Author: bbrickless
Beta: -
Rating: K-11
Genre: angst
Summary: Voiko sielu juosta ruumistaan nopeammin?
A/N: öh mulla ei oo tästä mitään sanottavaa. Eiku on. Anteeks :') + osallistuu originaali10:n!
Kuinka mieli kääntyy itseään vastaan
Minä nään mustia lintuja suljettujen silmieni takana, ne eivät pakene hiljaisuutta. Eivät pelkää mitään. Niin, ja niiden harmaanmusta massa peittää auringon. Yritän painaa silmäluomet niin tiukasti toisiaan vasten, kuin suinkin mahdollista. Koitan kadottaa ne.
Mutta ei – ne eivät mene pois. Ihan kuin minä näkisin enemmän silmäluomet kiinni puristettuna.
Suonissa virtaava veri on muuttunut pelosta jäävedeksi. Suljetuin silmin näen sen reitin ohuen ihon takana. Se pyörteilee harmaana kuin savu. Hypnoottisena. Ja mieli turtuu unenomaisesta usvasta.
Jalat juoksevat poispäin ja mieli huutaa apua.
Mutta minun jalkani ovat jähmettyneinä mustaa soraa vasten. Aika pysähtyy ja kiitää ohitseni holtittomasti.
Aika – sen iätön hiekkamassa – kulkee tiimalasissa. Juoksee kilpaa kanssani. Voiko sielu juosta ruumistaan nopeammin? Tai siitä irti?
Hengitys. Muista hengittää.
Mulla ei ole jalkoja. Ei käsiä, joilla tarttua kiinni. Mun maailmassa ei ole mitään, sillä kaikki on katoavaa.
Ääni on korviavihlova ja tiedän, että häviän. Aika vääntyy ja minä kuvittelen näkeväni, kuinka joku ojentaa kätensä kohti. Ääni lävistää tajunnan, mutta musta massa – tuhannet pitsisiipiset – jatkavat odottamistaan. Aivan kuin ääni ei koskettaisi niitä. Kuuluuko se vain minun maailmassani?
”Juokse...”
En tiedä kenen se ääni oli. Olen jo jossain kaukana irtonaisena.
Lihakset lamaantuneina koetan repiä itseäni liikkeelle epätoivoni vimmalla. Korvat eivät kuule eivätkä silmät nää. Eivät aukinaisina. Tuli palaa tajunnan rajoilla aiheuttaen kipua. Kivunsietokyky putoaa nollaan. Sydän jäätyy hiljaa paikalleen. Missä menee raja todellisuuden ja valheen välillä?
Miksi kaikki katsovat mun ohitseni, eivätkä auta mua? Mikseivät ne kuule kuinka mä huudan niin, että mun keuhkot rusentuu kasaan ja äänihuulet palavat tuhkaksi silkasta kivusta?
Karkuun ei pääse. Taivaan ja helvetin välillä ei ole piilopaikkoja. Minä irtoan. Putoan. Liekit nuolevat kaikkea ympärilläni ja kellon viisarit kulkevat taaksepäin. Ja yhä vain jokin minussa juoksee. Pakenee. Siellä jossain minne ruumis ei ehdi. Ei kosketa enää mitään. Mieli laajentuu eivätkä aistit toimi oikein.
Mitään ei ole olemassa. Tyhjyyden tummanvioletissa savussa maistan sen, mitä pakenen. Ja ne nauravat koleasti. Voittajat.
Aurinko on kylmennyt taivaalla.
Linnut lentävät päin kasvoja, joita ei ole. On vain piilotettu. Revitty. Raastettu palasiksi ja koottu uudelleen. Osa minuutta on palasina ja mieli tahtoo takaisin kuolevaan ruumiiseen. Mutta on pakko paeta. Vielä lisää. Nopeammin.
Tuuli on lakannut olemasta. Se ei enää puhalla.
Pelkoa. Makeana ja suolaisena. Suloisen katkerana salaisuutena. Rikinkeltaisena nesteenä. Se on kaikkialla. Se jättää jälkensä kaikkeen mitä koskettaa matkallaan. Musta aukko ei olisi tarpeeksi piilottamaan.
Lumi sataa kesäkuun kolmantenatoista.
Mä piilotin pelkoni aavikkoon. Revin sen tuhanteen osaan. Unohdin, rakastin, hukkasin. Suutelin ja uhrasin kyyneliä. Jumala unohti minut, vaikka mä viilsin ranteeni auki pimeässä ja lausuin rukouksia päivänvalossa. Heitin itseni jyrkänteeltä, jotta voisin piilottaa muruja elämänrippeistäni kadotukseen ja pilvien päälle. Makasin vierailla katukivetyksillä pimeässä.
Mä tein kaikkeni. Ja nyt ne saivat mut irti. Osiin. Pirstaleiksi. Mä en tahdo myöntää – eihän pelkoa voi piilottaa – että se oli turhaa.
Pelosta tuli ase ja Paholaisesta viaton (madonna ja katuhuora, jolle annettiin kaikki). Perisyntiä ei oltu keksitty, kun paholainen sikisi mustien lintujen siipisulkapitsistä.
Olen likainen. Merkattu. Jokainen arpi muistuttaa turhasta yrityksestä antaa sielu paholaiselle pelon poistamiseksi.
”Anteeksi.”
Olen sanonut sen lukemattomia kertoja. Se lukee paperilla ja käsissäni permanenttitussilla, jotta en unohtaisi.
Tuuli ei kutita kasvojani näiden valkoisten seinien sisäpuolella. Lämpö tulee keskuslämmityksestä, eikä tämä valkoinen ole talven puhtautta. Tämä on paikka, jossa parannutaan peloista ja sairauksista.
Minun sairauteni tuli ja vei mukanaan. Eikä se koskaan todella lähde, sillä kun kontrollin on kerran menettänyt on jokainen hengenveto yksittäinen pieni taistelu valintojen keskellä.
