Nimi: Kultaisenpölyinen ullakkoelämä
Ikäraja: S
Tyylilajit: Draamaa, hieman fluffia ja pölyinen ripaus angstia.
Paritukset: Luna/Ginny
Vastuunvapaus: En omista, ne on Rowlingin.
Haasteet: Aloitusrinkihaaste (ekat kaksi lausetta siis, Nevillalta) ja femme10 II.
Yhteenveto: Jos joku olisi kysynyt häneltä, hän olisi ehkä kutsunut sitä ullakkoelämäksi. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt.
Oma sana: Ei_oo_todellistaa, en voinu olla ihastelematta tän alotuksen kans, kun sen ittelleni sain! ^^ Hirmu söpö, ullakot on rakkaus ja ah! Sai jopa ihan oikiasti ajattelemaan elämää ja menoa. Ei sillä, toinenkin aloitus odottaa vielä kirjoittamistaan, mutta tässä on nyt tämä, josta tuli iltatuntien heilastelu.
Jos joku olisi kysynyt häneltä, hän olisi ehkä kutsunut sitä ullakkoelämäksi. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt.
Joskus maailma näytti pölyiseltä, ehkä hivenen seepiankellastuneelta, mutta toisinaan kaiken sen sotkuisuuden ja ahtauden seasta löytyi unohdettuja muistoja, hävitettyjä tai aivan uusia aarteita. Mieli muistutti ullakkoa, sinne saattoi piilottaa asioita, joita ei halunnut muistella, tai unohtaa jotain, minkä halusi löytää myöhemminkin. Sinne saattoi paeta pitkiksikin ajoiksi ja joskus jopa ottaa joku mukaansa. Toiset olivat pimeitä, toisissa oli kattoikkuna.
Tytön mielestä joidenkin ullakot olivat kiehtovuuden lisäksi myös pelottavia. Siellä vilisi erilaisia tuhoajatuksia, kuten toisilla vinteillä hiiriäkin. Jotkut paikat olivat ummehtuneita ja unohdettuja, joskus jopa homeessa. Monista kerrottiin, että niissä saattoi asua pahoja henkiä eikä toisiin paikkoihin saanut edes mennä.
Jotkut jopa pitivät ullakoita asuinpaikkoinaan.
Tytön mielestä hänen elämänsä ja ajatuksensa muistuttivat juuri sellaista ullakkoa, missä hän istui tällä hetkellä. Se oli pehmeän kultaisen sävyinen, vähän pölyinen, mutta aina sieltä löytyi jotain uutta. Yllätyksiä ilmaantuivat eteen aina, joskus ne olivat pölyttyneitä ja joskus risaisia, mutta siitä huolimatta varsin vaalittuja aarteita. Silloin tällöin hän olisi halunnut tuoda esille ullakon yllätyksiä, mutta jotkut eivät ymmärtäneet etsiä niitä tai tahtoivat piilottaa ne paremmin pölyn ja pimeyden alle.
Rottiakin ehkä löytyi, mutta eiväthän ne tehneet pahaa. Asustivat seinävilloissa ja rapistelivat öisin, eivät kuitenkaan kajonneet laatikoihin. Ne tiesivät, että saattaisivat joskus löytää valkeajauhoisen paketin luotaan, jos eivät antaisi asioiden olla.
Takaa kuului vuosikymmenien narina, jotka päättyivät portaikon yläpäähän.
”Luna, täällähän sinä olet.”
Hän näki vaaleissa hiuksissaan leijailevat hämähäkinverkot ja piti niitä koristeellisina.
”En ollut löytää sinua. Sitten näin avonaisen oven ja jäljet portaikossa.”
Kukaan ei ollut käynyt tällä ullakolla pitkään aikaan.
Askeleet lähestyivät ja pian joku istui pölyiselle lattialle hänen vierelleen.
”Luna, onko kaikki hyvin?”
Luna vilkaisi vierellään istuvan Ginnyn silmiin ja hymyili.
”Kaikki on oikein hyvin. Halusin vain tarkistaa talon ullakon.”
Ginny naurahti. ”Katsoitko sinä edes muuta taloa? En nähnyt sinun kulkevan missään muualla.”
Luna oli hetken aikaa hiljaa katsellen tyytyväisenä ympärilleen. ”Ullakko kertoo paljon talosta, sen asukeista, elämästä, muistoista ja tavoista. Tämä paikka on minusta täydellinen, tahdon muuttaa tähän taloon.”
Ginny ynähti yllättyneenä. ”Oletko nyt ihan varma? Et ole nähnyt eteistä ja ullakkoa lukuun ottamatta mitään muuta! Täytyyhän sinun tietää, miten tulemme asumaan.”
”Tiedänkin, kuten sinäkin nyt. Olen tyytyväinen tähän.”
Ginny oli jälleen väittää vastaan, mutta huokaisi vain ja tarttui Lunaa kädestä. Tämä vastasi lujaan, mutta hellään puristukseen ja mietti samalla, kuinka samanlainen ullakko Ginnyllä oli kuin hänellä.
