Kirjoittaja: Yaswishnas aka Yassi
Ikäraja: k11
Genre: angst?
Varoitukset: Ehkäpä yksi kirosananpoikanen sieltä saattanee löytyä ja pohdintaa itsensä päiviltä päästämisestä
A/N: Kaikki hahmot ja viittaukset niihin kuuluvat Rowlle, eikä meikäläinen saanut tämän skriivaamisesta mitään rahallista korvausta
Peterin päiväkirjaRakas päiväkirja,
Minun nimeni on Peter ja minä olen Kelmi.
Tai ainakin olin.
Kaikki alkoi siitä, kun minut lajiteltiin vanhoina hyvinä päivinä Rohkelikkoon ja tutustuin Umpeloon ja Tumpeloon. James ja Sirius vaikuttivat aluksi tyhmiltä kuin saappaat naulakossa, mutta ei kestänyt kauankaan, kun jo koko koulu tiesi keneltä piti kysyä apua pimeyden voimilta suojautumisessa tai loitsuissa. Olin aina tuntenut itseni perheessämme viisaaksi ja edistyneeksi, mutta itsetuntoni alamäen ensimmäiset mutkat koin uusien ystävieni seurassa.
Remus tuli myöhemmin. Hän kulki ryysyissä käytetyt kirjat kainalossaan ja minun kävi häntä sääliksi. Hän pyyteli usein minulta apua taikajuomien kanssa, kunnes vihdoin paljasti olevansa kävelevä aivoriihi. Hän liikkui päivittäin meidän suosituimpien viitanhelmojen varjoissa, muttei halunnut pitkiin aikoihin astua kunnolla parrasvaloihin. Ei ennen kuin tapasi Josennan.
Josenna vaikutti Remukseen aivan uskomattoman ihmeellisellä tavalla. Kai tytön pisamissa oli jonkinlaista mystistä vetovoimaa. Sain minäkin oman onnekkaan osani Josennan ja Remuksen kesäromanssista, sillä Josennan sisko Roxanne oli aikamoinen pakkaus.
Kummatkaan suhteet eivät tosin alkaneetkaan ennen loppumistaan, mutta sisarukset manasivat meille jälkeenpäin niin pahat renttumaineet, että Jamesin ja Siriuksen päiden päällä hohtavat idealliset hehkulamput paistoivat metrien päähän. Kuka olisi uskonut, että tyttöjen iskemisestä voi tehdä urheilulajin?
Pitkään kaikki oli hyvin. Kelmit ikuisesti, ystäviä aina, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta ja sitä rataa.
Sitten tapahtui sattuma nimeltä Lily.
Ja suunnittelematon tienhaara nimeltä Harry.
Ja onnettomuus nimeltä Voldemort.
Milloin minusta pelkuri kasvoi? Tapahtuiko muutos keskellä niitä vuosia, jotka kulutimme tyttöjä vaihdellen ja luihuisia provosoiden? Vaiko valmistumisen jälkeisenä kesänä, kun kuolonsyöjiä tupsahteli esiin kuin helvetin rumia sieniä sateella?
Nyt ystävät, nauru ja lämpö ovat vaihtuneet kylmiin kasvoihin ja onttoon oloon. Sivelen kauniita, hopeisia sormiani ja nauran ilottomasti elämälleni. Valtakunta ajankääntäjästä, kiitos.
Ikävä ja häpeä. Välillä tuntuu, että pääsisin kaikesta helpommalla vain kuristamalla itseni tähän paikkaan.
Olen säälittävä.
Terveisin,
Peter