitäen terävä sana hallussa ja pitkään he olivat toisiaan kiusanneetkin ennen kuin hoksasivat olevansa toisilleen sopivat kuin palapelin vierekkäiset palaset.
Mutta aivan sydämensä syvimmissä sopukoissa, siellä missä omalla valinnalla ei ole jalansijaa, Petunia kuitenkin tiesi, ettei ikinä voisi olla täysin tyytyväinen.Todennäköisesti se ei oikeasti liittynyt edes Kehrääjänkujan perukoiden Severus Kalkarokseen, josta Lilyn sanojen mukaan oli kasvanut paha mies. Petunia ei voinut sanoa mitään, hän oli viimeisen kerran nähnyt nykyisin vain mustiin pukutuvan nuorukaisen ehkä kuusitoistavuotiaana.
Todellisuudessa Petuniaa ärsytti, suorastaan riipi se, ettei Lilylle ollut kelvannut se poika joka uskollisuudesta odotti joka päivä ikkunan alla. Mieluummin valitsi hyväkroppaisen urheilijan, vaikka toinen oli suorastaan repinyt sydämen rinnastaan lahjaksi. Eipä toki, sitä ei Petunia ollenkaan epäillyt etteikö Severus Kalkaros olisi ansainnut sisarensa äkillistä takinkääntöä, päinvastoin. Toisin kuin Lily, niin hän oli aina tuntenut koiran karvoistaan.
Eikö olekin hassua, että kokonaisen ihmiselämän kaikki katkeruudet voivat perustua yksille rukkasille, jotka oma sisar antoi saman kadun pojalle, joka ei olisi pitänyt Petuniasta olisi tilanne ollut miten tahansa toinen tai toisin järjestetty.