Ficin nimi: Sodan yhdistämät polut
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Taru sormusten herrasta
Ikäraja: S
Paritus: Éomer/Legolas
Genre: Draamaa, hurt/comfortia ja romancea kymmenen raapaleen mitassa
A/N: Viimeksi katsoessani trilogian läpi huomasin löytäneeni uuden parituksen lisättäväksi shippauksieni pitkään listaan. Jostain syystä halusin pitkästä aikaa kirjoitella raapaleita ja lopulta päädyin kymmeneen. Asioiden tiivistäminen sadan sanan mittaan osoittautui paikoin ärsyttävän haastavaksi, mutta lopputulokseen olen suhteellisen tyytyväinen.
***
Milloinkaan aikaisemmin ei ollut Rohanin Éomer tavannut haltiaa elävänä edessään.
Sellaiset ylimaalliset olennot elivät kaukana hänen kotimaastaan, omassa rauhallisuuden ja ylväyden temppelissään. Monien muiden tavoin hänen hatara käsityksensä oli peräisin kirjallisuudesta sekä suullisena perinteenä kuvailluista kertomuksista. Ne olivat näkemyksinä jokseenkin yksipuolisia ja ennakkoluuloiseen vivahtavia, joita ei kuitenkaan varsinaisesti kyseenalaistettu.
Ihmisten käsin kirjoitetut teokset omasivat suurta painoarvoa argumenteissaan.
Haltiat pitivät itseään ihmisiä ja muita rotuja ylempinä ja moraaliltaan korkeampina. Sellainen näkemys vallitsi kaikkialla, ja suurten mestarihaltioiden teoksissa moinen esitettiin vähintään rivien välissä. Haltiat toimivat omiensa parissa kaipaamatta muita ympärilleen, tarvitsematta muita.
Oli sen perusteella tuskin väärin todeta haltiat ylpeän lisäksi itsekkäiksi.
**
Ihmisen, haltian ja kääpiön liittouma oli kuulostanut likimain mahdotonta lähentelevältä, eikä mikään olisi voinut valmistaa häntä sellaisen kohtaamiseen Rohanin erämailla.
Ensimmäisenä Éomer huomasi teräksensiniset silmät. Tuuli väreili hiljakseltaan vaaleissa hiuksissa ja sirot sormet käänsivät kaarevan jousen kylmästi häntä kohti. Se katse ei olisi värähtänytkään, vaikka hänen olisi sallittu rientää esi-isiensä tykö sinä välittömänä hetkenä.
Kiivaan eleen ylevyys hämmästytti häntä vilpittömästi.
Uskollisuus oli hänestä luonteenpiirteistä yksi uljaimmista. Omin silmin sai Éomer todistaa, kuinka Metsämaan haltia kohotti aseensa vaivaisen kääpiön hyväksi häntä kohti. Hän oli alkujaankin puhunut suutaan suuremmalla, mutta sellainen näky edessään hän kenties olisikin matkannut manan majoille vailla katumuksen rippeitä.
**
Helmin syvänteen taistelun liekkien hiivuttua tuhkaksi Éomer riisui kypäränsä ja laski katseensa sodan runnomaan maahan. Minne tahansa hän katsoikin, hän kohtasi rakkaitaan menettäneitä.
Vapaudesta maksettu hinta oli ollut korkea.
Eräs haltioista oli polvistunut kaatuneen toverinsa viereen. Hiljaisia haltiakielellä lausuttuja sanoja Éomer ei ymmärtänyt, mutta käsitti astuneensa tarpeeksi lähelle, jotta hänet saattoi kuulla. Hänen tarkoituksenaan ei ollut tungetella, mutta sineä loistavissa silmissä hän näki vain armollisuutta Metsämaan Legolasin kohotettua katseensa. Éomer ei erottanut häivääkään kylmyydestä, joka oli tuijottanut takaisin hänen kohdattuaan ne ensimmäisen kerran.
Kunnioittavasti hän painoi päänsä.
”Olen pahoillani.”
”Hän kulkee nyt kohti valkeimpia niittyjä”, vastasi haltia kuulaan rauhallisella äänellä.
**
Kaikki oli muuttunut sen jälkeen, kun hän oli uskonut katsovansa palatsin – kotinsa – portteja viimeistä kertaa. Valkean velhon mahti oli sallinut Rohanin kuninkaan kohottaa katseensa jälleen kohti valoisampia päiviä.
Hänellä oli lukuisia syitä olla iloinen. Hän oli jälleen kotonaan, voimia verottanut taistelu oli kääntynyt heidän voitokseen ja edes hetken aikaa heillä oli syytä antautua elämän huolettomammalle puolelle.
Olutpikari huulillaan Éomer seurasi keskustelua Aragorn Arathorinpojan ja Legolas Viherlehden välillä. Se oli puhetta ystävältä toiselle ilman väkinäisyyttä. Hiljaa mielessään hänellä kävi toiveikkuus sellaiseen omallakin kohdalla, mutta selittämätön ujous esti häntä lähestymästä silloinkin, kun Gondorin kruununperijä oli poistunut toisaalle.
Éomer soimasi itseään suuresti aloitekyvyttömyydestään.
**
”Viininne on aisteja hivelevää.”
Éomer kääntyi tutun äänen suuntaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli kuullut kehuttavan Rohanin pitopöytien antimia, mutta mikään muu tilanteessa ei ollutkaan tavanomaista.
”Kuulen samaa usein.”
Odottamatta kehittynyt jutustelu hämmensi ja jännittyneisyys heijastui hänen hölmöön vastaukseensa. Éomer kirosi itseään, eikä olisi ihmetellyt, vaikka keskustelu olisi tukahtunut siihen.
Metsämaan Legolas tarkasteli häntä edelleen ystävällisen kiinnostuneena.
"Sitä en epäile ensinkään.”
”Nautitko illanvietosta?” hänen onnistui viimein tiedustella.
”Vieraanvaraisuutenne on vertaansa vailla.”
Hän jutteli liittolaisen kanssa, ei ventovieraan, Éomer muistutti itseään. Vähitellen kaikki kävi avoimemmaksi ja hän saattoi suhtautua kuluvaan hetkeen asiaankuuluvalla tavalla.
Puoleensavetävät keskustelut jatkuivat lopulta pitkälle iltaan.
**
Kun Legolas Viherlehti seisoi hänen vierellään tyynenä kuin Synkmetsän jylhät puut, Éomer koki kykenevänsä jäsentämään ajatuksiaan paremmin.
Hänen tunteissaan roihusi myrsky. Rohanin kuninkaan kuolema oli saanut kaikki pois tolaltaan, mutta kansansa ja liittolaistensa vuoksi hänen oli päästettävä irti henkilökohtaisesta tuskastaan. Rohan oli nyt hänen vastuullaan. Sodan olisi loputtava niin pian kuin mahdollista, menetysten suremiselle oli aikansa.
Éomer kuunteli kärsivällisesti esitettyjä aikomuksia. Hän luotti Valkean velhon ja Gondorin kruununperijän arvostelukykyyn ja oli valmis tarjoamaan täyden tukensa. Niin pelottavaa kun se olikin, tuleen vastaaminen tulella oli ainoa ratkaisu.
Sivusilmällään hän eksyi vilkaisemaan tuhkanvaaleita hiuksia. Miten kiitollinen hän olikin, ettei käynyt taistelujaan yksin.
**
Sinä yönä tähdet olivat kirkkaimmillaan. Éomer astui palatsin pihamaalle ja käsitti, ettei ollut yksin. Sen sijaan, että hän olisi hiljaa kääntynyt takaisin, hän huomasi lähestyvänsä häneen selin seisovaa haltiaa.
”Näytät kovin mietteliäältä.”
”Tähdillä on meille paljon kerrottavaa”, vastasi Legolas arvoituksellisesti.
Éomer onnistui silti näkemään ne vain taivaankappaleina.
”Kuvittelin sellaista haaveenomaiseksi haihatteluksi.”
Haltia näytti aavistuksen huvittuneelta.
"Varsin karkeahko näkemys.”
”Minä perustan enemmän tapahtumista maanpinnalla.”
”Anna mielesi toisinaan lentää.”
Kuin huomaamattaan mies oli unohtunut katselemaan haltian jalopiirteisiä kasvoja, jotka kätkivät tyynen naamionsa alle tunteiden kirjon.
”Kenties”, Éomer sanoi.
Hän ei ollut haaveksiva luonne.
Legolas ei kavahtanut etäämmäs hänen koskettaessaan hellästi pehmeitä hiussuortuvia.
**
”Pohditko milloinkaan kuolemaa?”
Lakanat kahahtivat, kun Legolas kääntyi kyljelleen häntä kohti.
"Miksi puhut tuollaisia?”
Éomer hengähti raskaasti antaen katseensa vaeltaa huoneen kattoon. Hän olisi saman tien halunnut pyytää haltiaa unohtamaan äskeisen, sangen latistavan kysymyksensä.
”Aikamme on rajallista ja epävarmaa”, hän sanoi sen sijaan. Päivän valjettua hän johdattaisi joukkonsa liittolaistensa rinnalla kohti Mordorin portteja.
”Pohdin minä, mutten nyt”, Legolas vastasi tovin kuluttua ja laski kätensä kevyesti hänen kyljelleen. ”Aamu ja sen vastuullisuudet tulkoot myöhemmin.”
Éomer hymyili viisaille sanoille.
”Jaa tämä yö kanssani”, hän kuiskasi haltian kaulaa vasten. ”Kuin se olisi viimeiseni.”
Legolasin silmissä loisti kujeileva tuike, joka sai hänen sydämensä pakahtumaan.
**
Éomer kääri sidekangasta käsivartensa ympäri, mutta muutaman yrityksen jälkeen epämiellyttävä jomotus pakotti lopettamaan. Turhautuneena hän nojasi jykevää puunrunkoa vasten huokaisten taivaalle hiljaiset manauksensa.
”Sallitko, että autan?” kysyi ääni hänen takaansa.
Viimeinen taistelu Mordoria vastaan ei näyttänyt verottaneen Legolaksen voimia juurikaan.
”Oletko kunnossa?” Éomer kysyi.
”Se lienee enemmän minun kysymykseni”, sanoi Legolas alkaessaan kietoa sidettä.
”Kadotin sinut taistelukentällä.”
Se kuulosti ikävän voimattomalta, mutta haltian katse oli myötätuntoinen.
”Anna huolten uurtaman otsasi silitä.” Legolas vei kätensä lempeästi hänen hartialleen. ”Pimeys on nyt väistynyt.”
”Tahdon todella nähdä uuden auringon nousevan tämän maailman ylle”, huokaisi Éomer ja sulki silmänsä pehmeiden huulten koskettaessa hänen huuliaan.
**
He seisoivat rinta rinnan, levollinen katse horisonttia kohti. Ilmassa niin pitkään tuntunut vaara oli poissa. Minas Tirith toipui urheasti taistelun haavoista ja valmistautui ottamaan vastaan oikeutetun kuninkaansa.
Sama polku oli johdattanut heitä kulkemaan jäljissään. Syvällä sisimmässään he tiesivät asioiden muuttuvan siitä eteenpäin. Sodankäynnin erottava henki oli sitonut heidät yhdeksi. Vaan mitä jäi jäljelle rauhan aikakaudella?
Vastuu ja velvollisuudet kuuntelivat tuskin lainkaan sydämen haluja.
”Suotta näytät raskasmieliseltä”, lausui Legolas. ”Nämä eivät ole jäähyväiset.”
”Tiedän.” Vakavuus oli osa hänen luonnettaankin, Éomer ajatteli hymyillen. ”Ennen pitkää tiemme kohtaavat jälleen.”
”Sen lupaan sinulle.”
Vielä hetken antoivat Rohanin valtias ja Metsämaan haltia silmiensä levätä taivaanrannassa.
