Nimi: Makeaa vettä silmissä
Kirjoittaja: R.H.E
Fandom: Varjojen kaupungit
Paritus: Alec/Magnus (Jace/Clary)
Ikäraja: Laitetaan K11 varmuuden vuoksi.
Genre: one-shot, slash, draama, romance, fluff, angst...
Varoitukset: Hmm. Slashia ja periaatteessa vanhemman ja nuoremman välinen suhde.
Summary: Oli vaikeaa rakastaa saamatta vastarakkautta, mutta oliko se pahempaa kuin saada rakkautta tietämättä, pystyikö vastaamaan siihen?
Disclaimer: Cassandra Clarelle kaikki kunnia hahmoista, juonen omin tällä(kin) kertaa. Niin ja en saa rahallista korvausta, kommentteja ehkä..?
A/N: Ehehe ^^' Tänään luin Tuhkakaupungin loppuun ja oli pakko purkaa tunteita tästä ihanasta parituksesta kirjalliseen muotoon. Arvostaisin kommenttia, sillä tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tällä fandomilla, ja ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun en kirjoita minä-muodossa.
Spoilaa lievästi Tuhkakaupunkia.
Hope u like - much or less.
Makeaa vettä silmissä
”Izzy, painu helvettiin! Ei todellakaan ole sinun asiasi, mitä minä teen huoneessani! Minun huoneeni, minun elämäni. Ala kalppia sen oven takaa!”
Isabelle katseli kaunispiirteiset kulmat lähes otsalle karanneina riimukuvioitua ovea, jonka takana hänen veljensä ilmeisesti kovin salaiseksi käynyt huone sijaitsi. Hän ei tiennyt nauraako vai hermostua kielenkäytöstä, jota hänelle osoitettiin. Ei ollut ollenkaan Alecin tyylistä parkua lukitun oven takana pikkukakaran lailla, mutta toisaalta, veli olikin muuttunut oudoksi viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.
Isabelle kohautti olkiaan, vaikka tiesi ettei Alec näkisi.
”Aivan sama minulle. Lukittaudu sitten huoneeseesi, ei minua oikeasti kiinnosta. Ajattelin vain, että olisit ehkä halunnut lähteä katsomaan Jacea ja Magnusta.”
Niine hyvineen Isabelle nosti leukansa pystyyn ja katosi himmeästi valaistun käytävän kulmasta kirjastoon päin.
Huoneessaan Alec nojasi selkänsä ovea vasten ja liukui hitaasti risti-istuntaan kylmälle lattialle. Hänen mustat hiuksensa hohtivat laimean sinisessä noitavalosta väreilevästä hehkusta. Kivessä oli ollut jo pidemmän aikaa jotain vialla, sillä se ei enää jaksanut luoda kovinkaan suurta valoilmiötä. Isabelle oli ystävällisesti ehdottanut hankkivansa veljelleen uuden, mutta Alec oli kieltäytynyt. Valo tuntui muuttuneen hänen mukanaan aina vain vähemmän huomiota herättäväksi. Se oli osa häntä.
Alecin surullisten vedensinisten silmien iirikset näyttivät väreilevän. Otsahiukset laskeutuivat kaikessa mustuudessaan peittämään vasemman silmän lähes kokonaan, mutta Alec ei siirtänyt niitä pois tieltä. Hän ei nähnyt eteensä mieleen rakennetun muurin läpi, joten näkökentän esteet olivat samantekeviä.
Izzy ei ymmärrä, Alec ajatteli väännellen käsiään. Hän ei ollut tarkoittanut olla niin ilkeä siskolleen, mutta jopa hänen kärsivällisyydellään oli rajansa. Izzy oli koputtanut oveen varovasti, jolloin Alec oli ajatellut teeskennellä nukkuvaa. Häntä ei huvittanut puhua kärkkäälle ja teräväkieliselle siskolle heti aamusta, mutta tämä ei ollut – tietenkään – ollut samaa mieltä, vaan Alecin jatkaessa välttelyä Izzy oli syytänyt pojan niskaan kaiken sen, mitä Alec nykyään yritti välttää.
”Sinä olet säälittävä, Alexander. Minä ymmärrän, että on vaikeaa rakastaa henkilöä, joka ei vastaa tunteisiisi” – ei Isabelle oikeasti ymmärtänyt, hän sai aina kenet vain halusi – ”mutta et voi jatkaa tätä. Jace ei rakasta sinua, ei voi mitään, mutta elämä jatkuu. Se jatkuu, Alec, se rullaa eteenpäin välittämättä sinun pillittämisistäsi. Jace rakastaa Clarya, sen näkee idioottikin. Päästä irti siitä pojasta, niin elämäsi helpottuu huomattavasti.”
Mutta kun Jace ei ole ainoa ongelma, Alec ajatteli ja kietoi käsivartensa jalkojensa ympärille. Pojan karkeasti riimuilla merkityt ihokaistaleet sotivat voimakkaasti vastaan sitä mielikuvaa, minkä hänen lannistunut olemuksensa sillä hetkellä antoi.
Toki hän tiesi, että Jacen suhteen oli turhaa elätellä minkäänlaisia romanttisia tunteita. Poika oli hienovaraisesti mutta päättäväisesti ilmaissut olevansa kiintynyt Claryyn, huolimatta siitä että tyttö oli hänen siskonsa. No, olihan Aleckin tavallaan hänen veljensä, mutta ei geneettisesti. Alecin mielessä kuohahti. Clarylla ei ole oikeutta Jaceen. Minulla voisi olla.
Jos asiat todella olisivat olleet niin yksinkertaisia, kuin miksi Izzy niitä luuli, Alec olisi selvinnyt niistä. Ajan myötä vääränlaiset tunteet hänen niin sanottua veljeään kohtaan olisivat lieventyneet ja kaikki olisi palannut lähes ennalleen. Mutta yhtälössä oli vielä yksi ratkaisematon muuttujakirjain…
Magnus. Nimen takana vaikuttavat voimat värisyttivät oveen nojaavaa poikaa niin fyysisesti kuin henkisesti, eikä asiaa yhtään helpottanut, että mitä useammin hän miestä ajatteli, sitä enemmän hänen kehonsa alkoi reagoida. Piikkisuortuvat ja päivittäin väriä vaihtavat glitterlatvat, meripihkaiset silmät kissamaisine piirteineen, tasaisen kultainen iho, salaperäinen hymy… Ja mikä pahinta, suorat vihjaukset. Alec oli käynyt Magnuksen luona useammin kuin kukaan tiesi, mutta yhä edelleen mies – tai poika, hän näytti kolmensadan vuoden iästään huolimatta edelleen alle parikymppiseltä – oli yhtä tyrmäävä. Hänessä ei ollut jälkeäkään ujoudesta, jonka Alec ajatteli olevan oma hallitseva piirteensä, mutta ei toisaalta häikäilemättömyydestäkään. Ehkä sen vuoksi Alec ei koskaan ollut saada silmiään irti tästä; Magnus oli ylenpalttisen kiinnostunut olematta tungetteleva, ylimielinen muttei röyhkeä, huomattavan erikoinen… mutta hänessä ei ollut mitään pelättävää. Siskonsa ja Jacen lisäksi Alec luotti eniten juuri Magnus Baneen, Brooklynin päävelhoon, josta ei tiennyt oikeastaan yhtään mitään.
Alec räpäytti tummia ripsiään epäuskoisena, nähtyään silmiensä edessä juuri jotain, mitä ei olisi halunnut. Magnuksen kulmien alta luotu kultainen katse, joka tuntui läpäisevän kuin laser…
Keuhkoista asti purkautunut huokaus tuli myös tunteiden puolesta koko sydämen pohjasta. Isabellen sanoin, oli vaikeaa rakastaa saamatta vastarakkautta, mutta oliko se pahempaa kuin saada rakkautta tietämättä, pystyikö vastaamaan siihen?
Alec ei tiennyt.
*
Seistessään Magnuksen kotiovella seuraavana iltana, Alec mietti synkkänä, miksi oli suostunut Jacen pyyntöön tulla käymään. Vielä aamulla Alec oli ajatellut, ettei voisi pakoilla tunteitaan koko loppuikäänsä – joka saattaisi näissä olosuhteissa jäädä hyvinkin lyhyeksi – vaan oli tartuttava tilaisuuteen. Oli suorastaan uhanalaista saada kutsu Jacelta, joka ei koskaan tarvinnut kenenkään apua.
Alec suki mustia, kosteina kihartuneita hiuksiaan taaksepäin. Hän oli ehtinyt punastua jo ennen kuin oli nähnyt kumpaakaan jännittämistään henkilöistä, mutta toisin kuin hiuksille, karkaileville ajatuksilleen hän ei voinut mitään. Jacen ja Magnuksen kuvilla hänen mielessään tuli tasapeli.
Ryhdistäydy. Pää pystyssä ja leukapielet kireinä poika koputti oveen.
Meni hetki, ennen kuin Alec kuuli jonkun astelevan ovelle. Sydän rinnassa tykyttäen hän yritti pitää itsensä koossa edes siihen asti, että pääsisi sisälle, pois ulkona riehuvasta puhurista.
Tuuria tai ei, oven avasi hopeiseen paljettipuseroon ja tiukkoihin, meriveden vihreisiin farkkuihin sonnustautunut Magnus. Alec tuijotti silmät suurina erikoisia, mutta velholle juuri niin tyypillisiä asusteita; smaragdein koristellut valkoisenharmaat sukat jatkoivat housujen linjaa, joissa niissäkin näkyi valkoisia vaahtopäitä ja pieniä jalokiviä siellä täällä. Hopeaan verhotun rinnan kautta Alecin katse lipui oikeassa korvassa näkyvään riviin nappijalokiviä sekä hiusten tällä kertaa pikimustaan kuosiin, jossa välkkyi siellä täällä kiiltelevää vihreää.
Vääjäämättömästi Alec harhautui Magnuksen silmiin. Kultaiset iirikset tekivät mielenkiintoisen kontrastin kaikelle sille smaragdiselle vehreydelle, mutta Magnus selvästi tunsi tyylikkyyden salat. Ei puoltakaan sanaa, ettei asukokonaisuus olisi ollut täydellisyyttä hipova.
”Hei”, Alec henkäisi. Salaa hän nipisti toista rannettaan rangaistukseksi, kun ei ollut tälläkään kertaa osannut pitää pokerinaamaa.
Magnus ei ylpistynyt Alecin palvovasta katseesta, vaan näytti kerrassaan huvittuneelta. ”Kuten viime kerralla saatoin mainita”, Magnus virnisti, muttei alistuvasti vaan ennemminkin salamyhkäisesti, ”minulla toimii ovikellokin. Ellet sitten ole muuttunut ihmissudeksi viime näkemän.” Lykantrooppeihin velho viittasi kellon hopeisuuden vuoksi, sen Alec huomasi katsoessaan vähän ohi Magnuksen kapeista kasvoista. Hän koki parhaaksi jättää vastaamatta ja pujahtaa pitkän hahmon käden alta eteiseen.
”Jätä kenkäsi siihen. En halua itämaisten mattojen kuraantuvan”, kuului Magnuksen ääni aivan Alecin korvan juuresta. Poika räpytteli silmiään ja pidätti hengitystä, kunnes tunsi enää oman läsnäolonsa. Jaksamatta vastustaa hän avasi tennareidensa nauhat sormet haparoiden ja viskasi kengät täpötäyden naulakon alle.
Olohuoneessa, jonne Alec suuntasi äänien ja ainoan valonlähteen vuoksi, oli hämmästyttävän siistiä. Tämä oli ensimmäinen kerta, jona Alec kävi kylässä Jacen ollessa paikalla – ja Jacen vuoksi, Alec muistutti itselleen – ja sen kyllä näki. Kerrankin pöydällä ei lojunut kuormittain käytettyjä kahvimukeja ja paperilautasia, eikä lattialla ja sohvilla maannut ylimääräisiä vaatteita. Yleensä huoneen poikki päästäkseen sai potkia edestä ties mitä rojua alusvaatteista takkeihin ja hiuslakoista meikkipurkkeihin, mutta nyt kaikki oli kasattu siististi kirjahyllyyn ja geelipullot jopa järjestelty väreittäin. Mustasukkaisuus kouraisi Alecia vatsanpohjasta.
Katsomatta enää ympärilleen sen tarkemmin Alec suunnisti kohti oviaukkoa, josta kajasti himmeää valoa muutoin hyvin pimeään huoneistoon. Alecia kummastutti asunnon hyinen ilmapiiri; yleensä Magnuksen luona paloivat niin kattolamput kuin kynttilät. Ehkä uudella valaistustasolla oli jotain tekemistä Jacen kanssa.
”Hei, Alec”, Jace tervehti jo ennen kuin Alec huomasi hänen istuvan pienemmän huoneen ainoassa nojatuolissa. Hän ei nähnyt pojasta muuta kuin kultaisten hiusten peittämän päälaen ja käsinojalta roikkuvan, hämärässä kullanhohtoista valoa hohtavan käsivarren.
”Terve, Jace”, Alec vastasi neutraalia tavoittelevalla äänensävyllä. Ei liian iloisesti tai innokkaasti, vaan ikään kuin ”terve mieheen, hauska nähdä sinuakin joskus”. Normaalisti.
”Toitko tuliaisia?”
Alec pyöräytti silmiään. ”Joo, joulukalkkunan ja samppanjaa.”
”Minulla olikin nälkä. Täällä ei palvelu oikein pelaa”, Jace vastasi laiskan välinpitämättömästi niin kuin hänellä oli tapana.
Alec istuutui huoneen ainoan pöydän reunalle tietämättä mitä tekisi. Katse valahti televisioruudusta – uuden vaatesuunnittelijan valinta, edes finaali, ei jaksanut kiinnostaa – ihonmyötäisten mustien farkkujen valkoisiin koristeluihin, jotka näyttivät silmiä siristämällä etäisesti riimuilta. Ylävartalonsa hän oli verhonnut myös denimkankaasta tehdyllä paidan ja takin välimuodolla, jonka hihojen päärmeet alkoivat purkautua.
”Miksi sinä halusit minut tänne? Entä missä Magnus on?” Alec kysyi viimein, kun Jace näytti taas uppoutuneen ohjelmansa katseluun. Alecia hieman arkailutti vastaus, mutta ei hän koko yötä jaksaisi istua siinä pöydän reunalla, joka kaikenlisäksi oli yhtä mukava kuin katukiveys takamuksen alla.
”Onko sinulla jo ikävä poikaystävääsi?” Jace ivaili, mutta sammutti telkkarin ja käänsi tuolin Alecia vastapäätä. Tummempaa poikaa viilsi kuulla sana ”poikaystävä”. Jace oli nopeasti hyväksynyt uuden tilanteen ja ottanut sen aseeksi piikittelyssä ystäväänsä vastaan, mutta Alec ei osannut suhtautua seksuaalisuuteensa vitsillä. Paljastumisesta tulleet haavat verestivät vielä.
Jacen kasvoilla ei näkynyt liiemmin minkäänlaisia ilmeitä tämän tuijottaessa Alecia suoraan silmiin. Alecia satutti nähdä, kuinka kovilta ja kylmiltä toisen silmät näyttivät, vaikka niiden himmennyt hohto ei ollutkaan hänen syytään. Olosuhteet olivat muuttaneet heitä molempia, ja Alec tunsi syyllisyyttä omasta käyttäytymisestään. Suhdesotkut eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä Jace oli Klaavin ja isänsä vuoksi joutunut kokemaan.
”Kuule, Alec. Izzy soitti minulle tänään.”
Alec kalpeni silminnähtävästi ja hänen kätensä puristuivat pöydän kulmiin niin tiukasti, että hän tunsi sormien luiden napsuvan. ”Mitä hän sanoi?” hän kysyi epäilevällä, pahinta pelkäävällä äänellä.
Jace oli hetken hiljaa, mutta ei kääntänyt katsettaan kertaakaan. Kerrankin poika näytti tavalliselta, yhtä haavoittuvalta ja tunnekykyiseltä kuin normaalit ihmiset ilman jälkeäkään röyhkeästä ylimielisyydestä. ”Hän toivoi, että…”
”Tai itse asiassa, älä sano sitä ääneen. Minä tiedän mitä hän sinulle kertoi, me riitelimme aamulla siitä samasta syystä”, Alec vastasi kiihkeällä, torjuvalla äänellä. Hänen ohimoissaan jyskytti siskon petos ja tilanteesta johtuva häpeä, eivätkä Jacen lausumat ilmiselvät asiat parantaisi yhtään mitään. ”Ole kiltti, Jace. Minun ei tarvitse kuulla, minä tiedän sen jo. Ja olen pahoillani kaikesta.”
Jacen vakavilla kasvoilla kareili surullinen hymy ja silmien ilme pehmeni. Hän ei enää näyttänyt tippaakaan uhkaavalta, ainoastaan lohdulliselta ja rauhalliselta. Hän näyttää isoveljeltä, Alec ajatteli huultaan purren. Hänen pitäisikin olla minulle veli. Ei muuta.
”Eihän muistella pahalla?”
”Ei”, Alec sanoi. ”Ei muistella ollenkaan.”
Nojatuolissa istuva poika näytti hetken siltä, kuin nousisi halaamaan häntä, mutta liike pysähtyi pieneen nytkähdykseen. Ele tuntui piiskaniskulta Alecin kasvoille, mutta hän hymyili huuli raudanmakuisella verellä kerrostuneena. ”Ei muistella ollenkaan”, hän toisti ontolla äänellä ja käänsi katseensa häpeillen. Kyyneleet olivat paljastaneet hänen valheellisen hyväksyntänsä.
Jace näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta Alec nousi hoiperrellen ylös ja karkasi tyhjän olohuoneen läpi takaisin eteiseen. Täällä ei olisi enää mitään toimitettavaa. He törmäisivät Jacen kanssa ennemmin tai myöhemmin ja silloin kaikki olisi toivottavasti jo unohdettu.
Kiskottuaan kenkänsä jalkaan – valkoiset nauhat jäivät roikkumaan solmimattomina – Alec oli avaamaisillaan ulko-oven, mutta samalla hetkellä vaaleanruskea, pitkä ja kapea käsi laskeutui hänen kämmenselälleen. Kaiken järjen mukaan Alecin olisi pitänyt tunnistaa käsi, joka oli häntäkin hoitanut, mutta järkytys paistoi silti sinisistä silmistä.
”Minne matka, varjometsästäjäystäväiseni?”
Ääni oli käsittämättömän tuttu, mutta se väreili ilmassa heidän välillään ja jysäytti Alecin vatsanpohjaan kipinöivän, kutittavan painon.
”Kotiin”, Alec vastasi ääni väristen. ”Sain asiat hoidettua.”
Vahva käsi tarttui lempeästi hänen leukaansa ja käänsi hänen päätään ääntä kohti. Magnuksen kellertävät kissansilmät loistivat tutkimattomina, mutta piirretyt kulmat niiden yläpuolella taipuivat huolestuneina.
Alec yritti kääntyä pois, mutta huomatessaan vastuksen olevan liian suuri hän luovutti. Jännitetyt hartiat lysähtivät ja ripset räpäyttivät pois näköä haittaavat pisarat.
”Oletko koskaan kuullut kyyneleistä, jotka eivät olisi olleet suolaisia?” Magnus kysyi viehkeällä mutta tavattoman ystävällisellä äänellä.
Välittämättä, miksi toinen oikein kysyi sellaista, Alec kuiskasi: ”En.”
”Näytä minulle silmäsi, Alexander.”
Alec nielaisi kurkkuunsa nousseen palan ja kohotti katseensa varovasti silmiin, jotka tarkkailivat hänen jokaista liikettään herpaantumatta.
”Niin arvelinkin”, Magnus tokaisi mietteliäänä.
Alec ei enää välittänyt, kuuliko Jace käydyn keskustelun omaan pieneen, pimeään valtakuntaansa, vaan kysyi: ”Mitä minun silmistäni?” Ääni ei ollut sen voimakkaampi kuin aiemmin, mutta yllätyksen vahvistama.
Magnuksen huulille kohosi lämmin hymy. ”Makeita kyyneliä tulee, kun rakkaus kolhii. Joku kohtelee sinua kaltoin, menetät lähimmäisesi, tunnet itsesi hylätyksi… Niiden tunteiden aiheuttamat kyyneleet ovat makeita, sillä ne kirvelevät kaikista eniten. Tiedät varmasti normaalien kyynelten olevan suolaisia.”
Alecia hytisytti, ei niinkään eteisen kylmyys, vaan Magnuksen sanat. Hän siis tiesi enemmän kuin tarpeeksi.
”Tietyn tyyppisillä silmillä on suurempi taipumus makeaan kyynelnesteeseen kuin toisilla.”
Alec nyökkäili. Hän tajunnut vieläkään, miten kyynelaihe liittyi hänen kotiinlähtöönsä, mutta hänellä oli omat aavistuksensa.
”Yksi niistä… on akvamariini”, Magnus kuiskasi ja Alec ennemmin tunsi kuin näki pehmeiden huulten painuvan omilleen.
Tunnetta, jonka suudelma toi, ei Alec ollut koskaan ennen kokenut. Hän oli suudellut monien tyttöjen kanssa, mutta niillä suudelmilla ei ollut mitään tekemistä tämän juovuttavan, eheän ja kuplivan tunteen kanssa, joka vahvisti hänen verensä kohinaa ja nopeutti sydämen lyöntitiheyttä, tuntuen kuitenkin koko ajan luonnolliselta kuin ilma hänen ihollaan. Alec vastasi Magnuksen huulten liikkeisiin uhraamatta ajatusta seurauksille.
Se, mitä hän tunsi Jacea kohtaan… se alkoi tuntua kaukaiselta, unohdetulta, joltain, joka sattui syvällä mielen ja kehon uumenissa, mutta ei päässyt kosketuksiin muiden tunteiden kanssa. Hautautuneelta.
Magnuksen vetäytyessä Alec horjahti ja hänen ympärilleen kietoutuivat vahvat kädet. Painaessaan päänsä Magnuksen kaulakuoppaan, hän tunsi kyynelten jäljet poskillaan, mutta urat olivat kuivuneet. Alec mumisi jotain, mitä Magnus ei kuullut edes pitkälle kehittyneellä, yliluonnollisella kuuloaistillaan.
”Mitä sinä sanoit?” hän tiedusteli lempeästi ja siirsi Alecin otsalta kiehkuraisen hiustupsun.
”Berylliä. Akvamariini on berylliä. Mutta sinä olet oikea, puhdas timantti.”
*
The End.
