Kirjoittaja Aihe: Pimeyden kutsu (k-11, adventure, kasvutarina, horror, humor yms. (Orave/OC))  (Luettu 3679 kertaa)

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
Nimi: Pimeyden kutsu
Ikäraja: K-11
Genre: Sekoitus adventurea, kasvutarinaa, draamaa, toisinaan lievää horroria.  Huumoria ja komiikkaakin yrittää olla mukana
Varoitukset: Verenhimoisia taikaolentoja
Paritukset: Orave/OC  (sivuosassa)
Disclaimer: Suurin osa hahmoista ja monet käsitteet ja olennot ovat J.K. Rowlingin keksimiä ja kunnia niistä kuuluu yksin hänelle. Minä vain annoin mielikuvitukseni lentää ja vähän leikin niillä, omaksi ilokseni ja vailla taloudellisen hyödyn tavoittelua. Mukana on myös itsekeksimiäni otuksia ja pari omaa hahmoa..
Summary: Mitä kaikkea jännittävää professori Orave kohtasikaan matkoillaan ja miten hänestä lopulta tuli Lordi Voldemortin käskyläinen.
A/N: Tämä on vuosien takainen projektini, jota innostuin jälleen kirjoittamaan. En ole juuri lukenut Oravesta kertovia ficcejä, joten päätin kirjoittaa sellaisen itse. Tästä muodostunee ilmeisen pitkä ficci, ja tämä on myös  genreltään aika sekalainen. Koska muut ficcini ovat olleet aika synkkäilmeisiä, olen yrittänyt upottaa tähän tarinaan huumoria ja kepeitäkin elementtejä niiden vastapainoksi. Kaikkihan me kuitenkin tiedämme, miten Orave-paran lopulta käy, ja matkallaan hän tulee myös kohtaamaan paljon pelottavia asioita, joten varmuudeksi laitoin nyt tuon ikärajan k-13:een. Lähtöjään Orave ei kuitenkaan ole mielestäni paha tyyppi, ja olen tässä koettanut tehdä hänestä mahdollisimman sympaattisen.
Muutama ensimmäinen luku on ollut luettavana täällä finissä vuosia sitten, mutta sitten jäin pitkälle ficcaustauolle ja tämä jäi kesken. Nyt siis uusi yritys, ja taidan samalla tarpeen mukaan hieman restauroida vanhaakin tekstiä. Tässä olisi nyt alkuun prologi ja ensimmäinen luku, jossa Oravemme matka alkaa ja hän törmää ainakin yhteen mystiseen taikaotukseen.

Jos ajatuksia heräsi, niin kommentit ovat aina tervetulleita! Otan vastaan myös ehdotuksia siitä, missä maassa Orave voisi vierailla ja mitä siellä kohtaisi. Kaikkea en luonnollisesti varmaan voi toteuttaa, mutta olisi ihan kiva saada uusia ideoita kirjoittamiseen. Kiitos ja kumarrus!
 

Pimeyden kutsu


PROLOGI

Thiren, Albania

Metsän sydän oli pimeä, synkkä ja tiheä. Siellä puut mätänivät pystyyn ja niiden ruskeat, paljaat oksat olivat väänteillä ja vänkyröillä aivan kuin jollain nääntyneellä olentoparalla. Aluskasvillisuutta ei juurikaan ollut, vain nahkeita, puista ajat sitten pudonneita lehtiä ja limaisia sieniä ja sammalia. Siellä vallitsi pahaenteinen äänettömyys, eikä monellakaan metsän asukilla ollut sisua tunkeutua sinne. Ne onnettomat, jotka sinne eksyivät, eivät koskaan palanneet.

Kerran alue oli ollut rehevää ja eläväistä, vaikka koko metsän maine olikin arvoituksellinen. Sitä kutsuttiin ”Mustaksi Metsäksi”, ja kautta aikojen metsän kyljessä sijaitsevan pikkukylän asukkaat olivat pelotelleet tuhmia lapsia siellä asuvista kammotuksista. Omituiset äänet kantautuivat sen tiheiköistä öisin, eikä pimeällä juuri ketään huvittanut samoilla sen synkissä syvyyksissä.

Kukaan kyläläisistä ei muistanut tarkkaa ajankohtaa, mutta vajaa kymmenen vuotta sitten metsä oli jollakin kammottavalla tavalla muuttunut. Muutosta ei näkynyt metsän reunaan, mutta sen tunsi. Jokin paha on tullut metsään, kyläläiset totesivat, ja sen jälkeen he karttelivat metsää yksissä tuumin. Joku, tai jokin, oli asettunut metsän sydämeen. Sieltä pahuus säteili metsän joka kolkkaan kuin tyynen järven pintaan heitetyn kiven aiheuttamat vedenväreet. Kukaan ei tiennyt, mistä oli kyse, eikä kukaan myöskään uskaltanut ottaa siitä selkoa.


Tylypahka, rehtorin työhuone

Ovelta kuului vaimea koputus. Albus Dumbledore kohotti katseensa paksusta pergamenttipinkasta, jota oli juuri selaillut, tuijotti tammiovea hetken miettiväisenä ja kehotti sitten tyynesti: ”Sisään.”
Ovi avautui, ja huoneeseen kurkisti hermostuneen näköinen nuori mies.

”Kas, mutta hyvää huomenta, professori Orave. Käy toki peremmälle!” Dumbledore tervehti iloisesti. Mies pujottautui oviaukosta ja hivuttautui kohti jykevää pöytää, jonka ääressä Dumbledore istui. Dumbledore kiepautti kuin ohimennen sauvaansa ja siinä samassa häntä vastapäätä pöydän toiselle puolelle ilmaantui muhkea, sininen, vaaleanpunaisin elefantein kuvioitu laiskanlinna.

”Istu toki ja tee olosi mukavaksi. Maistuisiko kenties sitruunatoffee?” Dumbledore kysyi ja rapisutti pöydällään olevaa pussia.

”E-ei kiitos, rehtori”, professori sanoi vaivaantuneen oloisena ja istuutui tuolin reunalle. Laiskanlinna oli kuitenkin upottavan pehmeä, ja hän humpsahti saman tien syvälle tyynyn keskelle. Kädet heilahtivat hullunkurisesti ja professori parka huomasi tarkastelevansa lähietäisyydeltä polviaan, jotka olivat yllättäen kohonneet lähes hänen leukaansa saakka.

”Suo anteeksi, ” Dumbledore sanoi yrittäen pitää naamansa peruslukemilla, ”unohdin varoittaa tuolini erinomaisesta jousituksesta...”

Tulipunaiseksi karahtanut professori kömpi vaivalloisesti tuolin uumenista ja tyytyi seisomaan. Hän vaihteli painoaan jalalta toiselle ja vilkuili epäluuloisen näköisenä teräväsilmäistä tulenlieskaa muistuttavaa feeniks-Fawkesia, joka kuikuili häntä orreltaan huoneen toiselta laidalta selvästi huvittuneen näköisenä. Seinillä riippuvista muotokuvista kuului epämääräisiä yskähdyksiä ja jokunen rykäisyksi naamioitu naurunpärskäys.

”Minkähänlaista asiaa sinulla oli, professori Orave?” Dumbledore kysyi levollisesti, iskien huomaamatta silmää feenikslinnulle.

”Tuota... olen tässä miettinyt”, Orave takelteli, yrittäen epätoivoisesti koota arvokkuutensa rippeitä, ”että olisiko mahdollista pitää vuoden verran virkavapaata. Minä... haluaisin nähdä vähän maailmaa ja...” Hän vaikeni hieman nolostuen.

”Jatka toki”, Dumbledore rohkaisi ystävällisesti.

”Haluaisin kehittyä opettajana”, mies jatkoi raivokkaan päättäväisesti, ”saada vähän käytännön kokemusta. Tiedättehän... kun kirjat eivät koskaan kerro kaikkea.”

”Olet oikeassa, kirjat eivät koskaan kerro kaikkea.” Dumbledore tarkasteli nuorta professoria pitkään puolikuulasiensa läpi, ennen kuin jatkoi: ”Haluaisit siis pitää välivuoden. Eiköhän se järjesty.”




1.

Orave manasi katkerasti sitä päivää, jolloin oli uskaltautunut Dumbledoren työhuoneeseen anomaan virkavapaata. ”Mitähän päässäni mahtoi silloin oikein liikkua”, hän jupisi itsekseen. Hän talsi pitkin mutavelliksi muuttunutta tietä jossakin päin Venäjää. Ajan- ja paikantaju alkoi jo olla hämärtynyt. Joka askeleella hänen mutakuorrutetut mustat saappaansa päästivät hermoja raastavan maiskauksen, ja se olikin sitten ainoa ääni painostavassa hiljaisuudessa. Kuinka kauan hän olikaan jo matkannut?

Reilu kuukausi sitten, kevätlukukauden viimein päätyttyä, hän oli pakannut innosta puhkuen kamppeensa ja heittänyt toistaiseksi hyvästit Tylypahkan noitien ja velhojen koululle, jossa hän oli ehtinyt opettaa vasta yhden vuoden. Kun hän aikoinaan oli itse valmistunut Tylypahkasta, hän oli oitis tiennyt, mikä häntä kiinnosti: pimeyden voimat ja niiltä suojautuminen. Tästä kertoi myös V.I.P- ja S.U.P.E.R-tutkintojen tulokset. Niinpä hän olikin lähtenyt syventämään tietojaan alasta, ja kouluttautunut lopulta opettajaksi. Hän oli aina ollut luokkansa priimus, jo Tylypahkan ensimmäiseltä luokalta lähtien. Hän osasi edelleenkin ladella pitkiä pätkiä ulkomuistista lukemistaan oppikirjoista. Hän oli opetellut kirjat niin hyvin, että oli osannut ne joskus etuperin, takaperin, keskeltä laidoille ja jopa väärinpäin, jos oikein yritti. Hänellä oli ”nerokas pää”, kuten tavattiin sanoa, ja kyltymätön oppimisen halu. Mutta hänen käytännön taitonsa olivat lähinnä vitsi. Hän oli myös hieman ujo. Näistä ominaisuuksista hän olikin saanut kuulla koko ikänsä.

Opetusvelvollisuuden viimein jäätyä Dumbledoren luvalla tauolle hän oli viettänyt noin kuukauden päivät kierrellen omaa maataan. Hän oli nuori, innokas, koko maailma oli hänelle avoin. Siltä se oli tuntunut ainakin ensimmäisinä päivinä. Hän oli käynyt kuuntelemassa muutamia entisten opettajiensa luentoja verestääkseen vanhoja muistoja. Oli ollut mukava tarkastella aihetta jälleen oppilaan roolissa. Eräs opettaja oli ystävällisesti järjestänyt hänelle tilaisuuden päästä muutaman viikon ajaksi tarkkailemaan Taikaministeriöön Taikuuden sopimattoman käytön viraston tapahtumia, sekä Taikaolentojen sääntö- ja valvontaosastossa toimivien jaosten toimintaa. Siellä häntä kiinnosti erityisesti kaikki vähänkin vaarallisempiin otuksiin liittyvät tapaukset.

Hän oli muun muassa saanut nähdä, kuinka kelppi, petollinen ja ihmislihaa himoitseva muodonmuuttajavesihenki, tehtiin vaarattomaksi. Hän oli myös päässyt seuraamaan  punalakinkarkotuspartiota, jolle tuli kiireellinen visiitti Suomeen: maan itärajoilta löytyi nimittäin alueita, jotka olivat suorastaan hengenvaarallisia jästeille, koska ne kuhisivat punalakkeja. Jästit olivat jostain syystä saaneet villityksen tutkailla melkein puolenvuosisadan takaisia sotatantereita, joilla he olivat tietämättään melkoisessa vaarassa siellä vaanivien pienten mutta ärhäköiden, nuijilla varustautuneiden punalakkien vuoksi. Orave oli ollut sillä reissulla vähällä saada itsekin nuijasta päähänsä…

Taikuuden sopimattoman käytön virastoa oli kohdannut Oraven nähden ainoastaan yksi pimeyden voimilta haiskahtava tapaus, muut olivat olleet lähinnä harmillisia mutta tavallisia pikkupiloja jästeille (kaksi purevaa ovenkahvaa, jalan ympärille rutistuva kenkä ja tomaattisäilykepurkki, joka pläjäytti sisältönsä purkkia avaavan epäonnisen naamatauluun). Tämä yksi tapaus sai kuitenkin yhä kylmät väreet kulkemaan pitkin Oraven selkäpiitä. Erääseen jästien antikvariaattiin oli jostakin, epäilemättä jonkun pimeyden velhon kalustoista, päätynyt myyntiin kauniin ja arvokkaan näköinen korulipas. Eräs vanha jästirouva oli ostanut sen ja lahjoittanut tyttärentyttärelleen. Kun lapsi oli avannut lippaan, hän oli ollut vähällä päästä hengestään – lippaassa olleet korut olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, ryömineet kuin hyönteiset vaatteiden alle, pureutuneet ihoon kiinni, kietoutuneet kaulan ympärille. Onneksi naapurissa asui muuan noita, joka oli sattunut huomaamaan lapsen hädän, rynnännyt oitis hätiin ja hälyttänyt heti paikalle Taikaministeriön väkeä. Tytölle ei jäänyt pysyviä vammoja, mutta ministeriön unhoituttajilla oli melkoisesti tekemistä kadunvarren ihmisten kanssa.
 
Lopulta Orave oli katsonut asiakseen jatkaa tutkimuksiaan omillaan, hän halusi vihdoin kokea jotain aivan yksikseen. Niinpä hän oli kuluttanut aikaa kierrellen velhojen ja muutamaan otteeseen myös jästien pubeja, koska oli todennut ne oivallisiksi tiedonlähteiksi melkein asiassa kuin asiassa. Hän oli kuunnellut korvat höröllä keskusteluja siinä toivossa, että jostain olisi kantautunut hänen korviinsa jotain, mikä viittaisi pimeyden otuksiin tai muuhun mielenkiintoiseen.

Eräässä jästikrouvissa hän olikin kuullut jotakin, joka vaikutti lupaavalta. Vanhahkonsorttinen täti-ihminen oli selittänyt tohkeissaan ystävälleen, että hänen puutarhaansa oli asettunut jonkin sortin hirviö. Hän ei ollut nähnyt sitä kertaakaan, mutta hänen kissansa ei ollut uskaltautunut lähellekään takapihaa, ja öisin pihalta kuului epämääräisiä ääniä ja örinää. Puutarhavajakin oli romahtanut. Kiinnostuneena Orave oli ottanut selvää, missä nainen asui, ja hiipinyt yön tullen tämän puutarhaan selvittääkseen, mistä oli kyse.

Puutarha oli kylpenyt aavemaisessa kuunvalossa, ja heti saapuessaan sinne hän oli aistinut, että joku taikaolento oli lähellä. Jännittyneenä hän oli hiippaillut lähemmäs, kaikki aistit terästäytyneenä. Pihan nurkassa oli ollut raparperipenkki. Korkeat raparperinvarret olivat olleet lähes metrin korkuisia, ja niiden purjeiden kokoiset tummanvihreät lehdet voisivat kätkeä allensa ties minkälaisia otuksia. Hän oli kuullut puskasta tuhinaa ja mutinaa ja tajunnut, että siellä se ”hirviö” nyt lymyili.
Vastoin kaikkia turvallisuussääntöjä, aivan liian innokkaana lopultakin saamaan käytännön kokemusta, hän oli yksinkertaisesti työntänyt raparperinlehden sivuun ja kurkannut, mitä sieltä alta löytyi.

Hän oli ehtinyt nähdä punaisina kiiluvat, yliluonnollisen näköiset silmät noin kahden metrin päässä omista kasvoistaan, ja hänen sydämensä oli hypännyt kurkkuun. Äkkiä hänen kokemuksenhalunsa oli romahtanut ryminällä alas. Hän oli tuijottanut hetken jähmettyneenä silmäparia. Silmät olivat kaventuneet viiruiksi ja sinkoilivat kipinöitä. Sitten silmät olivat vyöryneet vauhdilla häntä kohden omituisen ääntelyn säestyksellä, ja seuraavaksi Orave olikin saanut tuntea erittäin epämiellyttävän kivun naamassaan. Hän oli parkaissut ja kohottanut kätensä hutmaisemaan otusta. Se roikale oli tarrannut hänen nenäänsä!

”Senkin kaalipää!” otus oli tokaissut irrottaessaan otteensa ja viilettänyt sitten kovalla rytinällä ja hävyttömästi sadatellen viinimarjapuskiin. Se oli kadonnut nopeasti, mutta Orave oli ehtinyt nähdä sen frettimäisen olemuksen. Paitsi että tämä fretti oli ollut noin ketun kokoinen, ja käyttänyt kieltä, joka ei todellakaan olisi sopinut isoäidin päivälliskutsuille. Paitsi että tämä fretti oli purrut häntä nenään. Paitsi että tämä fretti oli juuri haukkunut häntä kaalipääksi.

Issikka, Oraven hölmistyneet aivot olivat ehtineet todeta. Seuraavaksi olikin kuulunut helvetillinen kiljunta. Vanharouva oli ilmeisesti herännyt pihaltaan kuuluvaan mekkalaan, eikä se kyllä tarkemmin ajatellen ollutkaan mikään ihme. Jokin oli räsähtänyt, ja seuraavaksi Orave oli havainnut häntä lähestyvän tunnistamattoman lentävän esineen. Kun esine oli ohittanut hänen vasemman korvansa millin päästä ja räsähtänyt hänen jalkansa viereen, hän oli tunnistanut sen lentäväksi kukkaruukuksi. Siinä vaiheessa hän oli katsonut parhaaksi liueta paikalta.

”Sinä hunsvotti! Ulos puutarhastani!” kimakka naisääni oli säestänyt, kun Orave oli painunut portista pihalle. Uudesta räsähdyksestä päätellen vielä toinen lentävä kukkaruukku oli singottu hänen peräänsä, mutta se meni hänen onnekseen kirkkaasti ohi. Orave parka. Hänhän oli vain yrittänyt olla avuksi...

Se siitä sitten. Orave muuttui edelleen kirkkaanpunaiseksi muistellessaan tapahtunutta. Se oli ollut noloa ja äärimmäisen nöyryyttävää. Hänen nenänsä oli turvonnut noin kolminkertaiseksi ja muuttunut tomaatinpunaiseksi, ja sitä oli kivistänyt monta päivää. Kaikki yhden ainoan issikan takia. Issikka oli vieläpä melko tavanomainen otus velhomaailmassa.

Issikkaepisodin jälkeen Orave oli karistanut melko nopeasti maan tomut jaloistaan. Hän oli mennyt uudestaan Suomeen, tuohon revontulten maahan, koska punalakkipartion ansiosta oli todennut sen kiintoisaksi paikaksi. Erityisesti hän oli ihastunut Lappiin, jossa oli yhä jäljellä paljon mystiikkaa ja muinaisia taikoja. Seidat ja shamaanit, heidän ikivanha taikuutensa, ei voinut muuta kuin kiehtoa. Suomesta hän oli jatkanut soljuvasti Venäjälle, jossa hän oli nyt viipynyt jo muutaman päivän, mikä riitti hänelle. Venäjä teki hänen olonsa ahdistuneeksi. Liian iso maa, liian kurjat olot. Koko maa tuntui kuohuvan, jästiteillä oli siellä meneillään julmia asioita, joita olisi melkeinpä voinut verrata pimeyden voimiin.

Orave ei ollut koko Venäjällä vierailunsa aikana törmännyt yhteenkään velhoon tai noitaan, ja hän tiesi vaihtavansa maisemaa piakkoin. Nyt hän taittoi matkaa jalan syrjäisellä metsätiellä, melko tympääntyneessä mielentilassa. Issikan jälkeen ei ollut tapahtunut mitään mielenkiintoista, ja hän kaipasi vaihtelua. Lisäksi ainainen mutavellikeli alkoi väsyttää, ja hänestä tuntui, ettei Venäjä todellakaan ollut se hänen paikkansa. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja metsä hänen kummallakin puolellaan tummeni. Hän halusi karaista itseään, ja pyrki pitämään synkkyyden ja yksinäisyyden nostattaman pelontunteen kurissa.

Äkkiä hänelle tuli epämiellyttävä tunne. Aivan kuin joku tuijottaisi häntä. Hän kuuli rasahduksen takaansa, jähmettyi paikoilleen ja kuunteli. Maiskahduksia tieltä, aivan hänen takaansa. Hän kääntyi hypähtäen 180 astetta ympäri ja silmäili vauhkona tietä. Ei ristin sielua. Hän kääntyi epäluuloisena takaisin menosuuntaan ja otti muutaman varovaisen askeleen eteenpäin.

Jälleen sama ääni. Joku seurasi häntä nyt, hän oli varma siitä. Hän käännähti taas ympäri, sytytti taikasauvansa päähän valon ja valaisi sillä tietä ja ympäröivää metsää. Mitään tavanomaisesta poikkeavaa ei näkynyt. Hänen ihoaan pisteli joka puolelta ja hän tunsi sydämensä hakkaavan. Ilmeisesti se hänen kaipaamansa vaihtelu oli lähempänä kuin hän oli uskaltanut toivoa.
« Viimeksi muokattu: 27.05.2015 09:26:54 kirjoittanut Vanilje »
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N: Orave kohtaa viimein todella vaarallisen taikaolennon

2.

Orave tähyili silmät viiruina ympäristöä. Hän ei voinut käsittää, mistä ääni oli tullut. Ehkä hän sittenkin vain kuvitteli kaiken? Hän yritti rauhoittua ja selasi päässään läpi oppikirjoja. Hänen mieleensä ei kuitenkaan tullut mitään hohdokasta, ei mitään, mikä voisi selittää tilannetta. Hän otti kokeeksi taas muutaman askeleen eteenpäin. Tällä kertaa hän ei kuullut mitään.

Rohkaistuneena hän tihensi askeleitaan, mutta ei kulunut kauaakaan, kun hän taas kiepahti ympäri tähyilläkseen hermostuneena taakseen. Inhottava tunne siitä, että joku seurasi häntä, ei hävinnyt. Tiellä näkyi ainoastaan mutalätäköitä ja kivenmurikoita – ei kerta kaikkiaan mitään muuta.

Sama hippaleikki jatkui. Orave eteni aina muutaman kymmenmetrisen eteenpäin ja sitten hänen oli pakko kääntyä ympäri, ainoastaan todetakseen, että tie hänen takanaan oli tyhjä. Seuraamisen tunne vain vahvistui kaiken aikaa, ja se oli hyvin ahdistavaa. Pakokauhu sai hänet juoksemaan, mutta juoksipa hän sitten kuinka pitkiä matkoja tahansa, aina näkymätön vainoaja pysyi hänen kintereillään. Hän alkoi jo uupua, lihaksia särki rasituksesta. Hän pakeni jotakin näkymätöntä mutta tiedostettavaa, ja tajusi jatkuvasti selkeämmin, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia päästä pakoon.

Hiljalleen hän alkoi vaipua epätoivoon. Ajan- ja paikantaju katosivat, hän vaelsi merkityksettömänä hämäryydessä ja tie oli loputtoman pitkä ja johti suoraan helvettiin. Hänen tahdonvoimansa hiipui jatkuvasti, ajatukset puuroutuivat, koko olemus veltostui. Lopulta hän ei enää edes jaksanut kääntyä eikä juosta, hän vain laahusti eteenpäin vauhdin kaiken aikaa hidastuessa. Ahdistus, epätoivo ja pelko nakersivat häntä sisältäpäin kuin toukka omenaansa.

Lopulta Orave ei enää jaksanut. Hän lyyhistyi mutaan polvilleen, kaiken toivon ja tarmon menettäneenä. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen, ensin yksittäisinä helminä, mutta pian jo hohtavina puroina. Hänen katseensa harhaili hetken mitään näkemättömänä taivaan tähdissä, ympäröivissä metsissä ja lopulta enää tien ruskehtavassa pinnassa. Hän kaatui maahan kyljelleen, käpristyi sykkyrälle itsensä ympärille ja peitti viitalla kasvonsa itkien surkeana turhuuttaan. Hänen matkansa oli vielä tuskin alkanutkaan, ja nyt se jo päättyisi. Traagista.

Sillä samalla hetkellä, kun Orave oli lyyhistynyt maahan, yksi tiellä lojuvista kivistä näytti heräävän henkiin. Jos Orave olisi katsellut, hän olisi nähnyt, miten kiiltävä kivi kohosi maasta kuin jokin iljettävä kasvinverso. Kivellä oli pienet, vänkyräiset jalat ja hiilenmustat, pistävät silmät. Tarkemmin katsottuna se ei enää muistuttanut kiveä lainkaan.

Otus oli suurin piirtein marsun kokoinen, sillä oli sileäkarvainen graniitinharmaa ruumis, joka oli muistuttanut erehdyttävästi kivenmurikkaa, kun karvat myötäilivät sen pikkuruista vartaloa. Otus oli lymyillyt kyyryssä tiellä, pää piilossa vartalon alla ja kiveä muistuttava selkä kaarella. Sen pää oli suhteettoman suuri, harmaa ja epämiellyttävä. Silmät hehkuivat sen naamassa kuin kaksi mustaa reikää, ja silmien alapuolelle avautui ensin pieni rako, joka kasvoi edelleen. Se oli suu, joka oli täynnä neulamaisia, hirvittäviä hampaita. Otus nosti karvansa pystyyn, avasi kitaansa ammolleen ja lähestyi avutonta uhriaan voitonriemuinen ilme rumilla kasvoillaan, lipoen sinertävällä, kolmihaaraisella kielellään suupieliään.

Orave oli epäonnekseen törmännyt vainotsuun, pieneen, venäläiseen pikkupiruun. Vainotsujen ilkeä tapa on seurata ihmistä tämän varjossa ja kumartua aina kiireesti, kun uhri kääntyy. Mitä kauemmin sitä jatkuu, sitä syvemmälle epätoivoon ja sitä kautta suurempaan vaaraan uhri joutuu. Otus oli piinannut Oravea jo useita tunteja, ja onnistunut viimein murtamaan hänet. Nyt se aikoi siirtyä operaationsa viimeiseen vaiheeseen, nimittäin iltapalalle. Eikä ollut erityisen hankalaa käsittää, mitä tarjoiltiin ruokalistalla. Oravella olisi tärkeä osa illan ruokahetkessä, eikä hän taatusti olisi ainakaan kutsuvieras.

Otus ponnahti ilmaan ja laskeutui hämmästyttävän ketterästi Oraven päälle. Orave tunsi tömäyksen ja painon lonkkansa päällä, mutta ei enää jaksanut välittää. Hänen ruumiinsa vavahteli viimeisten nyyhkytysten kourissa, ja sitten hän makasi hiljaa, täysin voimattomana tekemään mitään. Oravella oli kuitenkin käynyt onni onnettomuudessa: hän oli vetänyt viittansa päänsä yli ja makasi tiellä tiiviillä mykkyrällä, kokonaan viittansa peittämänä. Hänen viittansa oli paksua, tukevaa kangasta, ja kiristyneenä hänen ruumiinsa ympärille se suojasi häntä oivallisesti: pikkupirun hampaat eivät saisi siitä helposti otetta.

Vainotsu ei päässytkään käsiksi kaulaan ja kasvoihin, josta se olisi mieluusti aloittanut aterioinnin. Se rapsutteli viittaa kiukustuneena, yrittäen löytää heikkoa kohtaa. Se tunsi uhrinsa sydämenlyönnit ja verisuonten houkuttelevan sykkeen kankaan alla. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Se kokeili muutamaan otteeseen hampaitaan, mutta onnistui vain saaman suuhunsa pahan maun ja muutamia langanpätkiä. Nyt sillä alkoi totisesti kiehua.

Se hypähti närkästyneenä alas ja alkoi kierrellä uhrinsa ympärillä etsien jälleen heikkoa kohtaa. Tämä ei nyt mennyt ollenkaan sen suunnitelmien mukaan. Yleensä sen uhrit olivat vain jääneet polvilleen nyyhkyttämään, jolloin se oli iskenyt kaulaan ja hoitanut homman nopeasti ja (epä)siististi. Nyt sillä oli avattavana säilyketölkki, ja se huomasi, ettei todellakaan pitänyt säilykeruoasta.

Viitan alta pilkisti toinen Oraven saappaista. Se oli ainoa uloke, josta saisi otteen. Silmäiltyään saappaankärkeä hetken vainotsu päätti ryhtyä tuumasta toimeen. Otuksen perunankokoinen suuaukko näytti aivan liian suurelta sen pienehköihin kasvoihin. Kuului terävä loksaus leukojen vääntyessä sijoiltaan, ja suu venyi vielä entisestään, paljastaen aina vain lisää naskalihampaita. Sen koko naama halkesi ja katosi näkyvistä. Pian se oli pelkkää suuta, joka oli jo pienen lautasen kokoinen. Otus ahmaisi saappaankärjen suunsa syvyyksiin vähän samaan tapaan, kuin käärme nielee rotan. Itse asiassa sen suu toimi hyvinkin samaan tyyliin. Sen hampaat upposivat saappaan paksuun nahkaan ja lävistivät sen, pureutuen syvemmälle, syvemmälle – kunnes saavuttivat Orave-paran viattomat varpaat.

Karjaisu olisi luultavasti herättänyt pienen hautausmaankin. Orave ponnahti pystyyn salamannopeasti, löytäen itsestään budokan kykyjä, joita ei edes tiennyt omaavansa. Hänen jalkansa heilahti läpi ilman hyvinkin kierrepotkua muistuttavalla liikkeellä, jonka vipuvoima riitti irrottamaan naskalihammaspeikon otteen saappaasta ja paiskaamaan sen luodin nopeudella metsään. Valitettavasti vain sen matka tyssäsi nopeasti suureen tien vieressä kasvavaan mäntyyn, johon se törmäsi. Sen hervoton ruumis valui runkoa pitkin alas ja jäi liikkumattomana juurelle makaamaan.

Orave oli tehnyt potkunsa seurauksena ihailtavan ilmapiruetin ja laskeutunut sitten vähemmän ihailtavasti suoraan takamuksilleen kuralammikkoon. Hän istui siellä hetken täysin typertyneenä, kunnes havaitsi epämiellyttävän, jäisen veden huljuttelevan alushousujaan. Hän ponnahti sadatellen ylös ja jäi seisomaan tielle sydän edelleen hakaten ja henkeään haukkoen. Hänen kovia kokeneita varpaitaan pisteli inhottavasti, ja hän oli yltä päältä mudassa lojuttuaan tiellä. Oli ehkä onni, ettei Orave heti tajunnut, kuinka hilkulla hänen henkiriepunsa oli ollut. Hän asteli tien poikki ja kumartui männyn juurelle tarkastelemaan otusta, jonka oli juuri paiskannut pusikkoon.

Otus oli saanut aika tällin, ja luultavasti pysyisi unten mailla ainakin pari tuntia. Sen jo valmiiksi muhkuraiseen päähän oli nousemassa aimo kuhmu, ja muutama naskalihammas oli katkennut. Se ei kuitenkaan ollut vakavaa, koska tilalle kasvaisi ennen pitkää uusia, entistä terävämpiä. Orave tunnisti otuksen kirjan kuvan perusteella, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen hänen aivojensa käsittäessä, mitä olisi voinut tapahtua. Orave pohti hetken, pitäisikö hänen tappaa tuo viheliäinen otus, ja pyöritteli mietteliäänä sauvaa kädessään. Yksi pieni kirous, eikä se edes tuntisi mitään.

Lopulta hän kuitenkin laski sauvansa, silitti otuksen silkkistä turkkia kevyesti ja kääntyi lähteäkseen. Tappaminen ei ollut hänen hommiaan, oli tilanne mikä hyvänsä. Hän ei koskaan ollut pitänyt väkivallasta eikä turhasta tappamisesta. Ei ollut mitään järkeä sammuttaa elämän liekkiä olennolta, joka vain eli elämäänsä ja teki, mitä sen täytyi. Orave asteli eteenpäin tiellä ja tunsi kasvaneensa. Hän oli mielestään pujottanut yhden helmen viisauden ja elämänkokemuksen helminauhaan, ja pitkästä aikaa hän tunsi olonsa onnelliseksi ja levolliseksi. Eikä hän onnekseen törmännyt uusiin vainotsuihin enää sinä yönä.
« Viimeksi muokattu: 28.02.2012 09:23:19 kirjoittanut Morwen »
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N: Oravemme on päätynyt Kiinaan...

3.


Kiina. Se oli suunnaton, värikäs, sanoinkuvaamaton... Orave käveli mykistyneenä pitkin Karamayn kapeita mukulakivikatuja. Värikkäitä silkkikankaita, lohikäärmekuvioita, paperilyhtyjä, hymyileviä ihmisiä, tuoksuja, vilinää. Hänen päänsä oli aivan pyörällä, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavanlaista ja tiesi, ettei tulisi koskaan tämän jälkeen näkemäänkään.

Ilma oli hiostavan kuuma, mutta useimmilla ihmisillä näytti olevan puku päällä. Orave huomasi heti, että hänen nukkavierua matkaviittaansa vilkuiltiin vaivihkaa kummastuneesti, vaikka aina, kun hän kohtasi jonkun katseen, hän sai vastaansa leveän hymyn. Orave oletti, että olisi parasta sopeutua maisemaan, joten hän pujahti kapeasta kahden rakennuksen välisestä aukosta pienelle, päättyvälle sivukujalle, jossa oli vain pari roskakasaa ja joka rajoittui kolmen rapistuneen rakennuksen ikkunattomiin takaseiniin.

”Täydellistä”, Orave mutisi tarkistaessaan, ettei paikassa ollut muita. Hän lausui pari valittua sanaa sauvaansa heilauttaen ja teki paikan luotaantyöntäväksi. Nyt kaikki, jotka lähestyisivät häntä, saisivat automaattisesti mieleensä jotain tärkeää menoa, ja hän saisi olla rauhassa. Orave kaivoi viittansa taskusta matka-arkkunsa, jonka hän oli pienentänyt jästien tulitikkurasian kokoiseksi. Hän lausui palautusloitsun ja väistyi varpaitaan ajatellen kiireesti pois tieltä, kun pieni puurasia paisui äkisti raskaaksi puuarkuksi. Se nyt vielä puuttuisi, että hän saisi kaksikymmentä kiloa tammipuuta jo valmiiksi koviakokeneiden varpaidensa päälle. Vainotsun hammasrivistä muistuttavat reiät koristivat edelleen hänen toista jalkaansa.

Hän avasi arkkunsa, josta leyhähti melko tunkkainen haju. Pitemmän päälle vaatteille ei näköjään tehnyt hyvää lojua tiivispakkauksessa... Hän penkoi arkkunsa sisältöä. Valikoima viittoja, jästivaatteita, Bertie Bottin Jokamaunrakeita, sukkia, muutama kirja, Niken lenkkarit, luudanvarsi (Komeetta kaksisataakuusikymmentä), noidankattila, erinäisiä liemiaineksia, varakengät ja varakenkien varakengät, näkymättömyysviitta, vaimennettu ilmiskooppi, jästirahaa, kuivalihasuikaleita, Mars-patukoita (jästiherkku, jota Orave ei voinut vastustaa)... viimein hän löysi etsimänsä. Ruskeaan paperiin käärityn paketin, jonka oli saanut läksiäislahjaksi Dumbledorelta. Vanha velho oli ojentanut sen hänelle ja todennut, että jästien maailmassa sille saattaisi olla käyttöä.

Orave kääri paperin auki, ja nyytistä paljastui siisti, tumma jästipuku, valkoinen kauluspaita ja tummansininen solmio. Huokaisten Orave puki vaatteet ylleen ja vaihtoi rähjääntyneet nahkasaappaansa mustiin kenkiin. Hän kampasi tumman tukkansa jakaukselle ja tarkasteli tulosta pienestä peilistä. Täydestä menisi, hän arveli. Ainoastaan solmio tuotti vaikeuksia: hän ei ollut koskaan käyttänyt sellaista, eikä jästitiedon tunneillakaan oltu liiemmälti asiasta puhuttu. Epätietoisena omituisen vaatekappaleen käytöstä hän lopulta sitoi sen vyötäisilleen löysällä solmulla, tökkäsi solmioneulan summanmutikassa paikoilleen ja suoristautui. Paita liimautui heti kiinni selkään. Hän sulloi tavaransa takaisin arkkuun, pienensi sen mukavuuskokoon ja työnsi puvuntaskuun. Hän oli valmis jatkamaan matkaa.

Kävellessään jälleen kadulla Orave huomasi joutuvansa edelleen vaivihkaisten katseiden kohteeksi. Pari nuorta kiinalaisneitoa käveli hänen ohitseen pystymättä pidättelemään nauruaan. Orave alkoi ahdistua. Mitä hän oli tehnyt väärin?
Äkkiä hän tunsi tiukan otteen käsivarressaan ja pystyi vain vaivoin olemaan huudahtamatta.

”Shh. Tule mukaan!” vieno ääni kehotti jossain hänen kyynärpäänsä kohdalla. Orave oli niin äimistynyt, ettei saanut sanaa suustaan, vaan antoi typertyneenä häneen tarttuneen, pikkuruisen naisen johdattaa itsenä pois kadun vilinästä. Hänet kiskottiin läpi ruuhkaisen, hämärästi valaistun ravintolan, sen perällä olevasta ovesta kapeaan käytävään ja portaita ylös. Nainen avasi erään oven ja työnsi Oraven sisään, ja hän huomasi olevansa pienessä asunnossa. Avonaisesta ikkunasta kantautui alapuolella olevan kadun vilinä ja vienosti jasmiinilta tuoksuva tuulenhenkäys. Nainen napsautti oven lukkoon, kipaisi sulkemaan ikkunan ja kääntyi sitten Oraveen päin.

Hän oli pieni, tuskin puolitoista metriä pitkä, siro nuori nainen. Hän oli pukeutunut kevyisiin, valkoisiin puuvillahousuihin ja tummanpunaiseen silkkipaitaan, yönmustat hiukset oli sitaistu taidokkaalle nutturalle, jonka läpi oli pujotettu hiusneula. Hän oli meikannut kasvonsa huolitellusti ja kauniisti, ja noista somista kasvoista loistivat viistot, tummat ja ystävälliset silmät. Orave oli sanaton.

”Minun nimi Hang Lee Chi. Voi kutsua Chi,” nainen sanoi astellessaan Oraven luo. Nainen näpräsi hoikilla pikku sormillaan solmion auki ja heilautti sen Oraven kaulaan. ”Sinä ei ennen käytä solmio?” hän kysyi ilkikurisesti. ”Ihmiset katsoo. Sinä pukee sen näin”, Chi selitti sitaistessaan solmion näppärästi paikoilleen. Hän kiinnitti solmioneulan oikealle paikalleen ja taputti veikeästi Oraven rintaa.

”Ki-iitos”, Orave sanoi paksulla äänellä. Hän tuntui tyystin menettäneen puhekykynsä.

”Minä tietää heti, sinä velho.” nainen sanoi seuraavaksi, yhtä tavallisella äänellä kuin jos olisi ilmoittanut käyttävänsä punaista paitaa. Sitten hän nauraa kihersi Oraven tyrmistyneelle ilmeelle.

****

Vielä seuraavanakaan päivänä, ilmiintyessään uutta ystäväänsä seuraten Himalajan vuoriston alarinteille, Orave ei voinut käsittää hyvää tuuriaan. Hän oli aivan sattumalta törmännyt ainoaan englantia ymmärtävään ihmiseen monen kymmenen neliökilometrin säteellä, ihmiseen, joka oli kaiken lisäksi noita. Chi oli pelastanut hänet hankalasta tilanteesta ja perehdyttänyt häntä hieman maansa tapoihin. Orave ei uskaltanut ajatellakaan, mihin olisi joutunut ilman tuota naista. Kiina ei todellakaan ollut se helpoin paikka velholle, varsinkaan sellaiselle, joka ei tuntenut maan tapoja.

Chi oli luvannut esitellä hänelle työpaikkaansa, lohikäärmeiden suojelu- ja kasvatuskeskusta. Paikka oli tietysti loihdittu karttaamattomaksi ja suojattu lukuisin muinkin keinoin aina äänenvaimennusloitsuista ilmiintymisenestoon, jotta yksikään asiaankuulumaton jästipää ei eksyisi lähellekään paikkaa, niin lohikäärmeiden kuin henkilökohtaisenkin turvallisuuden vuoksi.

Nainen johdatti Oraven pienen vuorisolan läpi varmoin askelin. Orave kompuroi joka toiseen lohkareeseen yrittäessään pysyä tämän ketterän kaurismaisen liikehdinnän perässä. Hän näki joitakin valkoisia sarvekkaita eläimiä kiipeilemässä jyrkänteillä parisataa metriä heidän yläpuolellaan, ja vertasi mielessään naisen liikkumista niiden ketterään etenemiseen.

Näkymät olivat henkeäsalpaavat. Hieman alempana levittäytyi tuuheaa tummanvihreää metsikköä, yläpuolella maasto kohoili hiljalleen kasvillisuuden vähitellen harvetessa ja maaston jyrketessä ja muuttuessa kivikkoisemmaksi. Orave erotti jonkinlaisia temppelien tapaisia rakennuksia siellä täällä, mutta useimmat niistä näyttivät rapistuneilta ja hylätyiltä. Kaukana häämötti lumipeitteisiä vuorenhuippuja, joista auringonvalo kimalteli sateenkaaren väreissä. Taivas oli huikaisevan sininen ja syvä, ilma oli niin kylmää ja raikasta, etteivät keuhkot voineet saada siitä kyllikseen.

Orave oli helpottunut saadessaan luopua jästipuvusta ja solmiosta. Käsittämättömiä tapauksia nuo jästimiehet, pitivät hirttosilmukkaa valmiiksi kaulassaan... Hän oli vaihtanut ylleen tavanomaisen matkaviittansa ja niiden kanssa lenkkarit, jotka osoittautuivat yllättävän mukaviksi kengiksi vuoristomaastossa.

”Onko täällä niitä... santakarhuja?” Orave kysäisi, rikkoakseen häiritsevän hiljaisuuden.

”Santakarhuja?” Chi hihitti. Sitten hän vakavoitui. ”Sinä tarkoitta varmaankin pandakarhua. Ei enää, jästit tuhoaa niiden kodit ja ruoka, niitä enää asuu vain muutamissa metsikössä. Ne häviää kaiken aikaa...” hän sanoi surullisesti. He jatkoivat kävelyä.

”Nyt ei pelästy”, Chi neuvoi äkkiä. ”Lohikäärme karjuu kovasti...”

Orave tunsi pistelyä kehossaan, mistä hän tiesi kävelevänsä vahvassa taikakentässä. Äkkiä tunne lakkasi, ja samalla hetkellä ilmassa väreili sellainen karjunta, että hän luuli tärykalvojensa puhkeavan äänen voimasta. Matalaa, jyrisevää karjuntaa, joka kumahteli vuorenlohkareista ja kaikui ilmassa kuin kymmenen jästisuihkukoneen jyly. Ääneen vastasi toinen, hieman korkeampi ärinä, joskin aivan yhtä voimakas.

”Chenga ja Ziroo keskustee. Ne toivotta sinut tervetulleeksi.” Chi hymyili ja viittasi lamaantunutta Oravea seuraamaan.
« Viimeksi muokattu: 28.02.2012 23:35:31 kirjoittanut Morwen »
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N: Tämän luvun kirjoittamisesta pidin kovasti, koska sai kirjoittaa lohikäärmeistä... se oli hauskaa. Toivottavasti pidätte!


4.

Himalajan vuoristoon piilotettu Lohikäärmevaltakunta oli ehdottomasti uskomattomin paikka, missä Orave oli ikinä käynyt. Chi johdatti hänet sisään koristeellisesta mustasta takorautaportista (toisiinsa kietoutuneita lohikäärmetaoksia, joiden silminä hehkui sateenkaarenvärisiä kiviä), joka puhkaisi aukon korkeaan kivimuuriin. Orave mietti hetken, mistä portti ja muuri olivat ilmestyneet, hetki sitten siinä oli ollut pelkkää kalliota. Hän tunsi, miten he läpäisivät vielä toisenkin energiakentän, sitten he olivat sisällä. Alue oli suunnattoman kokoinen, todennäköisesti vielä taialla laajennettu, se avautui silmänkantamattomana hänen eteensä. Hän oli sanaton.

Se oli kaukaa näyttänyt ainoastaan tylsältä kivikkoiselta rinteiköltä, mutta kun he olivat läpäisseet loitsukentän, Oraven silmien edessä avautui vuorenrinteiden lisäksi laajaa tasankoa, tuuheita metsikköjä, kristallinkirkkaita puroja, pieniä järviä ja jonkin matkan päässä häämöttäviä suunnattomia rakennuksia. Rakennuksille johti leveitä, kiemurtelevia teitä kaikista suunnista, ja niitä reunustivat matalat kiviaidat.

Mahtava karjunta kuului edelleen, ja siihen vastasi nyt useita muitakin ääniä. Orave näki jonkin liikahtavan jyrkällä vuorenrinteellä, korkealla puidenlatvojen yläpuolella, noin kilometrin päässä tiestä, ja hieraisi silmiään.

Huolimatta, että oli kotoisin Walesista, missä eli lohikäärmeitä (joskin vain korkealla vuoristossa), Orave ei ollut koskaan elämässään nähnyt sellaista muutoin kuin kirjan kuvista. Harvat velhot itse asiassa saivat nähdä niitä, mikä toisaalta oli onni kummankin osapuolen kannalta. Yhtä lohikäärmettä vastaan tarvittiin kymmenkunta velhoa loitsimaan yhtä aikaa, jotta taiat tehoaisivat sen paksuun nahkaan, ja aina oli se vaara, että lohikäärme ehtisi sitä ennen käristää lähestyvät velhot. Toisaalta lohikäärmeen vuota, veri, sydän ja maksa sisälsivät voimakkaita taikaominaisuuksia, jonka vuoksi lohikäärmeet olivat alati uhan alla. Nyt Oraven sydän tuntui jättävän ainakin kolme lyöntiä väliin järkytyksestä ja epäuskosta. Hän oli odottanut näkevänsä lohikäärmeitä, mutta ei sillä tavalla, miten se nyt oli tapahtumassa.

Lohikäärme heittäytyi jyrkänteeltä suunnattomien siipiensä varaan ja alkoi liitää heitä kohden kokoonsa nähden uskomattomalla nopeudella. Sen kirkkaanpunainen ruumis tuntui kasvavan jokaisella siiveniskulla suuremmaksi, kun se taittoi matkaansa halki ilman, saaden puidenlatvat lakoilemaan allaan. Se lensi aina vain lähemmäs, laskeutui tasangolle, laskosti nahkamaiset siivet selkäänsä ja tulla rymisteli sitten halki ruohikon aaltoilevasti keinahdellen ja valtavalla nopeudella. Se oli kuin Tylypahkan pikajunan helakanpunainen höyryveturi, mutta tuhat kertaa pelottavampi ja huomattavasti sulavampi.

Otuksen lähestyessä Orave erotti sen naamaa reunustavan, kullanvärisen piikkikauluksen, ulkonevat silmät ja laajenevat sieraimet, jotka kiskoivat ilmaa otuksen keuhkoihin valtavina henkäyksinä. Kiinalainen pallosalama, nimi välähti jostain Oraven päähän. Erittäin pahansisuinen ja mieltynyt ihmislihaan... Pian otus oli enää muutaman kymmenen metrin päässä, eteni hidastaen vauhtia mutta lähestyen edelleen.

Oraven teki mieli huutaa, mutta hänestä ei lähtenyt ääntä. Se oli valtava. Se oli alle kymmenen metrin päässä. Se voisi käristää hänet yhdellä henkäyksellä läpikypsäksi pihvilihaksi. Eikä hänen ja sen välissä ollut muuta kuin muutaman jalan korkuinen kiviaita ja muutama hassu metri, jotka nekin lyhenivät kaiken aikaa. Nyt se oli jo niin lähellä, että Orave näki meripihkanväristen silmien kapeat, mustat pystypupillit ja hän olisi pystynyt laskemaan jokaisen yksittäisen suomun, joka suojasi pallosalaman suunnatonta ruhoa. Suomut olivat sileät ja hohtivat himmeästi kuin kiillotettu nahka.

Chi tarttui Oraven käteen, kun tämä hapuili epätoivoisesti taikasauvaa viittansa poimusta. Orave yritti ilmeisesti sinnikkäästi unohtaa sen, mitä oli lukenut lohikäärmeiden paksusta nahkasta.

”Rauhoitu, sinä turvassa”, nainen sanoi tyynnyttelevästi ja iski miehelle silmää. ”Taikasauva nyt hyödytön.”

”Turvassa?” Orave kimitti kahta oktaavia korkeammalla äänellä, kuin millä yleensä puhui. ”Meistä tulee hiillosta ihan kohta ja sinä vaan seisot siinä ja...”

”Ei hätä, seinät kestää tuli!” Chi totesi rauhallisesti. Samalla hetkellä, kuin lukien hänen ajatuksensa, lohikäärme tuhautti sieraimistaan sienenmuotoisen tulipatsaan, joka haihtui kiviaidan yläpuolella olemattomiin vaimeasti sihahtaen.

Orave aukoi suutaan monta kertaa kuin kuivalle maalle nostettu kala ja lysähti sitten takamuksilleen tielle. Järkytys oli ollut hänen jaloilleen liian suuri. Lohikäärme vilkuili häntä ilkikurisesti vain neljän metrin päästä, ja Orave saattoi vannoa, että sen silmissä oli huvittunut katse.

”Sen nimi Ziroo. Leijonalohikäärmenaaras. On kaunis?” Chi esitteli ylpeänä, ja puhkesi sitten puhumaan lohikäärmeelle jotain kielellä, jota Orave ei ymmärtänyt. Lohikäärme mulkoili heitä vielä hetken aidan takaa, mylvähti sitten korviahuumaavasti ja asteli arvokkaan näköisesti pois, tuhautellen savua sieraimistaan.

Orave istui vielä hetken maassa typertyneenä, tuntui sitten muistavan, missä oli ja nousi yskähtäen ja kaapuaan pudistellen seisomaan. Hän ei vielä hetkeen saanut sanaa suustaan, mutta alkoi hiljalleen toipua. Hän ei voinut olla ajattelematta, mistä kaikesta Tylypahkan tilustenvartija Rubeus Hagrid olisi luopunut, jos saisi nyt olla hänen paikallaan. Mies oli täysin hurahtanut lohikäärmeisiin (ja kaikkiin muihinkin otuksiin, joiden TM-luokitus oli korkein mahdollinen vaarallisuuden suhteen). Hän seurasi lohikäärmeen astelua tasangolla ja huomasi siellä olevan myös kaksi pienikokoisempaa pallosalamaa.

Samassa heidän takaansa, tien toiselta puolelta, kuului tuhahdus, ja Orave käännähti ympäri saaden näkyviinsä tummanvihreäsuomuisen, hurjannäköisen lohikäärmeen, jonka päästä kasvoi kimaltelevan kultaiset, lähes metrin pituiset sarvet. Otus oli jo aivan aidan vieressä ja tuijotti heitä läpitunkevasti kiiluvankeltaisilla silmillään.

”Tämän nimi Chenga”, Chi sanoi hymyillen hellästi, aivan kuin olisi juuri esitellyt hänelle suloista pientä puudelia. Orave värähti, mutta sai pidettyä itsensä kasassa. Hän arveli silti pumppunsa sanovan työsopimuksen irti, mikäli meno jatkuisi samanlaisena.

”Ovatko – ovatko kaikki lohikäärmeet näin kesyjä?” Orave takelteli, silmäillessään takaisin otusta, jonka oletti rodultaan romanialaiseksi pitkäsarveksi.

”Voi, ei. Ei edes yksi niistä kesy.” Chi sanoi vakavana. ”Moni pelkää ihmistä, mutta moni vain hakee sopiva tilanne, jolloin –” Chi matki karjaisua ja teki hyökkäävän eleen, ja naurahti sitten Oraven pelästyneelle ilmeelle.

”Lohikäärme tahto olla villi ja vapaa. Ei koskaan kesy. Mutta joskus voi onnistua... saada luotto. Jos sinä pettää lohikäärmeen luotto, se ei ikinä antaa anteeksi.” Chi näytti surulliselta. ”Minun kerran oli pakko pettää. Se luottaa minuun, ja minä joutuu mukaan... tainnutusryhmä. Sen jälkeen se... tekee tämä.” Chi kohotti paitaansa, ja näytti hoikkaa vatsaansa, joka oli koko siltä alueelta, miltä Orave saattoi nähdä, hirvittävien arpien ja vahingoittuneen, kerran palaneen ihon peittämä. ”Minä melkein kuolin. Se sattuu niin paljon...” Kyynel vierähti Chin poskelle. ”Sen nimi Giran. Se kuoli silloin – joko minä tai se. Siis se.”

Orave ei tiennyt mitä sanoa. Vamma herätti hänessä tahtomattakin inhonväristyksiä, mutta samalla hän tajusi, että oli ehkä törmännyt urheimpaan koskaan tapaamaansa ihmiseen. Hän ihaili keijukaismaista, omaperäistä naista aina vain enemmän. Heidän välilleen laskeutui kiusaantunut hiljaisuus, jonka rikkoi vain Chenga-pitkäsarven tuhahtelu heidän vieressään. Se kuulosti lähinnä ylikierroksilla käyvältä höyryveturilta

Äkkiä Chi piristyi taas. ”Mennään eteenpäin”, hän sanoi tuupaten Oravea selkään. ”Minä näyttää sinulle muut lohikäärmeet ja hautomo ja...” Nainen lähti astelemaan rakennuksille päin jälleen yhtä ihailtavaan pirteänä ja energisenä. ”Tänne tuodaan tänään uusi antipodien opaalisilmä. On hyvin kaunis.”

Chenga tuijotti heidän peräänsä pistävästi, päästi karjaisun joka kohotti joka ikisen karvan Oraven iholta pystyyn, mutta ei lähtenyt seuraamaan. Chi vain nauroi, ja sanoi että Chenga halusi aina isotella.

****

Orave oli parin tunnin kuluttua niin pyörällä päästään, että pystyi tuskin syömään. Tosin sekin saattoi vaikuttaa, että aterimina oli pitkät puupuikot. Orave taiteili hankalan näköisesti tikkujen kanssa yrittäen selviytyä kunnialla basmatiriisistä ja wokista. Chi naureskeli hänelle pöydän toiselta puolelta käytellen sirosti ja vaivattomasti syömäpuikkojaan ja jutustellen samalla pirteästi lohikäärmeistä.

He olivat kierrelleet koko aamupäivän ympäriinsä, Chi oli esitellyt kaikkien seitsemän lohikäärmelajin edustajia, mitä paikassa oli: pallosalamia, röpelöniskoja, pitkäsarvia, ruttukuonoja, rautamahoja, kyyhampaita ja sarvipyrstöjä. Pallosalamia oli eniten, ja alunperin koko paikka olikin perustettu ainoastaan niitä varten. Chi kertoi, että myöhemmin oli alettu tehdä yhteistyötä romanialaisen lohikäärmekeskuksen kanssa, jolloin heille oli tuotu muitakin lajeja turvaan. Jästiväestön alati paisuva levittäytyminen oli vienyt niiltä runsaasti elintilaa, joten lohikäärmeiden olemassaoloa alkoi olla yhä haastavampaa salata ja turvata. 

”Minun ystävä Charlie Weasley toimittaa Romaniasta tänään opaalisilmän”, Chi selitti innoissaan.

Alueella oli tuhansia hehtaareja näkymättömin, liekinkestävin aidoin ympäröityjä ”lohikäärmelaitumia”. Lohikäärmeet vaativat valtavasti tilaa, niillä oli laajat reviirit ja vain harvat yksilöt sietivät toisiaan, paitsi tietenkin pariutumisaikana. Täällä ne saivat elää turvassa luonnollisissa oloissa, kuitenkin valvovan silmän alla.

****

Aterian jälkeen Chi vei Oraven katsomaan hautovia lohikäärmenaaraita. Kaksi pallosalamaäitiä, sarvipyrstö ja kyyhammas. Ne olivat yksityisissä, urheilukentän kokoisissa aitauksissa, joissa ne vahtivat munakekojaan rääkyen raivoissaan, jos joku uskalsi tulla lähellekään niiden aitausta. Ne makasivat kiertyneinä hellästi munien ympärille ja puhalsivat välillä niihin kevyen lieskaryöpyn.

Ryhmä riuskannäköisiä velhoja ja noitia lähestyi päättäväisin elkein toisen pallosalamanaaraan aitausta. Orave katsoi Chitä kysyvästi.

”Munienvaihto. He laittaa tilalle marmorisia”, Chi selitti vakavana. ” Kaikki munat ei salli kuoriutua, koska muuten ollaan hukassa niiden kanssa. Pallosalaman munilla tärkeä osa velhotieteessä, niitä tarvita väistämättä. Parempi hankkia ne näin, kuin mennä tekemään ryöstö luonnossa elävältä emolta. Se ei kovin terveellistä...”

Orave katseli, miten pallosalama alkoi hermostua. Se oli noussut seisomaan ja asettunut munien ja lähestyvien velhojen eteen levitellen uhkaavasti siipiään ja sylkien tulta kahdenkymmenen jalan päähän. Se ei kuitenkaan halunnut väistyä munien luota, vaan liikehti levottomana paikoillaan epätietoisena siitä, mitä tekisi.

Lohikäärmeenhoitajat pysähtyivät liekkien kantomatkan ulkopuolelle ja loitsivat turhia odottamatta tainnutustaiat juuri samalla hetkellä, kun lohikäärmenaaras rynnisti raivoissaan eteenpäin päätettyään koventaa otteita häiritsijöiden suhteen. Sokaisevanpunaiset valosuihkut osuivat lohikäärmeen nahkaan eläimen kirskuessa raivoissaan, ja hetken sen kirkkaanpunainen ruumis näytti säihkyvän. Lohikäärme otti vielä muutaman horjuvan harppauksen ja lyyhistyi sitten maahan mahtavan tärähdyksen saattelemana.

Chi kiskoi Oraven aitaukseen (”Kun koskee elävä lohikäärme, saa suunnaton onni!”) ja johdatti hänet otuksen kukkulankokoisen ruumiin varjoon. Kaksi velhoa levitti otuksen suomuille geelimäistä, sinipunaista voidetta. Läheltä katsottuna Orave näki, miten isoja laikkuja otuksen nahkasta hilseili – suomut varisivat pois pelkästä kosketuksesta.

”Sen suomut... lahoaa. Paha tauti.” Chi selitti ohjatessaan Oravea kädestä pitäen silittämään otuksen nahkaa sen ryntäiden kohdalta. Suomut olivat pehmeitä ja joustavia, ja hohkaavan kuumia. Orave tunsi kummallisen energiaryöpyn virtaavan lohikäärmettä koskettavasta kädestä muualle ruumiiseensa. Hän hätkähti ja kiskaisi kätensä pois.

Lohikäärme tuhahteli unissaan ja sen sieraimista lennähti pari kipinää. Se oli autuaan tietämätön ympärillään tapahtuvasta häärinästä, ja hyvä niin. Hoitajat pakkasivat suurimman osan karmiininpunaisista, kultatäpläisistä munista valtaviin, pehmustettuihin laatikoihin ja laittoivat ottamiensa tilalle marmorisia, loitsuin tulenkestäviksi tehtyjä munia.

Lohikäärmeäidille jäi vain kaksi aitoa munaa. Munalaatikot leijutettiin ulos aitauksesta ja ihmiset poistuivat jättäen lohikäärmeen heräilemään aitaukseensa. Otus ponnahti jaloilleen melkein heti, kun viimeisenkin velhon viitanlieve oli heilahtanut aidan toiselle puolelle. Se rynnisti oitis pesälleen, näytti tutkivan munia tarkasti, kohotti sitten valtavan päänsä taivaisiin ja ulvahti korviasärkevästi, epätoivoisesti. Se oli ilmeisesti tajunnut, että jokin oli vialla. Lopulta se kuitenkin kiertyi jälleen aarteensa ympärille, tuhautti sieraimistaan tulipilven ja jatkoi hautomispuuhiaan.

****

Päivän päätteeksi Orave näki vielä uusimman tulokkaan, opaalisilmän, kun se hinattiin tainnutettuna ulos valtavasta, siivekkäiden ruskeiden hevosten vetämästä kuljetusvaunusta. Sen sateenkaaren väreissä hohtavat helmiäissuomut säihkyivät iltapäivän auringossa, se oli kuin jättiläiskokoinen timantti. Oraven täytyi myöntää, että otus oli kaunis.

Chi katseli lohikäärmettä lumoutuneena ja pujotti kuin huomaamatta sormensa Oraven sormien lomitse. Orave hätkähti yllättyneenä, mutta ei vetänyt kättään pois. Hän tunsi naisen hellän puristuksen kädessään, ja hetken epäröityään vastasi siihen.

« Viimeksi muokattu: 29.02.2012 16:13:56 kirjoittanut Morwen »
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Siis on ihan täysin rikollista, ettei tälle ole aikaisemmin kukaan kirjoittanut kommentteja. No sen siitä saa, adventure ei ole niistä genreistä se suosituin, erityisesti jos se pyörii vähän harvinaisemman hahmon ympärillä. Ja minä ainakin olen kovasti miettinyt mitä se Orave sapattivuotensa aikana teki, enkä muuten ole siitä aikaisemmin muistaakseni lukenutkaan. Loistavaa että esimmäinen  kohtaamiseni on näinkin mai nio, varsinkin kun minusta Orave on muutenkin täysin alikäytetty ja aliarvostettu hahmo. Ja liikaa pahaksi haukuttu, varsinkin kun minullekin tulee mieleen, että ei se varmasti syntyjään mikään pahis ollut, vaan enemmänkin olosuhteiden pakosta pimeämmälle puolelle hairahtunut. Eli oikein herkullinen, potentiaalisesti hyvin kolmiulotteinen henkilö käsiteltäväksi.

Heti alkuun ihastelin mukavan mutkatonta, muttei silti mitenkään liian yksinkertaista kertomistapaa. Just sopivaa seikkailumeininkiä, miljöön kuvausta, tunnelmaa... kaikkea mitä asiaan sopii. Ja repliikitkin on makeita, melkein toivoisi että olisi enemmänkin dialogia. Ja monelle sanavalinnalle nauroin ihan ääneen. Kaalipää <3 Dumbledore oli jotenkin lyhyestä esiintymisestään huolimatta voimakkaasti itsensä oloinen puolikuulaseineen päivineen. Ja niin näen sieluni silmissä nuoren, vähän ujon Oraven anomassa vähän tutkimuslomaa, voiku on söpöä.

Ja seuraavaksi nauraa hykertelin suomenseikkailuille. Ja punalakeille. Ja kivaa pientä poliittista kannanottoa niin Venäjästä (joka sopii ajankohtaan nähden poliittiseen ympäristööön juuri nyt). Plus ympäristötietoisuutta Kiina-osuudessa. Asiaa!

Chi on tosi kiva OC! Ehkä kivoin minkä äkkiseltään muistan. Pakko myöntää etten ole välttämättä OC hahmojen suurin ystävä, mutta ai että tuo sopi kontekstiin ja muutenkin. Jotakuta murtaminen ja huono supomi saattas ärsyttää, mutta minusta se oli jotenkin tosi sympäättista ja luonnollista. EI jäänyt epäselväksi, eikä Chistä tullut ollenkaan vähäjärkinen kuva, mitä usein tulee jos kirjoittaa summittain ulkomaalaisia hahmoja, jotka eivät puhu kieltä tydellisesti. Mutta Chistä huokui heti sellainen järkevyys ja älykkyys. Ja huumorintaju! Ai ei osannut orave laittaa solmiota kunnolla aws <3

Ja nautin suuresti kaikista eri taikaolennoista, niitä niin harvoin näkee ficeissä enempää kuin mainintoina. Issikoita ja lohikäärmeitä <3 Pitää kyllä suositella tätä niille jotka muutenkin diggailee taika-otuksia, tämän kanssa ainakin saa hykerrellä taikamaailman realiteettien kanssa. Niin paljon kun ihmissuhdehömppää onkin hauska lukea, niin oikein sielu lepää kun saa lukea rehellistä seikkailua taikamaailmassa.

Niin, mitäköhän minä nyt sitten kritisoisin? En minä keksi, minusta tämä on harvinaisen mainio ficci, ihanan näppärästi kirjoitettu ja tuntuu tosi hyvin suunnitellulta. Oikeasti mielenkiinnolla odottelen jatkoa ja mahdollisesti Oraven kohtaamista Pimeyden voimien kanssa... sitä miten hän ehkä liukuu vääälle puolelle. Ja ehdottomasti on ihanaa kun hän on niin sympaattinen tässä tekstissä, tekee kahta mielenkiintoisemmaksi miettiä mikä kääntää kelkan.

Lainaus
Orave oli ollut sillä reissulla vähällä saada itsekin nuijasta päähänsä…
Älä kysy, mutta jostain syystä koko se kappale missä tää oli niin hauksa ettei tosi xD

Kuten sanoin, rikollista ettei ihmiset lue tämmösiä enemmän.

Kiitos,
T: jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
jossujb, paljon kiitoksia ihanasta ja analyyttisestä palautteestasi! Mukavaa, että pidit tästä, vaikka tämä tosiaan vähän poikkeaa noista suosituimmista genreistä ja aiheista. Olen iloinen, ettei kirjoitustyylini häirinnyt: välillä mietin, olenko ilmaisun suhteen liiankin ”yliampuva”, mutta kun tykkään niin kovasti sanoilla leikittelystä sekä niihin sidotusta komiikasta…

Dialogin kirjoitus on heikko kohtani, sitä tulee aika vähän kirjoitettua kun tuntuu, etten millään saa siitä luontevaa. Täytyy vaan yrittää harjoitella… tarinan kehitys kuitenkin johtaa väistämättä siihen, että dialogia pitää olla.

Kiva että pidit Chistä, hänestä tuli loppujenlopuksi ihan herttainen. Itse kanssa suhtaudun aina vähän varauksella OC:ihin, mutta Chi vain syntyi jostain tuolta aivojeni sopukoista ja hänen kauttaan pystyn kätevästi näyttämään Oravelle (ja lukijoille) mielenkiintoisia puolia Kiinasta.

Hauskaa, että ficci vaikuttaa hyvin suunnitellulta… tunnustan kuitenkin, että olen kirjoittanut tätä aika lailla tajunnanvirtana  :). Tiettyjä kehityssuuntia tarinalle olen toki miettinyt, mutta aika lailla lennosta syntyy, miten niihin päädytään.

Kiitos vielä kerran kommentistasi, siinä oli muuten pari tosi hyvää pointtia, joita pitää miettiä tarinan kehityksen kannalta. Saa nähdä, kuinka tässä vielä käykään… joka tapauksessa, nyt tuli ihan hirveä motivaatio kirjoittamiseen. Kiitos!

**********************************************************************************************

A/N: Viides luku, jossa Orave ja Chi lähtevät tutustumaan muinaisiin keisarihautoihin ja kohtaavat pimeitä voimia itse kehittämäni pahuuden ilmentymän muodossa. Tätä varten piti lukea vähän matkaesitteitä netistä, en ole nimittäin itse koskaan käynyt Kiinassa… Tätäkin lukua oli aika hauska kirjoittaa.


5.


Orave heräsi alapuolelta kantautuvaan hälinään, joka syntyi, kun kymmenet ihmiset liikehtivät kapealla kadulla kävellen, skoottereilla, hevosen vetämillä vaunuilla tai jollakin muulla kulkuneuvolla. Aurinko tunkeutui pieneen huoneeseen puusälekaihtimien takaa ja lämmitti ilman melkein hiostavan kuumaksi. Orave hengitti syvään jasmiinin tuoksua ja haukotteli jäsenet raukeina.

Chi oli käpertynyt hänen kylkeensä, toinen siro käsivarsi lepäsi kevyenä Oraven rinnan päällä. Nainen nukkui levollisena, tummat hiukset olivat levinneet valkoiselle lakanalle kuin viuhka, otsa oli silinnyt huolenrypyistä, iho tuoksui mandariininkukilta ja vaniljalta. Orave kohotti toisen kätensä ja sipaisi hellästi tumman hiuskimpun sivuun naisen poskelta, jolloin hiusten alta paljastui pitkä, ilkeännäköinen, viivasuora viilto, joka oli vasta hiljattain arpeutunut. Vaistomaisesti hän sipaisi olkavarttaan, jossa oli lähes samanlainen, melkein parantunut haava. Hän ei tulisi ikinä unohtamaan, miten oli saanut sen.

Heistä oli tullut hyvin läheiset hyvin nopeasti. Chihin oli helppo tutustua, hän oli niin avoin, utelias ja ystävällinen. Täysi kansalaistensa vastakohta: tuntui, kuin kiinalaiset olisivat rakentaneet ympärilleen muurin, jonka läpi vain harva pääsi. Mutta toisaalta, useimmat heistä olivatkin jästejä, ja jästeillä oli aina omat ongelmansa. Kiinalaiset pelkäsivät, enemmän kuin mitään muuta, ”kasvojensa menetystä”, ja heidän seurassaan sai aina olla varuillaan.

Orave oli viettänyt Kiinassa jo kuukauden päivät, siinä ajassa hän oli saanut nähdä ja kokea paljon, ja ennen kaikkea, hän oli oppinut maan tavoille. Aika tuntui kuluneen käsittämättömän nopeasti, ja hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että pian hänen olisi jätettävä kaikki tämä.

Kuukaudessa hän oli tutkinut Kiinaa laidasta laitaan Chi seuranaan. Ilmiintymisen avulla isotkaan välimatkat eivät olleet ongelma. Hän oli saanut nähdä asioita, joita uskoi todeksi vain siksi, että oli itse nähnyt ne. Hän oli saanut nähdä niin pelottavia asioita, että hänen housunsa tutisivat vieläkin pelkästä ajatuksesta. Hän sulki silmänsä ja palasi mielessään ajassa muutaman viikon taaksepäin, siihen kohtalokkaaseen päivään, jolloin he olivat lähteneet tutustumaan Ming-hautoihin.

***********

He istuivat pienillä sintsityynyillä juomassa aamuteetä ja suunnittelemassa päivän ohjelmaa. Chi oli luvannut viedä Oraven katselemaan lähellä Beijingiä sijaitsevia keisarihautoja, jotka olivat satoja vuosia vanhoja. Se oli myös turistikohde, mutta vain kaksi kammiota oli avattu turisteille. Muihin kammioihin ei päästetty ketään, ja hyvästä syystä.

”Siellä jatkuvasti sata vartijaa, meidän väkeä. He katsoo kukaan ei pääse sisään ja suojelee turisteja ja taistelee voimia vastaan. Haudat hyvin vaarallinen paikka. Pimeitä voimia. Muinaisia kirouksia.  Esi-isien henkiä. En ymmärrä, miksi pitää avata turisteille. Mutta jästit jästejä...” Chi kertoi. ”Me pääsee sisään, minun ystävä on Vahti, ja minä itse Vahti kerran.”

Orave tuijotti naista silmät pyöreinä. Aina, kun hän luuli tuntevansa Chin, tästä paljastui taas joku uusi, käsittämätön puoli, joka ei tuntunut lainkaan sopivan naisen viattomaan, nuoreen ulkomuotoon. Nainen oli tuskin vanhempi kuin Orave, mutta silti kokenut asioita, joita moni ei kokisi sadassakaan vuodessa. Toisaalta, Kiinassa velhot ja noidat lähetettiin kouluihin jo nelivuotiaina. Pienestä pitäen he tankkasivat päähänsä loitsuja, velhodynastioita, horoskooppeja ja taikajuomia. Neljätoistavuotiaana Tylypahkaa vastaava peruskoulu oli jo käyty, ja nuori saattoi valita polkunsa, siirtyä ylemmille koulutustasoille, haluamaansa ammattiin tai aloittaa elämänsä mielensä mukaan. Chi oli ollut täysinoppinut noita silloin, kun Orave vasta alkoi muuttaa kanoja kaneiksi.

Orave laski nopeasti katseensa mukiinsa huomattuaan tuijotuksensa, ja tarkasteli kullanruskeaa, pyörteilevää nestettä hajamielisesti. Hän hörppäsi höyryävän kuumaa teetä ja vetaisi sen saman tien väärään kurkkuun.

***

He kulkivat pitkin ikivanhaa tietä, jonka kummallakin puolella kohosi vuorenhuippu. ”Tiikeri-vuori”, Chi totesi osoittaessaan vasemmanpuoleista. Oikeanpuoleinen oli nimeltään Lohikäärme. Vaikka vuoret olivatkin kuvankauniita, Orave vaistosi näyssä jotain uhkaavaa, ja hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Tietä pitkin liikkui pari turistirypästä äänekkäästi mekastaen vailla huolen häivää, ja ne jästien vekottimet, kamerat, räpsyivät tauotta. Turhanpäiväisiä vehkeitä, eiväthän niillä otetut kuvat edes liiku, Orave tuumi, yrittäen silitellä niskavillansa takaisin ihonmyötäisiksi.

”Länsimaalaiset häpäisee pyhä maa”, Chi sanoi tutkimattomalla äänensävyllä vilkuillessaan turisteja. ”Kauan sitten vain ne, joilla täällä tehtävä, saa tulla.”

Orave ei tiennyt, mitä sanoa, joten hän pysyi vaiti. Paita oli liimaantunut inhottavasti kiinni selkään ja puvunhousut hiostivat. Solmiosta ja takista oli onneksi voinut luopua, päälle kolmekymmentäasteisessa helteessä niissä kulkeminen olisi ollut jo lähellä itsemurhaa. Tie kiemurteli hiljalleen vuorten ohi suojaiselle, laakealle tasangolle. He menivät läpi tunnelimaisen rakennuksen, jonka kiinalaistyylinen, koverasivuisen puolisuunnikkaan muotoinen katto kohosi korkealle tien yläpuolelle, ja sitten heidän edessään aukeni leveä laattakivitie, jonka molemmin puolin kohosi suunnattomia, eläinhahmoisia kivi- ja marmoripatsaita. Orave tuijotti näkyä silmät selällään. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavanlaista.

”Shen dao”, Chi sanoi ylpeänä, ” – Henkien tie”.

Patsaiden takana kasvoi tuuhea pensasaita, ja tie kiemurteli eteenpäin kadoten lopulta näkyvistä. Sitä tuntui jatkuvan virstakaupalla. He lähtivät astelemaan auringon kuumentamia laattoja pitkin, turistien kamerat ympärillä räpsyivät entistä kiivaammin.

Patsaat olivat ikivanhoja ja niiden jokaisesta uurteesta ja halkeamasta paistoi ajan patina. Ne olivat taidokkaasti tehtyjä ja satoja vuosia vanhoja. Ne esittivät sekä todellisia eläimiä, että (jästien mukaan) tarueläimiä (jotka tietysti olivat velhoille yhtä todellisia kuin mitkä tahansa muutkin eläimet). Norsuja, hevosia, lohikäärmeitä... Patsaat olivat pareittain, kaksi kutakin saman lajin edustajaa vastakkaisilla puolin tietä. Kun he olivat ohittaneet kaksitoista paria eläinpatsaita, seurasi vielä kaksitoista ihmispatsasta: sotilaita, virkamiehiä, kirjureita.

Tie oli lähes seitsemän kilometriä pitkä, ja heidän kuljettuaan lopulta läpi Viimeisestä portista, Orave tunsi olonsa tulikuumalla paistinpannulla käveleväksi voipatsaaksi. Kuumuus alkoi viedä veronsa, ja vesipulloja sai täytellä jatkuvasti. Varsinaisille haudoillekin oli vielä reilusti matkaa. Huokaisten Orave seurasi Chitä, joka ainoastaan nauroi hänen veltolle ololleen ja käski hänen harrastaa enemmän liikuntaa.

***
He olivat lopultakin päässeet alueelle, jonne oli turisteilta pääsy kielletty. Orave vaistosi ilmassa pistelevät jästinkarkoitusloitsut heidän ohittaessaan tumuluksia, korkeita maakumpuja, jotka kertoivat hautakammioiden sijainnista. Itse hautakammiot olivat useita metrejä maan alla, labyrinttimaisia palatseja, joissa kuolleiden keisarien henkien piti ammoin jatkaa elämäänsä maallisen hallituskautensa päätyttyä. Henkiä piti kohdella hyvin, tai tapahtui kauheita. Silloinen kansa uskoi siihen lujasti, ja hautoihin upposi miljoonia taeleita ja kymmenientuhansien miesten työvoima. Silloinen uskomus keisarien elävistä hengistä oli itse asiassa lähempänä totuutta, kuin nykyihmiset saattoivat arvatakaan.

Äkkiä varjoista syöksähti kolme, virallisiin univormuihin pukeutunutta miestä, jotka kehottivat heitä selkeällä ja närkästyneellä englannilla palaamaan turistialueille.

”Teng!” Chi huudahti. Yksi miehistä katsahti naista yllättyneenä, ja tunnistamisen pilke syttyi hänen silmiinsä. Miehellä oli kulmikkaat kasvonpiirteet ja terävät, melkein pelottavat vinot silmät. Aivan sekunnin murto-osan ajan Orave luuli nähneensä silmien välähtävän täysin pupillittomina, mustina aukkoina, ja koko naama tuntui peittyneen hirvittävän naamion alle. Hän näki Chin jähmettyvän ja ravistavan päätään. Näky katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja miehen kasvot levisivät lämpimään hymyyn. Vanhat ystävykset syleilivät, ja seurasi pitkä litania kiinankielistä keskustelua, vilkuilemista ja viittomista, jonka jälkeen velhot viittasivat heidät mukaansa.

Heidät johdatettiin pienen, vartioidun pyhäkön kautta maan alle. Lattiassa oli raskaalla lohikäärmeenmuotoisella kahvalla varustettu kivinen lattialuukku, joka johti kammioihin. Alas laskeutuivat kapeat, pimeyteen uppoavat portaat. Portaiden askelmat olivat kuluneet ja epätasaiset, ja lämpötila viileni tuntuvasti jokaisella askelmalla. Kivisiä seiniä koristivat arkielämän toimia kuvastavat kaiverrukset.

”Tervetuloa Dinglingiin, kolmannentoista Ming-keisarin Wanli’n loistokkaaseen kellarihuoneistoon”, Teng sanoi, jostain kumman syystä hieman ironisen kuuloisesti. ”Pitäkää varanne.”

Toiset vartijat pudistelivat päitään hieman hämmentyneen näköisinä. Orave oli ihmeissään: miehen käytös poikkesi täysin yleisestä, kurinalaisesta ja kunnioittavasta käyttäytymismallista, jota kiinalaiset yleensä osoittivat, kun oli kyse esi-isistä. Chi mulkaisi Tengiä paheksuvasti.

Alhaalla oli niin viileä, että Oraven iho nousi nihkeiden vaatteitten alla kananlihalle. Mutta ei pelkästään viileyden ansiosta. Siellä, sokkeloisen käytävälabyrintin jossakin sopukassa, oli jotain uhkaavaa, jotain, mikä ei ollut tästä maailmasta. Jotain, joka uhkasi saattaa hänen hampaansa kalisemaan ja jäsenensä täräjämään kuin katuporan käyttäjällä. Chi tarttui rauhoittavasti hänen käteensä ja kiskoi häntä eteenpäin. Hän ei ollut edes huomannut pysähtyneensä.

Ilma oli ummehtunutta, kuivaa ja ikivanhaa, sitä mieltä olivat ainakin Oraven nenäontelot. Orave yritti epätoivoisesti hillitä pakokauhun tunnetta, joka uhkasi ottaa hänessä vallan. Seinät tuntuivat puristuvan häntä kohti, niiden irvokkaat lohikäärmehahmot katselivat häntä vihaisesti. Hänen yläpuolellaan oli kuutiokaupalla kovaa maata ja kiveä, ja labyrintista johti vain yksi tie ulos. Tie, jonka Teng juuri sulki työntämällä ohuen kivipaneelin sen peitoksi.

”Säännöksiä on tiukennettu, pari herjaajaa onnistui vuosi sitten livahtamaan ulkopuolelle”, Teng selitti huomatessaan Chin kysyvän ilmeen. Chi värähti ja näytti huolestuneelta.

”Älä huoli, kyllä minä pidän sinusta ja kultapojustasi huolen.”, Teng tokaisi painottaen erityisesti sanaa kultapoju, sytytti taikasauvansa pään valaisemaan pimeyttä ja lähti johdattamaan heitä pitkin käytävää. Chi kohautti olkiaan ja vilkaisi Oravea paljonpuhuvasti. Orave tunsi olonsa erittäin vaivautuneeksi.

He ohittivat lukuisia kammioita, jotka olivat täynnä kaikenlaista roinaa. Ruukkuja, patsaita, aseita, huonekaluja... kaikkea, mitä keisari saattoi tarvita jatkaessaan elämäänsä hautakammiossaan, ynnä kaikennäköisiä koristeita. Yhdessä nurkassa lojui soturin jäännökset: harmaa, ajankalvama luuranko puettuna nahka-rautaiseen sotisopaan, jonka kultakoristukset olivat ajat sitten hilseilleet pois. Hetken Orave kuvitteli näkevänsä pääkallon leukaluun väpättävän kypärän alla, mutta hieraistuaan silmiään ja katsoessaan tarkemmin, luuranko oli yhtä liikkumaton kuin ennenkin.

Teng johdatti heidät saliin, jonka keskellä oli kolme suunnatonta marmorivaltaistuinta. Kahden, vaatimattomamman näköisen istuimen kädensijat oli koristeltu feenikslinnuin, keisarinnan symbolein. Istuimet oli tarkoitettu keisari Wanli’n kahdelle puolisolle, Chi kertoi kunnioittavasti. Viimeinen, keisarin valtaistuin, oli häikäisevän upea, ja sen selkä- ja käsinojat oli koristeltu lohikäärmeaihein. He olivat Keskimmäisessä kammiossa, keisarin valtaistuinsalissa.

Aivan varoittamatta Teng päästi mielipuolisen naurahduksen ja heittäytyi istumaan keisarin valtaistuimelle. Kaksi muuta vartijaa näyttivät kuin puulla päähän lyödyiltä. Teng, kunnioitettuun tehtävään huolellisesti valittu vartija, oli juuri häpäissyt keisari Wanli’n haudan. Chin silmät levisivät järkytyksestä, eikä hän saanut sanaa suustaan.

Tengin muoto muuttui. Pupillit katosivat hänen silmistään ja iirikset laajenivat mustiksi valoa imeviksi aukoiksi. Iho kupruili ja ikään kuin suli vääntäen hänen kasvonsa hirvittävään irveeseen. Torahampaat versoivat esiin ylähuulen alta ja kammottava mädän löyhkä levisi valtaistuinsaliin. Hänen saappaansa repesivät auki ja niistä murtautuivat ulos suunnattoman petolinnun kynnet. Orave tuijotti näkyä liian kauhuissaan liikkuakseen, liian kauhuissaan edes huutaakseen.

”Kumartakaa minua! Olen suuri keisari Wanli’ ja te tulette olemaan ikuisesti alamaisiani!” olento ivasi, ja sen hirvittävä ääni kumahteli salissa ja varisutti pölyä katosta. Koko holvi tuntui tärisevän, ja olennon tuoman uhkan lisäksi Oraven valtasi pelko siitä, että koko rakennelma romahtaisi hänen niskaansa.

”Sinä olet herjaaja!” Chi huudahti, tavoittaen nopeasti itsehillintänsä.

”Kappas, joku meistä on sentään fiksu! Vähän myöhässä teidän kannaltanne tosin...” herjaaja sinkautti. Se napsautti lonkeromaisia sormiaan, ja samassa valtava saviruukku huoneen seinustalla räsähti kappaleiksi. ”Hyvästi, kaunokainen!”

Kammio tuntui vahvistavan särkyvän ruukun äänen moninkertaiseksi. Kuin hidastetussa filmissä Orave näki, miten hänen kyynärvartensa pituiset, veistäkin terävämmät sirpaleet paiskautuivat Chitä kohti, yhtä tappavina kuin heittoveitset. Mitään ajattelematta hän heittäytyi naista kohti, ja hänen liikevoimansa riitti kevyesti työntämään naisen hennon ruumiin kumoon. He kaatuivat kivilattialle päällekkäin juuri kun sirpaleet suhisivat heidän ylitseen. Orave kuuli Chin parahtavan ja tunsi samassa tuskan vihlaisun vasemmassa olkavarressaan.

Tömähdys riitti puristamaan ilmat molempien keuhkoista, ja hetken Orave näki vain tähtiä. Hän kuuli silti joukon kuvottavia, massahtavia ääniä, hillitöntä ulvontaa ja korviahuumaavan tömähdyksen. Sitten kaikki pimeni.


Orave havahtui hetken kuluttua voihkaisuun, joka kuului jostain hänen altaan, ja tykyttävään kipuun olassaan. Hän kierähti kiireesti sivuun Chin päältä, ja huomasi kauhukseen, että naisen naama oli yltä päältä veressä. Yksi sirpaleista oli ilmeisesti viiltänyt poskeen haavan.

”Chi!” Orave huudahti hädissään. ”Oletko kunnossa?”
Nainen pudisti päätään ja hautasi veriset kasvonsa käsiinsä. Orave kietoi kätensä naisen kapeiden olkapäiden ympäri ja painoi hänet rauhoittavasti rintaansa vasten, keinuttaen häntä sylissään, tuntien, miten lämmin veri valui pitkin hänen olkaansa ja värjäsi valkoisen kauluspaidan tummanpunaiseksi.

Sitten hänen silmänsä osuivat herjaajaan. Otus lojui salin perällä irvokkaaseen asentoon vääntyneenä, kasvattaen sysimustaa lammikkoa lattialle ympärilleen. Useat sirpaleet olivat lävistäneet sen kuvottavan ruumiin, ne olivat uponneet syvälle ja työntyneet selkäpuolelta ulos. Nyt Orave tiesi, mistä hänen kuulemansa äänet olivat tulleet. Otus oli epähuomiossa tehnyt itse lopun itsestään, kun Chin ylitse sinkoutuneet sirpaleet olivat jatkaneet matkaansa suoraan päin herjaajaa.

Lopulta Chi irrottautui Oraven otteesta ja näki herjaajan. Vartijat tutkivat jo sen ruumista inhon ilme tuimilla kasvoillaan. Chi nousi hieman vavisten seisomaan ja käveli horjuen salin poikki otuksen luo, Orave seurasi perässä.

”Kappas, joku meistä on sentään fiksu!” Chi sanoi ruumiille veitsenterävällä äänellä ja potkaisi sitä inhoten. Sitten hän painautui nyyhkyttäen Oravea vasten.

Lattian läpi työntyi hohtava, läpinäkyvä käsi, joka tarttui herjaajaa linnunjalasta ja yksinkertaisesti kiskaisi ruumiin lattian läpi kadoksiin. Siinä vaiheessa Oraven hermot viimein pettivät.


**********

Orave värähti muistoissaan ja avasi silmänsä. Huoneen kuumuudesta huolimatta hänellä oli äkkiä hyytävän kylmä, ja hän kiskaisi peittoa ylleen. Chi inahti unissaan ja painautui lujemmin häntä vasten.

He eivät olleet puhuneet tapauksesta paljon. Oravella ei ollut juurikaan muistikuvia lopusta. Vartijat olivat johdattaneet heidät takaisin herjaajan sulkemalle uloskäynnille, ja hetken aherruksen jälkeen seinä oli saatu auki. Pyhäkössä heidän haavansa oli hoidettu, ja pian he olivat lähteneet takaisin Karamayhyn.

Chi oli järkyttynyt, Teng oli kerran ollut hänen hyvä ystävänsä. Karannut herjaaja oli ottanut valtaansa Tengin ruumiin, häpäissyt haudan ja melkein tappanut heidät. Se oli kokemus, jota kukaan ei varmasti olisi halunnut harteilleen. Tapahtunut oli kuitenkin lähentänyt Oraven ja Chin välejä entisestään.

Herjaajat olivat pimeyden ilmentymiä, eräänlaisia demoneja, joita kerääntyi usein alueelle, jossa henkimaailman ja kuolevaisten maailman välinen verho oli ohut. Ne varastivat elinvoimaa elävistä ja saattoivat riivaamansa olennon tilaan, jossa tämä ei ollut sen paremmin elävä kuin kuollutkaan. Demoni pystyi lukemaan riivatun ajatuksia ja muistoja ja liikuttamaan ”marionettiaan” näitä tietoja hyödyntäen niin uskottavasti, etteivät muut yleensä huomanneet eroa ennen kuin oli liian myöhäistä. Demonit nauttivat sekasorron ja kauhun tuottamisesta, kiusaamisesta ja tappamisesta. Ne olivat äärimmäisen vaarallisia ja inhottavia mutta eivät useinkaan kovin älykkäitä olentoja, ja se oli osoittautunut Oraven ja Chin pelastukseksi. Ming-hautojen Vahtien yksi tehtävä oli pitää herjaajat henkimaailman puolella, mutta toisinaan joku niistä onnistui riistäytymään vapaaksi ja tekemään tuhojaan. Jästit eivät tosiaan tienneet, kuinka suuressa vaarassa olivat turistiretkillään.  Heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon voimavaroja käytettiin siihen, että he pysyisivät turvassa.

Orave huokaisi ja sulki silmänsä. Hän ehtisi nukkua vielä hetken...


Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N: Kuudes luku. Tämän ja seuraavan luvun idea syntyi, kun eräs aikaisempi lukijani, Kryptonite, toivoi että Orave kävisi Japanissa. Kryptonite ei taida enää finissä pyöriä, mutta terveiseni ja kiitokseni hänelle joka tapauksessa.


6.

Orave hengitti mahdollisimman pinnallisesti Tokion pakokaasunhajuista keskustailmaa ja käveli eteenpäin, yrittäen hämmästykseltään olla törmäämättä ihmisiin ja lyhtypylväisiin. Hän oli Japanissa, Nousevan auringon maassa. Tokio oli uskomaton, suunnattoman suuri, täynnä elämää. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt niin suurta kaupunkia, niin paljon ihmisiä samalla kertaa. Iltapäiväruuhkat alkoivat olla pahimmassa terässä, kun miljoonat ihmiset änkesivät kotiin työpaikoiltaan.

Bussit ja paikallisjunat mennä jytistelivät pitkin reittejään, ja autotiellä loputtomat ajoneuvovirrat sumuttivat pakokaasua ilmaan. Virallisen näköisiä miehiä ja naisia virtasi kaduilla kumpaankin suuntaan, puvut päällä ja salkut käsissä. Heitä putkahti ulos metroasemien uloskäynneiltä, heitä katosi niiden uumeniin. Suurin osa ihmisistä tuntui ulottuvan häntä hädin tuskin rintaan, ja moni nainen toi hänen mieleensä Chin. Ikävä vihlaisi hänen sydäntään hänen ajatellessaan tuota pirteää, eriskummallista naista jonka hän oli tavannut vasta reilu kuukausi sitten, mutta silti tuntui, kuin he olisivat tunteneet toisensa aina.

Chi oli halannut häntä lämpimästi heidän hyvästellessään ja painanut hänen käsiinsä kiinalaisen pallosalaman munan, joka oli täynnä unkarilaisen sarvipyrstön jauhettua sarvea.
”Jauhe hyvin vahva taika-aine, parantaa haavat. Sinä keksii sille kyllä käyttö. Ja muna tuo onni. Sinä tarvitsee sitä.” Sitten Chin pehmeät huulet olivat painuneet viimeistä kertaa hänen huulilleen, nainen oli vetäytynyt irti, katsonut häntä lempeästi viistoilla silmillään ja kaikkoontunut sitten sanoen pehmeästi ”Zai jian”, ja jättäen jälkeensä mandariininkukkien tuoksun. Orave oli ehtinyt nähdä kyyneleet naisen silmissä, ja tiesi, että hänen omatkin silmänsä olivat vetistäneet. Jostain syystä hän tiesi, että ei näkisi Chitä enää koskaan, vaikka he lupasivatkin kirjoittaa ja Orave sanoi palaavansa joskus tämän luokse.

Orave ravisteli päätään päästäkseen irti muistoista ja asteli päättäväisesti eteenpäin. Elokuu oli lopuillaan, ja ilma oli paahtavan kuuma. Kaukaa rannikolta tuulahti kuitenkin viileämpi tuuli, joka kertoi meren olevan kohtuullisen lähellä. Kaikkialla näkyi mainoksia, joiden japanilaisista kirjainmerkeistä Orave ei ymmärtänyt sen enempää kuin kissa helmitaulusta. Orave oli tullut siihen tulokseen, että ruuhkaisessa keskustassa ei ollut hänelle enää mitään nähtävää, vaikkei hän voinutkaan lakata tuijottamasta neonvalokylttejä ja välkehtiviä valoja, jotka välittivät viestiä tuon suunnattoman metropolin vilkkaasta elämästä.

Chi oli varoittanut häntä Tokion railakkaasta elämästä ja neuvonut käymään Nikkossa, hieman rauhallisemmassa kaupungissa joka sijaitsi myöskin Honshun saarella Tokiosta noin sata kilometriä pohjoiseen. Orave päätti ottaa Chin neuvosta vaarin, ja etsiydyttyään erään kansainvälisen pikaruokaravintolan vessaan, hän kaikkoontui nopeasti paikan päältä. Tokiossa oli oma viehätyksensä, mutta juuri nyt hän kaipasi ympärilleen hieman rauhaa ja hiljaisuutta, ja täällä se oli mahdotonta. Sitä paitsi, hän ei tiennyt lainkaan, miten pystyisi yöpymään niin isossa kaupungissa.

Ilmiinnyttyään Tokiosta Nikkon laitamille hänestä tuntui samalta, kuin olisi juuri ollut täysillä pauhaavan radion vieressä, ja yhtäkkiä joku olisi kääntänyt äänet pois. Mukava hiljaisuus ja kiireettömyys välittyivät kaupungista. Ympärillä kohosi loivasti jyrkkenevää, metsäistä vuoristoa.

Orave onnistui jotenkin keplottelemaan itsensä sisään keskustaan vievään bussiin ja ojensi kuljettajalle summanmutikassa tukun rahaa. Hän ei oikein ymmärtänyt jästien paperirahoja, vaikka niistä kuinka oli tolkutettu jästitiedon tunneilla. Ja lisäksi, kun kaikissa maissa setelit olivat ihan erilaisia... Kuski tuijotti häntä pitkään ja antoi suurimman osan rahoista takaisin, sanoi jotain japaniksi. Orave nyökkäsi, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan, mitä kuski tarkoitti, ja tyytyi kumartamaan ja toivottamaan englanniksi hyvää päivänjatkoa.

Tupaten täysi bussi täristeli pitkin katuja, mutta Orave ei nähnyt maisemia, vaan tyytyi tuijottelemaan kenkiään, havaiten äkisti niiden jokaisen pölytahran. Hän suoristi vaivautuneena solmiotaan ja yritti viedä mahdollisimman vähän tilaa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen bussi viimein pysähtyi ja ihmiset tungeksivat ulos, Orave heidän mukanaan.

Keskusta oli vilkas paikka, mutta Tokioon verrattuna se vaikutti hyvinkin rauhalliselta ja tavalliselta kaupungilta, ja Orave käveli helpottuneena eteenpäin. Ravintoloita, tavarataloja, karaokebaareja, hotelleja... Tämäkin kaupunki sykki elämää, ja meno vilkastuisi entisestään yötä kohden. Hän ohitti useita temppeleitä, ja monet niistä olivat naurettavan räikeästi koristeltuja. Yhdenkin seinässä oli puusta veistetyt kolme pöllähtäneen näköistä apinaa, joista yksi piteli käsiään korvillaan, toinen suullaan ja kolmas silmillään. Jostain syystä se hökötys tuntui viehättävän turisteja, sillä he räpsivät veistelmästä kuvia kuin viimeistä päivää.

Rakennukset madaltuivat hiljalleen, liikenne väheni. Kadut kapenivat ja sokkeloituivat, eikä Oravella itse asiassa ollut harmaintakaan aavistusta, mihin hän oli menossa. Suunnattomien kauppakeskusten ja kerrostalojen tilalle oli tullut pieniä, sieviä taloja tuulipuutarhoineen, ja kauniita, reheviä puistoja, jotka vaikuttivat rauhan tyyssijoilta. Hän näki myös muutaman torin, joissa meno oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Hänen teki melkein huonoa katsella jaloistaan yhteen köytettyjä eläviä kanoja, joita myyjät käsittelivät kuin säkkejä, tai sikoja, joista laskettiin verta kuin olutta oluttynnyreistä. Hän kiiruhti askeleitaan ja painui kaupungin reunalta alkavaan puistoon antaakseen itselleen lepotuokion.

Päivä alkoi jo painua mailleen, ja varjot olivat pitkiä. Puiston ikivanhat setripuuvanhukset kohosivat korkeuksiin ja levittelivät vihreitä lehvistöjään hänen ylleen. Hän käveli puiden muodostamissa lehtevissä holveissa ja antoi ajatustensa vaeltaa.

Siellä täällä oli pieniä lampia, joissa karppien kultaiset kyljet välähtelivät auringon viimeisissä säteissä, lampien yli kulki hentoisia puusiltoja, joista osa oli tehty vain koristukseksi, eivätkä ne olisi kestäneet ihmisen painoa. Puiden välistä pilkotti pieniä alttareita, joille joku oli käynyt uhraamassa kukkia tai tuoksuvaa riisiä. Tuulikanteleet helisivät hiljaa vienossa tuulessa, soittaen päämäärättömiä sävelmiään. Muuten oli niin hiljaista, että Orave ei voinut edes käsittää sitä, kaiken päivän melun jälkeen.

Orave istuutui erään lammen rantaan, itkupajun alle, nojasi päätään puun karheaan runkoon ja hengitti syvään. Pajun riippuvat, hopealehtiset oksat kurottivat hänen ylitseen lampeen ja muodostivat hänen ympärilleen kahisevan esiripun. Hän oli kuin teltassa. Puistossa oli jo hämärää, mutta sitten hän näki tulikärpästen sytyttävän lyhtynsä oksistossa. Hänen pajutelttaansa valaisi vihertävä, lumoavan aavemainen hehku.

Hän suurensi matka-arkkunsa ja kaivoi sen uumenista ruokaa. Vatsa kiljui nälästä, koska ei ollut saanut mitään täytettä sitten aamun. Hän jyysti helpottuneena kuivalihasuikaletta ja nakkasi suuhunsa pari kuivattua luumua. Orave vastusti halua käydä pihistämässä hieman riisiä alttarilta, ja hänen sydäntään vihlaisi tahtomattaankin, kun hän kuvitteli, mitä Chi sanoisi, jos hän kähveltäisi esi-isille tarkoitetun uhrin. Puhumattakaan itse esi-isistä... Ming-hauta -episodi oli opettanut hänet kantapään kautta kunnioittamaan muinaisia henkiä.

Lammesta kuului vaimea loiskahdus, mutta Orave ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, eikä ääni toistunut. Hän ei myöskään kuullut vaimeaa nuuskintaa, joka kantautui lammen keskeltä ja lähetti kevyitä väreitä pitkin vedenpintaa rantaa kohden. Miesparalla ei valitettavasti ollut aavistustakaan, että hän oli juuri sillä hetkellä erittäin verenhimoisen silmäparin kiinnostuneen tarkastelun alaisena.
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N: Näin illan kunniaksi iltaan/yöhön sijoittuva luku. Varoitus herkimmille, luvassa ehkä jopa tavallista pelottavampaa tekstiä :). Tähän lukuun olen silti erityisen tyytyväinen, mielestäni tämä onnistui aika hyvin. Kommentit muuten olis oikeasti ihan kivoja ;)


7.

Väsymys alkoi painaa jäsenissä ja veti silmäluomia alaspäin. Orave tarkasteli hiljaista, rauhan täyttämää maailmaansa raukeana luomiensa raosta ja haukotteli makeasti. Hän päätti viettää yönsä tässä ihanassa paikassa, missä tuuli siveli lempeästi hänen kasvojaan, kahisutti vienosti lehtiverhoa ja kuljetti nenään setripuiden ja yöliljojen huumaavaa tuoksua. Kuu oli tullut esiin pilven takaa luoden kalpeaa valoa pimentyneeseen yöhön, ja se heijastui hohtavana kiekkona tummasta vedenpinnasta. Häntä unetti niin, että hän jaksoi tuskin penkoa arkustaan kokoontaitettavan Matkamakuu-alustansa (tuplajousitettu patja ja untuvatyyny). Viimeisillä voimillaan hän vielä lausui ötökän- ja jästinkarkotusloitsut, heittäytyi sitten patjalleen ähkäisten mielihyvästä ja ummisti silmänsä. Hän vajosi oitis levottomaan uneen.

Heti kun väsyneen matkalaisen silmät olivat sulkeutuneet ja hengitys muuttunut tasaiseksi, rantaa alkoi lähestyä tumma möhkäle, joka kiiti veden alla. Se eteni aivan pinnan tuntumassa, äänettömästi ja nopeasti kuin varjo. Se oli kuin musta heijastus veden pinnassa, kuin harhanäky. Se tuntui sulautuvan veteen ja vesi siihen, eikä se vaikuttanut lainkaan todelliselta. Hahmo lipui kuun kuvajaisen alitse särkien sen väriseväksi valoläiskäksi.

Se pysähtyi riippuvien pajunoksien eteen ja kohotti päätään särkien vedenkalvon ja harhanäkylumouksen. Sen sieraimet laajenivat, kun se haisteli ilmaa, ja sen naama kurtistui mielihyvästä sen vainutessa nukkuvasta ihmisestä lähtevän houkuttelevan tuoksun. Kymmenen vuotta se oli elänyt hiljaiseloa matalan lampensa pohjassa, sulatellen edellistä ateriaansa ja napsien silloin tällöin karppeja ja kotiloita välipalaksi. Mikään muu kuin ihmisveri ei kuitenkaan voinut tyydyttää sen todellista nälkää, ja viimein, monen kuukauden nälkäisen odottelun jälkeen, sillä olisi viimein edessään illallinen vuoteessa. Otus jännittyi ja valmistautui hyökkäämään.

Orave huohotti unissaan ja käännähteli levottomana puolelta toiselle. Hänen untaan varjosti ahdistava painajainen, jossa hän harhaili ikivanhassa temppelissä. Sen seinillä oli apinoita esittäviä kohoveistoksia, ja ne irvistelivät hänelle uhkaavasti.

Hän näki Chin kaukana edellään, nainen juoksi käytävää pitkin tummat hiukset liehuen. Hän yritti seurata, mutta jäi armotta jälkeen. Chi juoksi aina vain nopeammin. Samassa hän näki Teng-herjaajan, joka hyökkäsi naisen kimppuun, ja hän kuuli Chin valittavan huudon. Tuska raastoi hänen sisintään, kun herjaaja raahasi velton ruumiin pois hänen näkyvistään, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Hän vajosi epätoivoisena polvilleen ja itki.

Äkkiä Chi seisoi siinä, hänen vieressään, näyttäen surulliselta ja pettyneeltä.
”Sinun olisi pitänyt varoa apinaa”, hän sanoi syyttävästi. ”Ei saa koskaan kääntää viholliselle selkä” Sitten nainen kirkaisi korviavihlovasti.

Seinillä olevat apinakaiverrukset olivat heränneet eloon. Ne hyökkäsivät Oraven päälle kammottavasti rääkyen ja niiden veitsenterävät torahampaat upposivat syvälle hänen lihaansa...


Oraven onneksi, ja häntä vaanivan otuksen epäonneksi, painajainen oli niin kauhea ja aidon tuntuinen, että hän hätkähti juuri silloin hereille ja oli vieläkin tuntevinaan torahampaiden repivän ihoaan.

Orave ponnahti pystyyn kuin jännitetty vieterinjousi pälyillen pelästyneenä ympärilleen. Hän oli hiestä märkä painajaisen jäljiltä, ja hänen sydämensä hakkasi kuin hiirellä. Ja sitten hänen silmänsä osuivat kammottaviin, vihertävänkeltaisina kiiluviin silmiin, jotka hehkuivat pajunoksien lomassa vain parin metrin päässä hänen jaloistaan. Niiden pupillit olivat tuskin nuppineulanpään kokoiset mustat pisteet, jotka tuijottivat häntä rävähtämättä pyöreiden silmien keskeltä.

Näky sytytti hänessä inhimillisen pelkoreaktion: hänen silmänsä laajenivat, hiukset nousivat pystyyn ja kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkärankaansa. Hän haukkoi katkonaisesti henkeä ja olisi huutanut jos olisi pystynyt, mutta hänen suunsa oli liian kuiva eikä hän saanut kunnolla henkeä.

Hänen kätensä hapuili vimmatusti täristen viitan poimuja, ja viimein sormet tapasivat taikasauvan puisen pinnan. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia tarttua siihen, koska hän oli aivan hervoton, eikä kädessä tuntunut olevan lainkaan voimaa. Irvistäen hän sai sormensa kiertymään sauvan ympärille, tempaisi sen pois taskustaan ja kuiskasi tuskin havaittavalla, katkonaisella äänellä: ”Va-lois...”
Sauvan päästä ampaisi kapea valokiila, jonka hän sai vaivoin suunnatuksi kohti hirvittäviä silmiä.

Näky oli sanoinkuvaamattoman karmaiseva ja vähintäänkin erikoinen. Vedestä pisti esiin tumma, suomujen peittämä pää ja sinertävänvihreä naama, jonka piirteet, kammottavia mulkosilmiä lukuun ottamatta, muistuttivat erehdyttävästi apinaa. Sen lähes inhimillisen näköinen suu oli vääntynyt hirvittävään irveeseen, ja terävännäköiset, vampyyrimaiset kulmahampaat pilkottivat huulten poimuista. Keskellä sen päälakea oli noin peukalonkokoinen kolo, joka oli täynnä kristallinkirkkaasti hohtelevaa vettä. Silmät tuijottivat häntä rävähtämättä, arvioiden, nälkäisesti. Äkkiä pienet pupillit supistuivat enää tuskin havaittaviksi pilkuiksi, ja otus lähti lipumaan häntä kohden, lipoen violetinvärisellä kielellään suupieliään.

Ele oli varsin helppo ymmärtää, ja Orave yritti tokkuraisesti arvioida tilanteen vakavuutta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä tuo ilkeännäköinen otus oli, mutta se oli varmaa, että jollei hän pian tekisi jotain, hän olisi liemessä. Hän sai jotenkin kasattua itseään sen verran, että sai huudahdettua tainnutuskirouksen.

Punahehkuinen valosuihku osui suoraan otuksen pullottavien silmien väliin, ja Orave huokaisi helpotuksesta. Mutta aivan liian aikaisin, kuten sai huomata, sillä loitsulla ei ollut otukseen kerrassaan mitään vaikutusta. Loitsu sai sen ainoastaan sähähtämään vihaisesti, ja sitten se kömpi vettä tuskin lainkaan loiskuttamatta rantaan, tullen kokonaan näkyviin.

Se muistutti muodoltaan apinaa, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Siitä uhosi ilmaan kuvottava mädän kalan lemu. Turkin sijasta sen ruumista peittivät limaisennäköiset, kiiltelevät kalansuomut, ja helmimäiset vesipisarat valuivat ropisten suomujen pinnalta maahan. Suomut saivat otuksen näyttämään jotenkin matelijamaiselta. Raajoissa oli räpylät, mutta ne näyttivät myös soveltuvan erinomaisesti tarttumiseen. Orave tiesi, että jos otus saisi otteen hänen kaulastaan, peli olisi pelattu. Otus paljasti kokonaan purukalustonsa, joka todellakin toi Oraven mieleen verenimijälepakon.

Pakokauhu iski häneen, kun otus alkoi kiskoa itseään häntä kohti. ”Estous!” hän sai inistyksi, mutta kuten tainnutuskirouksella, estomanauksellakaan ei ollut otukseen mitään vaikutusta. Orave kierähti alas patjaltaan ja lähti epätoivoisesti kontaten karkuun, sillä järki oli kadonnut jonnekin aivojen syvään komeroon, ja hänen jokainen hermonsa ja aistinsa kirkui hänelle vain ”pakoon, pakoon!”.

Hänen kämmentensä iho hankautui rikki, kun hän kiskoi tukea ihoa viiltävistä heinätukoista ja rosoisesta maasta. Hän kuuli takaansa laahaavan äänen, kun otus tuli hänen peräänsä, ja kauhuntunne melkein pysäytti hänet. Hän tiesi, että otus oli vain muutaman metrin päässä hänen jaloistaan, ja pian sen limaiset sormet kiertyisivät hänen nilkkojensa ympärille.

Silloin hän kuuli päässään Chin äänen. ”Sinun olisi pitänyt varoa apinaa. Ei saa koskaan kääntää viholliselle selkä!” Sanat toistuivat hänen päässään, yhä uudestaan ja uudestaan, ja Orave huomasi mutisevansa: ”Älä koskaan... käännä... viholliselle... selkää...” Ja äkkiä häneen ryöpsähti jostain uutta voimaa, rohkeutta joka sai hänet pysähtymään ja kääntymään ympäri, kohtaamaan tuon iljettävän otuksen, joka vainosi häntä pahat mielessään.

Juuri samalla sekunnilla, kun hän käännähti ympäri ja kohottautui puoliksi seisomaan, otus poukahti häntä kohti kuin ylisuuri, suomupeitteinen sammakko. Sen raajat kiertyivät hänen rintansa ympärille, ja koska Orave ei ollut vielä päässyt kunnolla tasapainoon, hän horjahti ja paiskautui selkä edellä maahan huudahtaen yllättyneenä, ja ilma oli vähällä pusertua hänen keuhkoistaan. Otuksen nihkeät, jääkylmät sormet kiertyivät hänen kaulansa ympärille, ja Orave tunsi kylmän kauhun riipivän sydäntään. Kaikki voima oli kadonnut hänen jäsenistään, eikä hän pystynyt edes rimpuilemaan. Tähän kaikki loppuisi. Hän tukehtuisi muutamassa sekunnissa, eikä enää koskaan palaisi kotiin.

Otus kiristi hitaasti otettaan, mutta se ei ollut vielä hengenvaarallisen tiukka.. Se halusi nautiskella hetken uhrinsa kauhulla, sillä se tiesi, ettei uhrilla ollut mahdollisuuksia paeta. Kun sen sormet olivat kerralla saaneet hyvän otteen, se ei päästäisi irti. Se painoi hirvittävät silmänsä melkein kiinni uhrinsa kasvoihin ja tuijotti rävähtämättä. Pian se joisi lämmintä verta...

Oraven hengitys kulki jo katkonaisesti, ja hänen näkökenttänsä hämärtyi. Hän ei halunnut katsoa otuksen rumaa naamataulua, joten hän sulki silmänsä, mutta pelko oli äkkiä poissa. Hän tiesi kuolevansa, tiesi, ettei voisi sille enää mitään, ja omituinen raukeus virtasi hänen jäseniinsä. Mutta hän ei halunnut, että viimeinen asia, jonka hän elämässään näkisi, olisivat nuo naurettavat tennispallot, joihin joku oli tunkenut nuppineulat kiinni.

Sanotaan, että elämän viimeisinä hetkinä näkee elämänsä filminauhan pikakelauksella silmiensä edessä. Orave ei nähnyt filminauhaa, sen sijaan hänen aivonsa selasivat hänelle Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -kirjaa. Sivut vilisivät hänen edessään kuin viimeistä päivää, ja jostain syystä Orave tunsi katkeroituvansa. Hän olisi paljon mieluummin katsonut sen filminauhan.

Sivut pysähtyivät aukeamalle, jossa oli kuva täsmälleen samanlaisesta otuksesta kuin se, mihin hän juuri oli törmännyt varsin epämieluisissa merkeissä. Katkelmia tekstistä työntyi hänen ymmärrykseensä. Kappa (TM-luokitus: vaarallinen) on japanilainen vesihenki, joka elää matalissa lammissa ja joissa... ...syö ihmisen verta... ...taiat eivät pure siihen, jos se on voimissaan... ...kappa kantaa vettä päälaellaan olevassa kolossa. Kun kolo valuu tyhjiin, kappa menettää voimansa... ...kapan voi suostutella jättämään ihmisen rauhaan heittämällä sille kurkun, jossa lukee tämän ihmisen nimi...

Jokin käsittämätön voimaryöppy virtasi Oraven käteen juuri samalla hetkellä, kun kappa oli kyllästynyt tuijotukseen ja alkoi rutistaa toden teolla. Orave ei nähnyt enää mitään, tunsi vain, miten hänen henkitorvensa puristui kiinni ja ilma lakkasi kokonaan kulkemasta. Mutta hänen sauvakätensä heilahti ilmaan, kun hän huitaisi sen summanmutikassa ylöspäin, ja samassa kappa ulahti tuskasta ja sen ote kaulasta heltisi. Orave vaipui tajuttomuuden tilaan.

Oravella oli käynyt uskomaton tuuri. Taikasauva oli osunut suoraan otuksen toiseen silmään, ja vaikka taiat eivät otukseen pystyneetkään, niin itse taikasauva kyllä pystyi. Täysin odottamaton ja äkillinen tuska rävähti kapan silmään, jolloin se irrotti otteensa uhristaan, ulisi ja hieroi kolhun saanutta silmäänsä, ravisteli päätään päästäkseen irti hirvittävästä kivusta, jota se ei ollut koskaan uskonut kokevansa. Samalla vesikolo sen pään päällä loiskui tyhjiin, ja äkkiä se vajosi voimattomana maahan Oraven rinnan päältä ja jäi makaamaan sykkyrälle hänen viereensä.

Orave palasi tajuihinsa, kun jyskyttävä päänsärky alkoi moukaroida hänen pääkopassaan. Aivan kuin joku olisi tunkenut ryhmyn hänen päänsä sisään. Hän voihkaisi ja makasi hetken aloillaan, koska ei pystynyt liikkumaan.

Hetken päästä hän oli toipunut sen verran, että pystyi kohottautumaan istualleen. Hän värähti inhosta nähdessään, mikä hänen kyljessään lojui, ja potkaisi vesihengen kauemmas. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut, mutta jotenkin hän oli onnistunut voittamaan kapan. Chi oli auttanut häntä unen välityksellä...

Hänen kämmenensä olivat vereslihalla ja kurkku kuin hevoskotkan alle jäänyt, mutta muuten hän tunsi olevansa jotenkuten yhtenä kappaleena. Hän lepäsi vielä hetken, yrittäen koota ajatuksiaan, mutta sitten mädän kalan haju alkoi ottaa häntä liiaksi nenään, ja hän päätti hankkiutua suomuisesta ystävästään eroon.

Suunnattomin ponnistuksin hän sai muutettua vesihengen karpiksi. Hän tarttui kalaa pyrstöstä ja paiskasi sen pitkälle lampeen, huutaen perään: ”Tervemenoa... äläkä tule takaisin! En jäänyt kaipaamaan...” Sitten hän vajosi voimattomana puuta vasten jännityksen viimein purkautuessa hervottomana nauruna. Hän nauraa hihitteli kuin mielipuoli melkein kymmenen minuuttia. Hänen henkensä oli ollut hiuskarvan puolikkaan varassa, mutta hän oli selvinnyt. Hän oli hengissä.

Väsyneenä Orave painui takaisin nukkumaan, mutta ennen sitä hän loihti itselleen neljä kurkkua, joihin hän kirjoitti nimensä ja sijoitti ne patjansa ympärille. Sitten hän vaipui syvään uneen ja nukkui sikeästi aina aamuun asti.

Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N:Oraven matka jatkuu... Tämä on taas vaihteeksi vähän rauhallisempitempoinen luku verrattuna edelliseen.


8.

Intia. Orave voihkaisi ja hieraisi takalistoaan. Mitähän ihmettä päässäni oikein mahtoi silloin liikkua, hän ajatteli. Hän nimittäin oli päättänyt taittaa Japanin ja Intian välisen matkan luudalla lentäen. Osittain siksi, koska silloin saisi tekosyyn lentää Kiinan yli, maan, jota hän oli oppinut rakastamaan. Osittain siksi, koska mitä pitempi matka, sitä vaikeampi ilmiintyä. Ja osittain siksi, että hän oli innostunut juomaan väkevämpiä eräässä karaokebaarissa muuan velhon kanssa (Orave ei erityisen mielellään muistellut sitä iltaa, etenkään sitä kohtalokasta hetkeä, jolloin hänelle oli tyrkätty se jästivempain, mikro-joku, käteen...). Jossain vaiheessa tietysti oli iskenyt päälle rehvasteluvaihe, ja hän oli uhonnut, että jos kerran velhot lentävät Atlantinkin yli luudilla, niin hän lentää Intiaan.

Orave ei ollut koskaan ollut urheilijatyyppiä. Hän käytti mieluummin aivojaan, ruumiilliset ponnistukset eivät olleet hänen alaansa. Ja silti hän oli hypännyt luudalleen, kietoutunut näkymättömyysviittansa ja lentänyt. Ja lentänyt ja lentänyt ja lentänyt. Matka oli ollut pitkä kuin nälkävuosi, hän oli lentänyt yli kaksi viikkoa. Hänen luutansa huippunopeus oli seitsemänkymmentä kilometriä tunnissa, eikä hän ollut edes pystynyt lentämään sitä vauhtia kaiken aikaa, koska muutaman tunnin lennon jälkeen luuta alkoi aina vedättää vasemmalle, jolloin oli pakko hidastaa vauhti neljäänkymppiin.

Oli tavallaan tuskallista ylittää maa, jossa hän oli kokenut niin paljon, ja hänen kiusauksensa oli suuri lentää Karamayyn ja koputtaa erään pienen, viihtyisän asunnon oveen. Mutta hän tiesi, että jos hän tapaisi Chin taas, hän ei enää koskaan pystyisi lähtemään Kiinasta. Hän ei kestäisi hyvästellä naista uudestaan.

Hän muisti loputtoman pitkät päivät luudan selässä, paahtavassa auringonpaisteessa ja riepottelevissa tuulissa. Muisti, miten luudanvarteen kiinnitetyn kompassi-matkamittari-laitteen numerot raksuttelivat hitaasti eteenpäin: sata kilometriä. Sata ja viisikymmentä. Kolmesataakaksikymmentäkuusi. Tuhatneljäsataa. Kolmetuhatta... Kerran oli iskenyt armoton sadekuuro, ja vähältä piti, ettei hän ollut liukunut alas sateen liukastamalta luudanvarrelta ja paiskautunut alla levittäytyvälle kynnöspellolle. Öisin hän oli nukkunut ties minkälaisissa koloissa, lihakset särkien.

Himalajan yli lentäessään hän oli kirjaimellisesti jäätynyt kiinni luudanvarteensa ja lentänyt kokonaisen vuorokauden lepäämättä nenä sinisenä, koska ei ollut uskaltanut leiriytyä vuoristoon. Hän oli kuullut selkäpiitä riipivää ulvontaa ja nähnyt kammottavan, pystyasennossa kävelevän apinamaisen olennon, joka oli ollut kauttaaltaan valkean karvan peitossa, kannatellut olkapäillään lumivuohen raatoa ja jättänyt jälkeensä pulkankokoisia jalanjälkiä. Hän oli vilkaissut näkyä kerran ja jatkanut sitten matkaa tyynen rauhallisena, kunnes oli päässyt hirviöstä kuulomatkan päähän, ja kiljunut sitten kauhusta täydellä antaumuksella.

Kun hän viimein, sadalta vuodelta tuntuneen matkan jälkeen, oli laskeutunut Intian kamaralle myöhään edellisenä iltana, hän oli kierähtänyt hervottomana luudalta, suudellut pölyistä maata ja vannonut mielessään, ettei ikinä, ikinä enää lentäisi luudalla maratonmatkoja. Hän käyttäisi mieluummin vaikka sitä jästien lempokonetta, vai mikä sitten ikinä olikaan. Sitten hän oli vajonnut lopen uupuneena uneen kovalle maalle, eikä ollut edes tarkistanut, millaiseen paikkaan oli laskeutunut.

Hän oli juuri herännyt. Ensin raivostuttava kitinä oli tunkeutunut hänen uneensa (jossa lumivuohi raahasi jetiä koivista). Seuraavaksi joku oli töytäissyt häntä varovasti olkaan, jolloin hän oli kääntänyt vieläkään heräämättä kylkeä. Sitten jokin lämmin ja märkä oli painunut vasten hänen kasvojaan, ja hän oli hypähtänyt karjaisten pystyyn, pälyillen vauhkona ympärilleen. Joku nauroi katketakseen.

Hänen edessään seisoi jonkinlainen muuli tai aasi, joka veti huterannäköisiä kiesejä, jotka oli lastattu täyteen vesimeloneja. Kuskipallilla istuskeli pieni, keski-iässä oleva miekkonen, jonka tummat silmät loistivat ja silmänympärykset olivat kipristyneet naurusta. Muuli pärskähti ja sen suusta tipahteli vihertävää vaahtoa ruskealle, kapealle maalaistielle, jolla Orave oli maannut poikittain, keskellä tietä.

Orave pyyhkäisi inhoten poskeaan kämmenselällä, havaiten, että hänen naamansa oli aivan aasinkuolassa. Loistavaa, hän ajatteli. Tästähän ei sen paremmin voisi päivä alkaakaan. Hän voihkaisi ja hieraisi särkevää takamustaan, jonka lihakset, kahdenkymmenenneljän yhtäjaksoisen luudalla kökötetyn tunnin jälkeen, olivat aivan krampissa kuten kaikki muutkin osat hänen kehossaan. Hän pyyhki kasvonsa viitanliepeeseen ja katsoi sitten närkästyneesti ajuria, odottaen, että tämä lopettaisi nauramisensa.

”Hyvää huomentta”, mies sanoi äkkiä selvällä englannilla, joskin vahvasti murtaen. ”Suonette antteeksi aasini käyttöksen, mutta te satuitte lojumaan keskellä tiettä, ja minun on päästävä kaupunkkiin myymään nämä melonit. Saanko udella, miksi te siinä nukuitte?”

Orave oli niin typertynyt kuullessaan omaa kieltään, että meni hetken, ennen kuin hän pystyi vastaamaan. Heidän ympärillään tien kummallakin puolen levittäytyi huojuvaa viljaa, kauempana näkyi maissipelto, puita ja pensaita ja muutama talo. Tie mutkitteli iloisesti kiemurrellen näkyvistä kukkulan taakse. Tienvierustan aluskasvillisuudesta kuului taukoamatonta, heinäsirkan siritystä muistuttavaa ääntä, ja Orave ei käsittänyt, miten hän oli pystynyt nukkumaan sellaisessa metelissä.

”Minä... tuota, olen tullut pitkän matkan ja levähdin hiukan, ja sitten ilmeisesti nukahdin. Minäkin olen matkalla kaupunkiin...”

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Orave manasi katkerasti sitä, että oli sanonut olevansa menossa kaupunkiin. Melonikauppias oli avuliaasti tarjonnut hänelle kyytiä, ja nyt hän istua kökötti epämukavasti kärrynlaidalla, puoliksi melonikuorman päällä. Pyöreät ja kivikovat hedelmät painoivat hänen koviakokeneita lihaksiaan, ja kiesit täryyttelivät eteenpäin kuoppaisella tiellä, vauhdilla joka ei todellakaan huimannut päätä. Orave epäili jopa kilpikonnan menevän kevyesti ohi kärryjen. Kuski jutteli hänelle mukavia, selittäen lähinnä oivasta sadosta, jonka hän oli sinä vuonna saanut, innostuen välillä laulamaankin epävireisen laulunpätkän, joka kuulosti puolet karseammalta, kuin Oraven yritys laulaa ”Yesterdayta” karaokebaarissa. Huokaisten Orave yritti löytää paremman asennon ja alistui kohtaloonsa. Tästä tulisi tuskien tie.

***

Kaupunki oli pieni mutta eläväinen, torilla vallitsi iloinen markkinahumu. Orave oli kiittänyt kauppiasta kyydistä ja kadonnut kiireesti ihmisvilinään, etsien syrjäisen kolkan, jossa saattoi syödä hieman.

Tämä maa oli jälleen kerran niin erilainen kuin se, mihin hän oli tottunut, että olisi luullut tulevansa toiseen maailmaan. Kaduilla vaelsi sekalaisena joukkona muutama auto, jalankulkijoita, ihmisten vetämiä rikšoja, lehmiä, moottoripyöriä... Ihmiset olivat pukeutuneet värikkäisiin, vartalon ympäri kiedottuihin kankaisiin, he olivat oliivi-ihoisia ja tummia, joidenkin otsassa oli omituinen merkki. Jatkuvaa hälinää, torvien toitotusta, lehmien mylvintää, kaupustelijoiden tarjouksia, pyörien jytinää mukulakivikaduilla. Hän huokaisi ja sulki silmänsä. Intia.
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N: Uusi luku kehiin... Orave päätyy jälleen kerran tukalaan tilanteeseen.


9.


Elettyään päivätolkulla pelkillä sitkeillä kuivalihasuikaleilla, vuorotellen sulaneilla ja taas jähmettyneillä Mars-patukoilla ja kaiken aikaa mauttomammiksi muuttuneilla kuivatuilla hedelmillä ei ollut mikään ihme, että Oravea alkoi jo etoa, kun hän penkoi jälleen kerran matka-arkkuaan löytääkseen vatsantäytettä. Hän sai kuitenkin todeta, että ruokavarannot olivat viimein lopussa: ainoa, mitä hän löysi, oli lohikäärmeenmunan alle liiskaantunut, epämääräisen lättänä Mars-patukka. Hän hylkäsi ajatuksen sen syömisestä saman tien sillä sen olemus oli kaikkea muuta kuin houkutteleva, sitä ei luultavasti olisi huolinut nälkäinen peikkokaan. Hän paukautti arkunkannen kiinni niin että kolahti ja huokaisi alistuneesti lysähtäen arkun päälle istumaan. Mikä nyt neuvoksi?

Orave ei ollut koskaan ollut kummoinen ruoanloihtija, ja oli itse asiassa luopunut hommasta jo kauan sitten. Syynä tähän oli, enemmän tai vähemmän, eräs ”romanttinen illallinen”, joka oli päättynyt täydelliseen katastrofiin ennen kuin oli edes kunnolla ehtinyt alkaa. Sitä muistellessaan hän punastui edelleen varpaitaan myöten. Hän oli viimein uskaltautunut kysymään ihailemaansa tyttöä treffeille, jotka olivat sujuneet kuin unelma siihen asti, kunnes he olivat siirtyneet hänen kotiinsa. Yksityiskohdat alkoivat onneksi jo armeliaasti hämärtyä, mutta erityisen eläväisesti hän muisti tyttöparan ilmeen, kun hänen alkuruoaksi valmistamansa tomaattikeitto oli yllättäen alkanut paisua kuin yliaktiivinen pullataikina, räjähtänyt ja roiskunut lopulta pitkin seiniä ja epäonnisen illallisvieraan juhlakaapua.

Intia oli tuoksujen maa. Jopa syrjäisillä sivukaduilla leijaili mitä huumaavimpia nenänärsykkeitä: currya ja inkivääriä, öljyssä tiriseviä kasviksia, vartaassa kypsentyvää kanaa, paistuvan chapatileivän mieto tuoksu. Kaikki nuo herkulliset aromit sivelivät kuin pilkaten Oraven nenää tehden hänet kiduttavan tietoiseksi tyhjänä mouruavasta vatsastaan. Lopulta hän ei kestänyt enää, ja pienennettyään matka-arkkunsa jälleen taskukokoon, hän säntäsi ensimmäiseen ravintolaan, mikä sattui hänen tielleen.

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli ulos, silmät vetistäen ja kurkku kuin tulessa. Intialainen ruoka oli tujua tavaraa.

***

Päivä painui hiljalleen iltaan, ja, kuten kaikissa eteläisissä maissa, aurinko tuntui poukkaavan lähes yliluonnollisen nopeasti horisontin taakse ja ympäristö pimeni kuin taikasauvan heilautuksesta. Hämäryyttä tehosti vielä se, että kaupunki oli sen verran pieni ja syrjäinen, ettei edes niitä jästivalaisimia, söhkölamppuja, ollut kuin pääkadulla. Toisaalta positiivista oli se, että ihmisvilinä alkoi hiljalleen harventua, ja viimein kadut olivat autiot.

Ihmiset olivat vetäytyneet koteihinsa, ja Orave istuskeli pienessä, syrjäisessä puistossa kaupungin laitamilla nautiskellen rauhasta, joka viimein oli laskeutunut kaupunkiin. Hän hypisteli hajamielisesti taikasauvansa vartta ja seuraili samalla mustan, kahvikupinkokoisen kovakuoriaisen liikehdintää läheisen puun rungolla.

Yhtäkkiä hän kuuli rasahduksia, nosti katseensa ja näki jotain todella kummallista.

Puiston laidan pensaikoista hoiperteli esiin mies resuisissa vaatteissa ja muutenkin rähjäisen näköisenä. Vaikka etäisyyttä oli useampi kymmenen metriä, Orave erotti ruokkoamattoman parran ja hiukset räsyisiä vaatekappaleita vasten, ja hänen sieraimiinsa kulkeutui outo, myskinen ja toisaalta jotenkin kissamainen haju. Mies lysähti polvilleen ja jäi siihen vapisemaan kuin horkassa.

Orave säntäsi lähemmäs selvittääkseen, voisiko auttaa. Mies tuntui tilastaan huolimatta havaitsevan hänen tulonsa ja kohotti toista vapisevaa kättään.

”Ei, älä tule lähemmäs… Pakene. Pakene! Äkkiä…” Mies sopersi katkonaisella äänellä. Orave pysähtyi hämmästyneenä.

Läheltä katsottua mies oli yllättävän nuori, ja ruokkoamattoman ulkomuodon alta saattoi erottaa, että hän oli joskus ollut komea. Hänellä oli vahvat piirteet, paksut, tummat hiukset ja hätkähdyttävän kullanruskeat, suuret silmät. Hän oli kuitenkin täynnä ilkeännäköisiä arpia ja rupia, ja hänen tummat kulmakarvansa olivat kasvaneet yhteen. Rääsyjen alta pilkistävillä käsivarsilla ja paljaiden jalkojen iholla erottui arpien lisäksi poikkeuksellisen tuuhea ja tumma karvoitus. Omituinen haju voimistui.

”Mikä hätänä? Tarvitsetko apua?” Orave kysyi varovasti. Hänen niskavillansa olivat nousseet pystyyn.

”Sinä et ymmärrä… mene nyt! Pakene kun vielä voit!” Samassa nuorukainen alkoi täristä entistä hillittömämmin, voihki tuskasta ja käpertyi itseään keinuttaen kippuralle. Ja siinä tutistessaan hänen muotonsa alkoi muuttua.

Miehen käsivarret kasvoivat hieman pituutta ja runsaasti paksuutta. Kämmenet painuivat tiukasti nyrkkiin ja paisuivat samalla kun kynnet pitenivät ja mustuivat ja katosivat hetkeksi näkyvistä nyrkkien sisään. Samassa kuitenkin kuului kammottavaa, kirskuvaa ääntä ja kovettuneet kynnet työntyivät nyrkeistä ulos sorminivelien välistä sirppimäisinä, terävinä ulokkeina. Myös jalkaterät käpristyivät kokoon ikään kun käpäliksi, joista kynnet puskivat esiin. Hän raapi itseään tuskissaan, aiheuttaen syviä viiltoja ihoonsa, ja vääntäytyi sitten edelleen täristen kontalleen, jolloin jalkojen luista kuului kuvottavat naksahdukset, kun polvinivelet vaihtoivat suuntaa. Hänen kätensä ja jalkansa, jotka tosin eivät enää lainkaan muistuttaneet ihmisraajoja, olivat nyt yhtä pitkät.

Hänen ruumiinrakenteensa venyi ja tanakoitui, ja kaikkialla hänen kehossaan ihosta puski esiin oranssinpunaista ja mustaa karvaa muodostaen juovamaisia kuvioita. Hänen kasvonsa levenivät ja versoivat karvaa, silmät pyöristyivät ja pupillit kasvoivat kokoa, korvanlehdet suippenivat ja siirtyivät ylemmäs, nenä litistyi. Huulet mustuivat ja venyivät, leuat pitenivät muodostaen tylpän, lyhyen kuonon, ja suupielien lomasta Orave näki kissapedon hampaat.

Yhtäkkiä tärinä lakkasi, ja hetken oli hiiren hiljaista. Sitten otus kohotti hyvin hitaasti päänsä, suuntasi kissamaisissa kasvoissaan hohtavat kullanruskeat silmänsä tarkkaavaisesti Oraveen ja kyyristyi valmiusasentoon. Sen kurkusta kantautui matalaa murinaa.
 
Ihmistiikeri.
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
A/N: Pienen tauon jälkeen kymmenes luku, jossa saamme ensimmäiset viitteet Oraven siirtymisestä valosta kohti pimeämpää. Jos joku oikeasti lukee tätä, niin kuulisin ihan mielelläni mielipiteitä  ;). Ne voisivat myös auttaa "tyhjän paperin syndrooman" voittamisessa...


10.

Kaikki oli käynyt niin nopeasti. Orave ei ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Siinä hän oli istunut, kaikessa rauhassa puistossa, ja yhtäkkiä hän oli taas kerran kasvokkain hirviömäisen olennon kanssa, joka epäilemättä tahtoi syödä hänet suihinsa tai tehdä jotakin muuta yhtä epäystävällistä. Kun matala murina paisui kumisevaksi ärinäksi, hän totesi mielessään, että ei kai tässä muu auta kuin alkaa uskoa.

Hän otti varovaisen askeleen taaksepäin ja kohotti hitaasti taikasauvansa. Otus lakkasi ärisemästä ja seurasi tarkkaavaisesti hänen jokaista liikkeitään. Sen takapää notkahti hieman ja kaikki lihakset jännittyivät. Jos ihmistiikerillä olisi ollut häntä, sen kärki olisi taatusti nykinyt. Kohta se loikkaisi... Yksikin virheliike olisi nyt kohtalokas. 

Oraven aivot raksuttivat, kun hän yritti palauttaa mieleensä kaiken, mitä tiesi muodonmuuttajista. Ihmissudet olivat hänelle jokseenkin tuttuja, koska heitä eli suhteellisen runsaasti hänen kotimaassaan ja pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla ihmissusia oli käsitelty perusteellisesti. Hän muisti ohimennen kuulleensa, että oli mahdollisesti olemassa myös muita muodonmuuttajia, kuten ihmisrottia, ihmisliskoja ja ihmiskissoja. Nämä olivat kuitenkin hyvin harvinaisia, eikä yhteenkään sellaiseen oltu törmätty ainakaan pariinsataan vuoteen.  Siinä hänen edessään kuitenkin vaani sellainen, ihmistiikeri kaiketi lukeutuisi noista kolmesta muodonmuuttajatyypistä viimeisimpään.

Oli selvää, että miehen todellinen persoona ei ollut tällä hetkellä tavoitettavissa. Sen tilalla oli nälkäinen peto, joka janosi ihmislihaa, ja joka oli suonissaan virtaavan ihmisveren takia varsinaisia tiikereitä vielä huomattavan paljon vaarallisempi. Muodonmuuttajat olivat aina lähes yliluonnollisen nopeita ja ketteriä, ja tässä nimenomaisessa yksilössä tiikerin sulavuuteen yhdistyi vielä laskelmoiva älykkyys.

Tavallisella ihmisellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Onnekseen Orave sattui kuitenkin olemaan velho, joka pystyi kanavoimaan taikavoimiaan puisen sauvan läpi, ja tuo taikasauva sattui olemaan hänen kädessään valmiusasennossa. Kun ihmistiikeri oli juuri ponnahtamassa loikkaan, Orave osoitti sitä taikasauvallaan ja karjaisi ”Estous!”

Punahehkuinen valosuihku kiiti sauvan kärjestä kohti ihmistiikeriä, joka salamannopeiden refleksiensä ansiosta sai kuitenkin väistettyä sen juuri ja juuri. Odottamaton häiriö sai sen kumminkin pysäyttämään loikkansa, ja se tuijotti nyt silmät viiruina, arvioivasti, Oraven taikasauvaa.

”Estous!” Orave yritti uudestaan. Tällä kertaa otus kuitenkin osasi jo ennakoida ja väisti ennen kuin Orave oli edes ehtinyt viedä liikettään loppuun. Se sähisi vihaisesti ja alkoi hitaasti kiertää kehää Oraven ympäri. Orave seurasi tiikerin liikettä ja kääntyi hitaasti sen mukana säilyttäen siihen koko ajan katsekontaktin. Hikikarpalot puskivat ohimoille, otsalle ja kainaloihin ja alkoivat vieriä hitaasti alaspäin.

”Otetaan rauhallisesti, sopiiko? En haluisi sinulle pahaa, koska tiedän, ettet ole juuri nyt oma itsesi”, Orave takelteli tyyneksi pakotetulla, tavallista kimeämmällä äänellä. Ihmistiikeri kuitenkin vaan karjahti ja säntäsi siinä samassa uuteen hyökkäykseen. Ilmeisesti tästä ei selvittäisi puhumalla.

Valtavat käpälät lähestyivät hänen rintaansa suunnattomalla nopeudella. Orave kaikkoontui. Hän ehti melkein tuntea viiksikarvojen hipaisun poskellaan, kun hirviö syöksyi häntä päin kita ammollaan, sitten hän onnekseen hulmahti pimeyteen ja puserrukseen juuri ennen kuin pedonhampaat ehtivät upota hänen kaulaansa. Hän tunsi kuitenkin samalla repivää kipua vasemmassa reidessään, ja kaikkoontuminen tuntui poikkeuksellisen tahmealta, ikään kuin mukana olisi jotain ylimääräistä, joka yritti ankkuroida hänet lähtöpaikkaan. Hetkeä myöhemmin hän ilmiintyi huohottaen puiston toiselle laidalle.

Hän näki miten ihmistiikeri jatkoi, jostain syystä tuskaisesti karjuen, edelleen sitä mahtavaa loikkaa, jonka tieltä hän oli juuri hävinnyt. Sen käpälät tömähtivät maahan mutta se nosti heti toisen etukäpälänsä ilmaan, ja sitten tiikeri istahti alas ja alkoi nuolla käpälää raivokkaasti. Orave tuijotti sitä hetken kuin transsissa.

Hän havahtui kuitenkin pian tykyttävään kipuun reidessään ja tunsi jonkin kuuman ja märän valuvan alas jalkaansa pitkin. Hän käänsi hämmentyneenä katseensa alas ja näki kauhukseen, että hänen housujensa kangas oli revennyt ja reidestä pulppusi vuolaasti verta, joka levisi kankaassa tummana, laajenevana läiskänä. Hän erotti haavan keskellä jotain, mikä ei kuulunut sinne: kaksi veristä tiikerinkynttä, jotka olivat uponneet syvälle hänen lihaansa.

Samassa hän tunsi sieraimissaan tiikerin hajun. Otus oli lakannut nuolemasta haavojaan ja säntäsi jälleen Oravea kohti, nyt entistäkin vihaisempana ja vaarallisempana. Se jännitti lihaksensa ja ponnahti tappavaan loikkaan, jäljellä olevat kynnet harallaan ja hampaat irvessä.

Avada kedavra!” Orave karjaisi. Hän ei myöhemmin osannut sanoa itsekään, mistä sanat olivat oikein tulleet. Vihreä valosuihku singahti tiikeriä vastaan ja heijastui hetken kahtena sen kullanruskeista silmistä. Sitten suihku osui suoraa sen rintaan etujalkojen väliin. Tiikeri avasi suunsa karjahdukseen, jota ei koskaan kuulunut. Se lysähti hyppynsä päätteeksi korvia huumaavasti tömähtäen Oraven jalkoihin ja jäi siihen makaamaan velttona, raajat levällään. Se oli kuollut.

Orave huohotti raskaasti ja tuijotti tiikeriä kauhuissaan. Kaikki keinui hänen silmissään ja hän tunsi todellisuudentajunsakin heilahtelevan. Verenvuoto alkoi selvästi heikentää häntä. Polttava tuska tuntui leviävän jalan haavasta kaikkialle hänen kehoonsa. Orave kiskoi uupuneena matka-arkkunsa taskustaan, suurensi sen voimansa pinnistäen ja penkoi kauttaaltaan täristen sen uumenia. Hän löysi lohikäärmeen munan ja irrotti sen laen. Muna oli melkein täynnä hopeansinertävää, hienon hienoa jauhetta. Hän upotti kouransa jauheeseen ja pölläytti sitä runsaasti haavansa päälle.

Vaikutus tuntui heti. Aivan kuin hänen jalalleen olisi satanut jäätä. Haava kuohui ja vaahtosi, sinertävä savu ja kummallinen, metallinen katku kohosivat ilmaan. Verenvuoto ensin hidastui ja sitten lakkasi kokonaan. Omituinen kohiseva tunne levisi haavaan ja se alkoi parantua silmissä. Arpeutuva kudos työnsi tiikerinkynnet ulos ja ne putosivat vaimeasti kopsahten ruohikkoon. Orave vajosi uupuneena istualleen selkä matka-arkkuaan vasten ja sulki silmänsä.

Hän ei vielä tiennyt sitä, mutta ihmistiikerin kynnet olivat kylväneet pimeyden siemenen hänen sisimpäänsä.
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas