Nimi: Kokoon karsittu silkkitukka
Kirjoittaja: tirsu
Beta: ihan vaan word
Genre: Slice of life, fluff & romance
Paritus: Rebecca/Benny
Ikäraja: K-11
Summary: Mutta joka kerta se tekee pahaa, kouraisee syvältä nähdä toisen riutuvan ahdistavan pelottavien unimörköjen kynsissä.Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Kaikki minkä tunnistatte lukeneenne joskus HP-kirjoista, kuuluu J.K.Rowlingille, minä ainoastaan jäljittelen hänen luomaansa maailmaa.
Haasteet: Vapauta Oc-hahmosi hahmolla Rebecca Jonas
Silkinpehmeä rakkaus-ficistäni (K-15).
A/N: Jaahas, tämä olisi nyt sitten Vapauta Oc-hahmosi-haasteen viimeinen osa. Tämä on kolmilukuinen (+epilogi) jatkotarina, joka päättää Rebeccan tarinan.
Ajallisesti tämä sijoittuu Silkinpehmeä rakkaus-ficin jälkeiseen aikaan. Tämän lukeminen ei vaadi Silkinpehmeän rakkauden lukemista, tapahtumissa pysyy mukana ilman sen lukemista.
Mutta saa senkin lukea, jos tahtoo. Halutessasi olet täysin vapaa kommentoimaan. Lupaan, että en pure tai nipistä!
_____________________________________________________________________________
Kokoon karsittu silkkitukkaLuku yksi – Miksi musta tuntuu…
1992:Rebecca nojaa pastellin erisävyin sisustetun taukohuoneen pyöreään puiseen pöytään ja kääntää hitaasti juorulehden sivua. Hänen edessään on höyryävä kuppi teetä ja paahtoleipä, josta on haukattu pari palaa.
Hän hyräilee radiosta kantautuvan kappaleen mukana. Se on mieltä nostattava balladi, joka saa murheet kaikkoamaan mielestä – jos sellaisia nyt sattuisi olemaan.
Rebecca hymähtää lukemalleen artikkelille. Hän ei ole kuullut vähään aikaan mitään yhtä tyhmää. Mitä ne seuraavaksi mahtaisivat keksiäkään.
Päätän pudistellen Rebecca kääntää jälleen sivua vaivautumatta lukemaan artikkelia loppuun asti ja kurottaa oikean kätensä teemukinsa suuntaan.
Taukohuoneen oviaukkoon ripustettu paksu samettiverho vedetään sivuun niin rivakalla otteella, että se repeää hiukan. Rebecca tuhahtaa kuullessaan kirosanojen tulvan, joka vaihtuu pian entistukseen.
>> Parker-täti ja sen typerät verhot. Olisi pitäytynyt ovessa normaalien ihmisten tapaan >>, tupakan käheyttämä ääni äyskäisee.
Rebecca vilkaisee olkansa yli veljeään. >> Tai jospa sinä et riuhtoisi verhoja väkivaltaisin ottein, Rafael. >>
Rafael kohauttaa ainoastaan olkiaan ja näyttää viatonta naamaa. >> Onko tuota vielä? >>
>> Teetä vai paahtoleipää? >> Rebecca kysyy.
>> Ensimmäistä >>, Rafael vastaa.
>> On. Palvele itse itseäsi vain >>, Rebecca sanoo ja siirtää katseensa veljestään takaisin lehteen.
>> Koska sinun viimeinen työpäiväsi onkaan? >> Rafael kysyy kaataessaan itsellensä teetä raidalliseen mukiin.
>> Kahden viikon kuluttua >>, Rebecca vastaa.
Rafael istuutuu höyryävä teemuki kädessään siskoaan vastapäätä. >> Odotatko kotiin paluuta innolla? >>
Rebecca siemaisee teetään, laskee mukin alas pöydälle siirtäen sitten sitä hiukan vasemmalle ja pyörittelee kanelilta maistuvaa juomaa suussaan. Hän vitkastelee vastaamista, vaikkei hänellä olisi oikeastaan mitään syytä. Kysymyksessä ei ollut mitään ihmeellistä, se oli täysin tavallinen, viaton kysymys.
Siitä huolimatta Rebecca ei voi itselleen mitään. Hänen ajatuksensa ajautuvat samassa hänen entiseen elämäänsä. Elämään, joka ei saanut mitään mahdollisuuksia alkuunkaan.
Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua Rebecca viimein nielaisee teen alas kurkustaan. >> Toki. En malta odottaa, että pääsen näkemään isän ja äidin jälleen. >>
>> Äitikin odottaa sinun näkemistäsi, hän ei malttaisi odottaa, että saa luovuttaa kahvilan sinun huomaasi >>, Rafael sanoo ja varastaa siskonsa paahtoleivän.
>> Hei! >> Rebecca huudahtaa.
>> Minä teen sinulle palveluksen, sillä taukosi on jo ohi >>, Rafael toteaa.
Rebecca vilkaisee seinällä roikkuvaa taulukkoa. Hänen nimensä loistaa sinisenä. Tauko on tosiaan ohitse.
>> Tämä muistetaan vielä, Rafael >>, Rebecca sanoo nousten pystyyn ja siemaistuaan vielä kulauksen teestään hän suuntaa ovelle. >> Siivoa pöytä sitten! >>
Kellon näyttäessä puolta neljää Rebeccan työpäivä on takanapäin ja hän on kotonaan. Jossa vallitsee kaaos – laatikoita on siellä täällä, joko tyhjinä tai täynnä tavaraa.
Rebecca potkaisee kengät jalastaan ja laskee käsilaukkunsa jakkaralle, jonka alle on hylätty kermanvärinen nalle. Väistellen lattialla olevia tavaroita hän suunnistaa keittiöön, jossa on yllättäen järjestys. Ainoastaan ikkunassa on jälki, joka muistuttaa etäisesti kättä.
Liedellä on vesipannu, jonka nokasta kohoaa ohut höyryvana. Vesipannun seurana on kattila, jonka sisältö näyttää yhä puuttuvan.
Rebecca avaa yhden keittiön kaapeista ja kaivaa sieltä esille ämpärin, jonka kannen alta paljastuu multaisia perunoita. Hän latoo muutamia perunoita tiskialtaaseen ja kääntää hanan päälle. Pieni taikasauvan heilautus ja perunat alkavat peseytyä itsestään.
Yleensä Rebecca olisi kuorinut perunat käsin, mutta nyt hän ei yksinkertaisesti vain jaksanut. Työpäivä oli onnistunut sillä kertaa uuvuttamaan hänet ja hän tuntee olonsa vain laiskaksi ja väsyneeksi.
Laitettuaan ämpärin takaisin paikalleen Rebecca ottaa kuivauskaapista kaksi mukia odottamaan, että vesi kiehahtaisi. Sitten hänen huomionsa kiinnittyy perunoihin. Ne eivät enää vain peseydy itsestään vaan hyppivät kattilaan sitä mukaan, kun ne ovat tarpeeksi pestyt.
Kulmakarvaansa kohottaen Rebecca käännähtää ja säpsähtää. Hän nostaa käden rinnuksilleen.
>> Hitto, että säikähdin! Tupsahtaa siihen nyt tuolla lailla. Häpeäisit Benny! >> Rebecca puuskahtaa.
>> Kai perunat nyt antoivat jotain viitteitä läsnäolostani >>, Benny sanoo virnistäen.
>> Hiukan, mutta säikähdin siitä huolimattakin >>, Rebecca sanoo.
Vesipannu viheltää korvia särkevästi. Rebecca kierähtää ympäri, sammuttaa lieden ja nostaa pannun syrjään.
>> Ei pussiteetä >>, Benny toteaa, kun Rebecca kurottaa kohti puista rasiaa.
>> Hauduta teesi itse >>, Rebecca sanoo ja tekee tilaa. >> Kuinka sinä muuten jätit vesipannun yksinään liedelle? >>
>> Pariksi minuutiksi vain, kun kävin vessassa >>, Benny vastaa. >> Enkä sitä paitsi jättänyt sitä yksin, kattila piti sille seuraa. >>
Rebecca tuhahtaa istuutuessaan keittiönpöydän ääreen ja katsoo kuinka Benny häärää vesipannun kimpussa. Tämä pitää haudutetusta teestä enemmän kuin pussiteestä, jota suostuu juomaan vain irvistäen.
>> Missä Yohanna ja Dwight ovat? >> Rebecca kysyy.
>> Ginan luona >>, Benny vastaa.
>> Sepä kiva >>, Rebecca toteaa nyrpistäen nenäänsä.
>> Eikö olekin? >> Benny sanoo ja kumartuu Rebeccan puoleen. >> Tyhjä asunto, vain me kaksi – voimme tehdä mitä vain haluamme. >>
>> Äh Benny, älä viitsi >>, Rebecca sanoo.
>> Viitsinpäs. Oikeasti Becca, voimme tehdä ihan mitä vain >>, Benny toteaa.
>> Niinkö? Mitä sinun mielessäsi oikein on? >> Rebecca kysyy.
>> Jotain äärimmäisen kivaa >>, Benny vastaa.
Rebecca kohauttaa olkiaan nauraen. >> Olkoot sitten. >>
Benny kaappaa hänet syliinsä ketterästi. >> Tätä te ette tule katumaan, rouva Jonas-Scott! >>
>> Jos niin sanotte, herra Scott >>, Rebecca sanoo leveästi hymyillen.
Tee unohtuu hautumaan liiaksi ja perunat jäävät kattilaan oman onnensa nojaan, kun kaksikko hylkää keittiön.
Yohanna ja Dwight ovat kuin yö ja päivä. Se ei kuitenkaan estä heitä tulemasta toimeen.
Oikeastaan Rebecca on sitä mieltä, että erilaisuutensa vuoksi he tulevat paremmin toimeen. Joskus vastakohdat pelaavat paremmin yhteen kuin samankaltaisuudet.
Parhaillaankin Yohanna ja Dwight istuvat nojatuolissa kumpikin omiaan touhuten: Yohanna lukee kirjaa ja hänen sylissään istuva Dwight piirtää.
Rebecca silmäilee rauhassa touhuihinsa uppoutunutta kaksikkoa. Yohannan paksut sysimustat hiukset ovat leteillä, mutta niistä on karannut suortuvia reippaalla otteella. Tämä nyrpistää teräväpiirteistä nenäänsä ja pyöräyttää turkooseja silmiään luultavastikin jollekin mitä kirjassa luki.
Dwightin vaaleat hiukset sojottivat taas vaihteeksi jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Olisi ollut melkein suoranainen ihme, jos poika olisi onnistunut pitämään hiuksensa siinä kunnossa, johon ne aamuisin laitettiin.
Dwight työntää kielensä ulos ja laskee pystyn nenänsä melkein kiinni pergamentin palaan. Bennyn mukaan Joseph tekee aivan samalla tavalla keskittyessään yksityiskohtiin.
>> Yon, Dwight, on aika lopetella ja valmistautua yöpuulle >>, Rebecca sanoo.
Yohanna nostaa katseensa kirjastaan. >> Vielä vähän aikaa, jooko äiti? Tämä on niin mielenkiintoinen! >>
>> Älä kinu siinä lisäaikaa, kun ei sitä tipu kuitenkaan, senkin höhlä >>, Dwight sanoo hypätessään pois isosiskonsa sylistä.
>> Äläkä sinä leiki aikuista >>, Yohanna tokaisee, mutta nousee kuitenkin ylös nojatuolin syövereistä. >> Toisinaan olet niin kauhean pikkuvanha, että oikein ärsyttää. >>
>> Sellaista se elämä on >>, Dwight sanoo.
>> No niin, nyt loppui >>, Rebecca sanoo tiukalla äänellä. >> Menkää katsomaan onko isä saanut iltapalaa pöytään. >>
Mutisten Dwight ja Yohanna kulkevat peräkanaa keittiöön.
Rebecca pudistaa hymyillen päätään mennessään vilkaisemaan Dwightin pöydälle jättämää piirrosta. Ilmeisestikin se on olevinaan lohikäärme, joka lentää luudalla syystä tai toisesta. Ehkä syy selviää, kun työ valmistuu. Tai sitten ei.
Rebecca kääntää selkänsä sohvapöydälle ja käy vetämässä verhot ikkunan eteen ennen kuin hän alkaa tyhjentää kirjahyllyä. Hän pinoaa kirjat lattialle niiden sisällön perusteella. Muuttaminen tuntuu olevan hyvä syy järjestää kirjat – viimeinkin.
Kun viimeinenkin kirja on yhden pinon päällimmäisenä, on kirjahyllyssä jäljellä enää muutama kuva. Kuten olettaa sopii, kuvien henkilöt liikkuvat toiston lailla edestakaisin.
Rebecca tarttuu keskimmäiseen kuvaan tarkastelleekseen sitä lähemmin. Se on kuva hänen ja Bennyn häistä ja sen onnellinen tunnelma ulottuu miltei ulos kuvasta.
Benny näyttää komealta mustassa juhlakaavussaan. Hän siristelee kuvassa silmiään ja hänen vasemmassa poskessa oleva hymykuoppa hurmaa tavalliseen tapaansa.
Rebecca sivelee sormellaan Bennyn kasvoja ennen kuin kiinnittää huomionsa itseensä. Hymy hänen kasvoillaan on niin onnellinen kuin mahdollista onkaan ja hänen kasvonsa sädehtii kilpaa timanttikaulakorun timanttien kanssa.
Hänellä on yllään äitinsä vanha hopeinen vintagehääpuku. Se korostaa jokaista hänen kehonsa kaarretta ja saa hänen hiuksensa näyttämään ylimaallisen vaaleilta.
Rebecca hymyilee. Se oli aivan ihana ja onnellinen päivä. (Ja sillä kertaa hänen ystävänsäkin pääsivät juhlistamaan hänen häitään toisin kuin viimeksi… Ainoastaan Lily, James ja Alice puuttuivat.)
Rebecca laskee kuvan kädestään ja ottaa toisen kuvan. Siinä parivuotias Yohanna pitelee puolivuotiasta Dwightia sylissään. Molempien suut leviävät hymyyn silmien siristyessä naurusta.
Kyseinen kuva on otettu Rebeccan vanhempien kotoa. Se oli Yohannan kolmas ja Dwightin ensimmäinen reissu Englantiin.
Kolmannessa valokuvassa on Rebeccan vanhemmat ja veli ja Bennyn vanhemmat ja siskot. Neljännessä kuvassa, joka on hyllyn viimeinen, hymyilevät Rebeccan itsensä lisäksi mustapäinen Sam, ruskeapäinen Lisa, vaaleapäinen Alice ja punapäinen Lily. Se kuva oli otettu heidän kuudentena kouluvuotena. Silloin kun heillä kaikilla piti olla tulevaisuus edessään.
Nyt se oli riistetty kahdelta kokonaan. Lily vietiin aivan liian nuorena Jamesin kanssa. Ja Alicen ja Frankin kohtalo on sydäntä riipaisevan tuskallista.
Rebecca laittaa kuvan paikoilleen hymyillen surumielisesti. Toisinaan elämä on vain kaukana reilusta ja se on niin väärin. Tuskallisen väärin.
>> Äiti! >> Yohannan kirkas ääni kutsuu.
Rebecca riistää katseensa valokuvista ja katsoo olohuoneen ovelle, jossa Bennyn tarkka kopio seisoo. >> Niin kultaseni? >>
>> Tuletko lukemaan iltasadun? >> Yohanna kysyy. >> En minä, mutta Dwight… >>
>> Totta kai minä tulen, Yon-kulta >>, Rebecca vastaa ja astelee tyttärensä luokse. >> Minkähän sadun veljesi mahtaisi haluta kuulla? >>