Nimi: Katumuskyyneliä
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: Sallittu
Genre: drama, fluff, pienen pieni ripaus angstia
Henkilöt/paritus: Parvati&Lavender (taustalla Ron/Lavender)
Haasteet: Kerää kaikki hahmot (Lavender Brown), Tunne10 (Häpeä), Ficlet300 (082. Ystävä)
Vastuuvapaus: Hahmot ovat Rowlingin, enkä saa tuotoksistani rahallista korvausta.
A/N: Tämä tosiaan on paritukseton ficci ja kertoo Parvatin ja Lavenderin suhteesta sen jälkeen, kun Lavenderille ja Ronille koitti ero. Itselläni oli tästä eräs tietty ajatus kirjoittaessa, mutta toki jokainen saa tehdä omia päätelmiään. Niin ja oikein suuret kiitokset
Lilsille ja
foxtrotille avusta tämän kanssa! ♥ Ootte myös saaneet miut innostumaan näistä hahmoista, vaikken ennen ole heistä kirjoittanutkaan! Jee. : )
Tämä biisi inspiroi tätä kirjoittaessani (kiitokset
Gualle siitä!). Näillä mennään!
Ero Ronista on Lavenderille vaikea. Se sattuu, enemmän kuin edes haluaisi myöntää itselleen, myöntää muille. Hän on vain ärsyyntynyt, pettynyt, vihainenkin. Parvati saattaa kysyä:
mikä hätänä, onko kaikki hyvin, mutta Lavender ei vastaa. Tiuskaisee vain että se ei kuulu muille ja kävelee tiehensä. Myöhemmin saattaa miettiä, katuakin, muttei enää sano mitään. Ehkä luo seuraavalla aamiaisella pahoittelevan katseen ystävänsä suuntaan.
Sillä eihän mikään oikeasti ole Parvatin syy. Ei kenenkään muunkaan. Itse hän on sen aiheuttanut, hän on ollut liian kaukana muista Ronin vuoksi.
Olisi pitänyt osata ajatella aiemmin. Lavender itse on vain liian pettynyt oikeastaan kaikkeen, eihän nykyään enää mikään tunnu sujuvan. Ei hän muista milloin olisi viimeksi edes hymyillyt aidosti. Hän on täysin hukassa, kun enää ei ole sitä toista vierellä,
onko oikeastaan ketään. Kaikki tuntuu liian vieraalta, ei kukaan ymmärrä! Kaikki on vain... tyhjää.
Sisällä on kuitenkin suru, olo tuntuu yksinäiseltä, lohduttomalta. Mutta eihän sitä muille näytetä.
Ja siltikin – öisin Lavender itkee. Istuu nojaten sänkynsä päätyyn, peitto kiedottuna tiukasti ympäri. Kaksi, kolmekin kyyneltä putoaa äänettömästi peiton reunalle. Ihan varovasti vain, parempi ettei kukaan muu tiedä. Ehkä se ei siten satuta muitakaan, ei se lopulta olisi oikein.
Vaikka totuus muuta onkin. Sitä vain ei osaa, ymmärrä ajatella.Nukkuva Parvati havahtuu, ehkä johonkin kummaan tunteeseen, ei itsekään tiedä mitä se lopulta on. Nousee kuitenkin, vilkaisee viereisen sängyn suuntaan. Ja kun silmät tottuvat pimeään, hän huomaa jonkun istuvan. Lavender. Hetken Parvati epäröi, mutta lopulta hivuttaa jalkansa sängyn laidan yli ja astelee ystävänsä luo.
Lavender istuu hiljaa tuijottaen peittoaan. Hän ei oikein tiedä mitä ajatella, toisaalta hän on pahoillaan, mutta häntä myös hävettää, ainakin vähän (eihän kenenkään, edes Parvatin, pitänyt koskaan saada tietää). Varovasti Parvati hivuttautuu istumaan sängylle ystävänsä viereen, toivoen ettei kukaan muu makuusalissa herää. Hetken kumpikin istuu sanomatta sanaakaan, kunnes Lavender ikään kuin värähtää ja kuiskaa hieman itkuisella äänellä: ”Anna anteeksi.”
Parvati hymähtää hiljaa ja kiertää kätensä toisen ympäri. Varovasti silittää tämän hiuksia. ”Ei se mitään.”
Tummahiuksinen saattaa tuntea toisen painautuvan tiiviimmin itseään vasten. Myös Parvati tiukentaa otettaan, kuulee toisen nyyhkäisevän. Ja lopulta Lavender puhuu, kertoo kaiken. Kertoo kuinka ero, se kaikki sattui, kuinka hän ei osannut käsitellä sitä kaikkea, ei oikeastaan edes uskaltanut puhua. Ei vaikka tiesi Parvatinkin olevan lähellä,
huolissaankin. Lavender itse vain oli ollut liian sokea huomatakseen ettei ollut ollut yksin. Ehkä hän itse vain työnsi kaiken kauemmas itsestään. Lavenderin äänestä kuultaa katumus, se kuinka pahoillaan hän on, kuinka häntä hävettää.
Ja kuitenkin Parvati ymmärtää. Se tuntuu Lavenderista hyvältä, kuin hurja taakka olisi pudonnut harteilta.
Hetken kuluttua Lavender hivuttautuu hieman kauemmas ja painaa päänsä Parvatin olalle. Toisen käsi silittää yhä hänen hiuksiaan. Silloin Lavender ymmärtää jälleen, kaiken sen kulutetun ajan jälkeen – aina on ollut yksi häntä lähellä. Hän itse on vain ollut liian sokea huomatakseen sitä. Niinpä hän sulkee silmänsä ja kuiskaa hiljaa: ”Kiitos.”
Ja lopulta Lavender nukahtaa ystävänsä olkaa vasten, hymyillen.