Nimi: 4. Tammikuuta 1918
Kirjoittaja: Vyra
Beta: Rakas kämppikseni suostui (pakotettiin)
Fandom: Axis Powers Hetalia
Tyyli: Draama, Oneshot
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Suomi/Ruotsi
Disclaimer: En omista Hetaliaa enkä mainittuja valtioita.
A/N: Toinen Hetalia-ficini! Tahdoin kirjoittaa jotain Suomen itsenäistymisestä mutten halunnut kuitenkaan tehdä "sotatyylistä" ficciä. Valtion julistauduttua itsenäiseksi, haetaan yleensä muilta valtioita tunnustuksia. Suomelle ensimmäinen itsenäistymisen tunnustus annettiin 4. Tammikuuta 1918, jolloin Neuvosto-Venäjä, Ranska, Ruotsi ja Saksa tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Nauttikaa ja kommentoikaa, kiitos!
4. Tammikuuta 1918
Suomi seisoi yksin joenrannalla. Tämä joki oli sama joka oli jo sata vuotta jakanut hänen ja Ruotsin alueet. Suomi seisoi omalla puolelleen ja katsoi vastarannan puolelle pelonsekaisin ilmein. Hän ei ollut varma, mitä tunsi. Toisaalta hän oli iloinen. Hän sai olla itsenäinen ja päättää viimeinkin itse asioistaan mutta kuitenkin häntä pelotti Su-sanin reaktio. Entä jos tämä ei hyväksyisi hänen toiveitaan? Vihaisi häntä?
Suomi vilkaisi kädessään pitämää kahta paksua, runsain koristein ja vaakunamerkein koristeltua paperia. Siinä olivat tunnustukset Neuvosto-Venäjältä ja Ranskalta. Venäjän annettua viimein tunnustuksensa myös muut maat olivat myöntäneet niitä. Ranska oli ehtinyt heti perään ja myös Saksa oli ilmoittanut tahtovansa tavata Suomen. Antaakseen tunnustuksen, Suomi arveli. Hän oli tullut hyvin toimeen Saksan kanssa viime aikoina mutta hänen johtajansa oli kuitenkin komentanut Suomen hakemaan tunnustuksen ensin Ruotsista. Valtiolta, jolle Suomi oli kuulunut lähes kuusisataa vuotta.
Ja Suomea pelotti.
Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Siitä asti kun hän oli syntynyt, oli joku muista Pohjoismaista pitänyt hänestä huolta. Viime ajan hän oli tosin asunut Venäjän talossa mutta sielläkin oli paljon seuraa. Suomelle oli annettu ylimääräisiä vapauksia mutta tietyissä rajoissa kuitenkin. Ruotsia hän ei ollut tavannut aikoihin, se oli ollut yksi kielletyistä asioista. Ja nyt Suomen oli aika asettua omaan taloonsa ja hoitaa yksin velvollisuutensa.
Yhtäkkiä Suomi nosti päänsä. Pelko ja jännitys katosivat kasvoilta ja tilalle nousi päättäväisyys. Hän pystyisi siihen. Hän ei antaisi koskaan periksi. Näin pitkän tien kuljettuaan ei ollut enää aikaa kääntyä ympäri ja palata vanhaan, vaikka kuinka haluaisi. Ajat olivat nyt muuttumassa ja kukaan ei tiennyt toisiko muutos enemmän hyvää kuin huonoa. Oli vain mentävä mukana ja toivottava parasta.
Joen vastarannalla näkyi liikettä. Suomi tunnisti helposti pitkän ja tuimakatseisen miehen jo kaukaa huolimatta kuluneista vuosista. Hän tunsi helpottuvansa nähdessään Su-sanin tulevan. Suomi oli jo elätellyt mielessään kauhukuvia, ettei mies suostuisi tapaamaan häntä ollenkaan ja jättäisi tulematta paikalle. Tai vielä pahempaa, kieltäisi koko Suomen olemassaolon.
He kohtasivat joen ylittävällä sillalla. Suomi pysähtyi parin metrin eteen Ruotsista. Hän huokaisi syvään ja kohotti päänsä katsoakseen miestä silmiin. Ruotsi ei näyttänyt muuttuneen yhtään sitten viime tapaamisen. Suomi ihmetteli tätä mielessään, sillä hänestä tuntui että hän itse oli muuttunut ja kasvanut vuosien aikana. Näyttiköhän hän Su-sanin mielestä vieraalta? Ruotsin kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin normaalistikin, eikä Suomi olisi pystynyt sanomaan mitä tämä ajatteli.
”Su-san…”, Suomi aloitti, ”Minä olen julistautunut itsenäiseksi”. Asia tuntui helpommalta sanoa suoraan, niin se olisi nopeammin ohi. Ruotsi kallisti hiukan päätään merkiksi, että hän kuunteli. Ilme ei muuttunut edelleenkään, hän oli varmaankin ehtinyt jo miettiä Suomen vaatimuksia ennalta ja arvasi, mitä toinen oli tullut pyytämään.
”Pyydän sinua tunnustamaan minut”, Suomi jatkoi, ”Neuvosto-Venäjä ja Ranska ovat antaneet omat tunnustuksensa”. Hän heilautti kättään, jotta Ruotsi näkisi leimatut paperit. Pitkä mies ei näyttänyt olevan kiinnostunut kuitenkaan niistä. Hän katsoi Suomea suoraan silmiin. Hetki piteni koko ajan eikä kumpikaan sanonut mitään. Suomi ei ollut varma, kuluiko siinä heidän seistessä pari minuuttia vai kokonainen tunti. Aika olisi voinut vaikka pysähtyä eikä hän olisi huomannut mitään.
Lopulta Ruotsi liikahti. Hän harppoi nopeasti häntä ja Suomea erottavan pari metriä ja sulki nuoremman valtion syliinsä. Suomi henkäisi tuntiessaan vahvat käsivarret ympärillään. Hän oli pelännyt vihaa mutta nyt Su-san halasi häntä. Pienen hetken Suomen teki mieli perua koko tunnustus ja palata Su-sanin kanssa heidän vanhaan kotiinsa. Sinne missä oli aina ollut lämmintä ja turvallista. Mutta hän ei voinut. Ei enää tämän kaiken kokemansa jälkeen.
”Su-san”, Suomi kuiskasi ja hämmästyi itsekin ääneensä hiipinyttä surun vivahdetta, jota ei ollut onnistunut piilottamaan. Ruotsi erkani hänestä pitäen kuitenkin oikean kätensä Suomen kädestä. Vasemmalla hän kaivoi takkinsa sisältä paperin. Suomi erotti paperista vain Ruotsin kolmen kruunun vaakunan ja paksulla tummalla musteella kirjoitetun koukeroisen allekirjoituksen.
”Ole hyvä”, Ruotsi sanoi ja ojensi arkin hänelle. Vapisevin käsin Suomi vastaanotti paperin, joka julisti Ruotsin kuningaskunnan tunnustavan Suomen tasavallan viralliseksi ja itsenäiseksi valtioksi. Hän huomasi yksinäisen kyyneleen vierähtävän poskelleen.
”Kiitos”, Suomi sanoi hiljaa. Ruotsi päästi otteensa irti hänen kädestään ja astui askeleen taaksepäin. Vaiti hän nosti kätensä lippaan ja teki kunniaa nuorelle valtiolle. Suomi vastasi kunnianosoitukseen ja pyyhkäisi nopeasti kyyneleen poskeltaan. Ruotsi kääntyi lähteäkseen takaisiin omalle puolelleen. Taloon, jossa oli joskus elänyt Suomen kanssa.
”Odota!”, Suomi huudahti. Hänen äänensä kuulosti normaalia käheämmältä. Ruotsi kääntyi takaisiin häneen päin, jolloin Suomi astu nopeasti eteenpäin häntä kohti. Hän kohottautui varpailleen ja painoi huulensa toisen miehen huulia vasten. Kosketus oli kevyt ja sen jälkeen Suomi kääntyi ja palasi omalle rannalleen. Ehkä hän vain kuvitteli, mutta aivan kuin Ruotsikin olisi hetken näyttänyt surulliselta.
Suomi katsoi kohti sinistä taivasta jota kirjoivat valkeat muhkeat poutapilvet. Hän tiesi joutuvansa vielä taistelemaan mutta ainakaan hän ei joutunut tekemään sitä kahdella rintamalla.
Hän hymyili kyynelten valuessa hiljaa poskia pitkin.
