Kirjoittaja Aihe: Ennen päivänlaskua ei voi | Ripusti siipensä selkään peikonpojan | K11 | 9. Sulhanen 12.1  (Luettu 5277 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827

Ripusti siipensä selkään peikonpojan
______________________________________________________________________________________________________________

Author: Sole
Fandom: Ennen päivänlaskua ei voi
Disclaimer: Ennen päivänlaskua ei voi kuuluu Johanna Sinisalolle

______________________________________________________________________________________________________________

Genre: Angst
Rating: K11
Pairing: Ecke/Enkeli/Pessi
Summary: Peikko repii Ecken rikki, rikkoo miehen peikon Enkeliin langenneen.

A/N: Minun näkemys tilanteesta, jossa Ecke avaa oven Enkelin asuntoon. Tästä löytyy kirjan faktoja, mutta myös muunneltua totuutta.

*

Pala haalistunutta taivasta
Sanoja x 250

Ecke työntää käden takinhihaan, muistaa, ettei hihassa mitään avainta ole koskaan ollutkaan. Ei takki ole Ecken takki, vain lainassa Enkelin nukkuessa päiväunia pää siiven alla Ecken vuoteen laidalla. Unessa Enkeli on vielä kauniimpi kuin valveilla, Enkelin kasvot kuin kiiltokuvalla, selässään siipipari, laskostettu haavekuva, siipisulkien ääriviivoja.

Ecke etsii avainta, joka ei ole Ecken ollenkaan, Eckellä Enkelin housut jalassa, avain takataskussa. Eckellä on reikä kummassakin polvessa, haarakiilassa paikkoja enemmän kuin Ecke osaa laskea. Enkelin housut ovat pala haalistunutta taivasta, mutta Ecke ei nää pilviä, ei yhtä ainoaa, ainutta, vain kaistaleita paljaasta ihosta, jolla yhä viipyy Enkelin kosketus, hiljainen hengähdys.

Ecke sujauttaa sormensa farkuntaskuun, avaimen lukkoon, katsoo lattiaa, ovenraosta karannutta valokeilaa. Ecke ottaa askelen yli kynnyksen, sulkee jäljessään oven, kuulee lukon kilahtavan kiinni, lukon, jonka taa Enkeli yritti salaisuutensa piilottaa. Mutta Ecke tahtoo tietää, Ecke tahtoo Enkelin, joka joskus opetteli lentämään.

Ecke näkee varjon vilahtavan ikkunalasissa, kasvot, jotka eivät kuulu Enkelille, eivät sille, jota Ecke rakastaa, eivät kiiltokuvaenkeleille, jollainen Enkeli on haalistuneine hymyineen, sinisilmineen, kaunis kai tahtomattaan. Ecke kuulee hiljaisen hengityksen, murinaa sateenvarjotelineen takaa, kynsien rapinan vasten lattiaa. Ecke astuu askelen taaksepäin.

Ecke painaa kädet korvilleen, seisoo selkä vasten seinää Enkelin housut jalassaan, ne, jotka meni peikon Enkeliltä silloin riisumaan. Ecke tietää koskeneensa peikon Enkeliin, koskettaa huulia, suupieltä, jolla yhä maistuu Enkelin suudelma. Ecke tietää rakastuneensa väärään Enkeliin, Enkeliin, joka rakastaa peikonpoikaa. Ei Enkeli mikään Enkeli olekaan, vaikka lentää liihottaa.

Peikko repii Ecken rikki, rikkoo miehen peikon Enkeliin langenneen.

Punainen suu Ecken kaulassa nauraa.

Enkeli on peikon oma, ei sen toisen enää koskaan.

*

« Viimeksi muokattu: 12.06.2012 01:14:01 kirjoittanut Yukimura »

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Character: Ecke
Pairings: Ecke/Enkeli, Enkeli/Martes

*

Miehenpuolia

Sanoja x 200

Ecke katselee Enkeliä edellispäivän Aamulehden takaa, miestä, jota rakastaa, vaikka tietää, kuka tällä on kiikarissa. Sillä ei Enkeli Eckeä katsele, Enkelillä on liian kiire punastella naapuripöydän miesseurassa, nauraa silloin, kun Marttikin nauraa. Enkelin miehellä on nimi, Martti, ja juuri Martti on kaikenmaailman miehenpuolista se, jonka Ecke ei tahtoisi Enkelille hymyilevän.

Sillä Ecke tahtoo Enkelin itselleen, miehen, jolla on vaalea tukka kiharalla korvan takana ja siniset silmät, joissa Ecke näkee taivaan, pilvilaivoja, selässään siivet, sellaiset, joilla enkelit lentävät. Mutta Enkeli laskostaa siivet vasten selkäänsä, katselee Marttia, miestä, joka ei miehiä rakastele, rakasta. Enkeli ei kohtaa Ecken katsetta, vaikka Ecke katsoo Enkeliä silloinkin, kun tämä ei nää Eckeä .

Martti sen sijaan tietää, ketä Ecke yli Aamulehden katselee. Martti nauraa Eckelle, koskettaa Enkelin kättä, Enkeli virnistää vinosti.

Vaan vielä jonakin päivänä Enkeli ymmärtää, ettei sitä Marttiaan koskaan saa, huhujen mukaan kun heterompaa saa hakea peikonpoikien kanssa Tampereen kaupunkipahasesta. Paska säkä Enkelillä, ei niinkään Eckellä, joka ihastui mieheen siipiselkäiseen sillä silmäyksistä ensimmäisellä, rakastui toisella, kolmannella jo asetteli nenälleen laseja, sellaisia vaalenpunaisia, jotka särki sirpaleiksi Enkelin Martti, mies nimeltä Martes.

Ecke kallistaa päätään, kurottaa kätensä kohti kahvikuppia, kahvia maitovaralla, sokerilla. Ecke katsoo Enkeliä, tahtoo suudella kahvinmakuisia suudelmia.

Mikael Kalervo Hartikainen, siinä on mies Ecken makuun.

*
« Viimeksi muokattu: 16.09.2011 15:18:32 kirjoittanut Solembum »

Riika

  • ***
  • Viestejä: 171
  • leipää ja sirkushuveja
Oo löysin tän vasta nyt :--o Siistiä.

Mitäköhän osais sanoa. Nää on tosi kivoja ensinnäkin. Ja se on kaiketi plussaa että tykkään näistä ja jään seuraamaan varmasti vaikka en tän kirjan (/henkilöiden lähinnä) mikään suurin fani olekaan (; Vähän aikaa pitää taas hakea sitä asetelmaakin, Ecken olen muistavinani aika hyvin mutta Martista en ole edes ihan varma...

Mutta joo. Eka raapale on oikein hyvä kuvaus tuosta tilanteesta. Se tuntui ekalla lukukerralla jotenkin vähän mutkikkaasti kerrotulta mutta luimpa uudestaan ja sitten kuulosti jo paremmalta. Esim tässä
Lainaus
Peikko repii Ecken rikki, rikkoo miehen peikon Enkeliin langenneen.
kun on tuollainen vähän erikoisempi sanajärjestys/mikä lie ... : D Mutta oikeastaan se on ihan kiva lisä tuohon.

Lainaus
Punainen suu Ecken kaulassa nauraa.
Vähän klisee kai mutta tykkään tästä lauseesta.

Ja toka raapale on hyvä kuvaus Ecken tunteista, tykkään yksityiskohdista kuten Aamulehdestä ja kahveista.

Lainaus
- joka ihastui mieheen siipiselkäiseen sillä silmäyksistä ensimmäisellä, rakastui toisella, kolmannella jo asetteli nenälleen laseja, sellaisia vaalenpunaisia -
Tämä on kiva. Sä vääntelet aika usein sananlaskuista ns. omia versoitas, ainakin mulle on pistänyt silmään, ja ne on aina aika kivoja (:

Ainut mikä pisti häiritsi oli että molemmissa raapaleissa oli "ei nää", mä oisin ehkä pistänyt ihan kirjakielellä että ei näe. Toki mun mielipide vaan, ja mulla on joku aavistus että sen voisi pistää murteenkin piikkiin. Tai sitten ei :--D En tiiä.

Tykkään siitä miten sanot Mikaelia Enkeliks ja tykkään sen siivistä.

Sain jopa aika kunnollisen kommentin kasaan, hui.
the universe is big. it's vast and complicated and ridiculous, and sometimes,
very rarely, impossible things just happen and we call them miracles.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Riika:Kiitos kommentista! Saa kysyä, jos et muista, kuka on kuka, minä nimittäin olen tämä kirjan suuri fani ja ilmeisesti finin ainoa ficcari, joka kirjasta kirjoittaa (saa korjata, jos olen väärässä).
Anteeksi, kun en osaa kirjoittaa rakantavaan kommenttiin rakentavaa vastausta.
Mutta hienoa, että pidät Mikaelista Enkelinä, sellaisena mä nimittäin siitä tahdonkin kirjoittaa myös jatkossa : )
___________________________________________________________________________________________________________

Character: Palomita

*

Siniset siivet selässään perhonen putoaa
Sanoja x 200

Palomita makaa selällään sängyllä, katselee kattoa, seinällä tanssivia auringonpilkkuja. Palomitalla on musta tukka, tukka takussa sängynlaidalla, silmät suurina pelosta, joka ei koskaan katoa, palaa päivän laskiessa mailleen, ilta-auringon haalistuessa tapetilta, joka on joskus ollut vaaleanpunaista. Aurinko kiipuaa taivaankannelle, paistaa aikansa, putoaa. Eikä mikään ole vaaleanpunaista koskaan ollutkaan.

Palomita käpertyy kerälle peiton alle, hautaa kasvonsa tyynyyn, joka on kyynelistä kostea, kerran itketystä itkusta, jota eivät päivät ehdi kuivata, ei päivistä yksi ainoa. Palomita itkee silloin, kun Pentti ei näe, itkee sinelmää silmän alla, jokaista mustelmaa, jonka Pentti Palomitan tummaan ihoon painaa. Palomitan mustelmat ovat yöperhosia, punaiset pisarat kyyneliä ruostuneita.

Palomita kuulee yhä Pentin askelet, pari jalkoja ravaa asunnossa edestakaisin ja uudestaan. Pentti etsii salkkuaan, johon ei Palomita saa koskea, vaikka Pentti saa koskettaa Palomitaa. Katsoa saa, muttei koskea, tosin toisin päin Pentin niin tahtoessa, taluttaessa Palomitan kädestä pitäen vuoteeseen. Palomitan käsivarteen painuu perhosia sinisiipisiä jo pois lentää liihottaneiden hiljalleen haalistuville varjoille.

Palomita silittää sinistä perhosta, siipirikkoa kuin yläkerran Enkeli. Palomita on perhostyttö, mustelmilla, Pentin prinsessa, joka ei ole mikään prisessa ollenkaan. Ei Palomita enää puhu, sano sanaakaan Enkelille, jolla on poskessa hymykuoppa, hymy hukassa. Palomita sulkee suunsa, vaikka tahtoo huutaa, huuto tukahtuu tyynyliinaan, johon Palomita kuivaa kasvonsa, kuivasi eilen, kuivaa huomenna.

*

Sakura

  • ***
  • Viestejä: 172
Noniin, kommenttikampanjasta! Siitä on pieni tai melko suurikin ikuisuus, kun olen Ennen päivänlaskua ei voin lukenut, mutta pidin siitä silloin kovasti. Mielestäni näissä raapaleissasi on samantapainen fiilis ja sinulla aiheeseen sopiva tyyli, ei tuntunut ollenkaan kummalta lukea näistä hahmoista ja tällä tavalla, vaan melkeinpä kunnianosoitukselta tuolle itse kirjalle. Tosin kauheasti en kirjasta muista, mutta joku tietty fiilis siitä on jäänyt alitajuntaan kummittelemaan. Näistä raapaleista löytyy se sama.

Pidän kirjoitustyylistäsi ja vähän erikoisemmista sanajärjestyksistä ja toistoista, vaikka välillä virkkeitä joutui miettimään parikin kertaa. Se ei tökkinyt kuitenkaan liikaa, vaan jäi sopivan runomaiseksi ja rytmikkääksi. Pidän myös näiden raapaleiden nimistä, niissäkin toistuu tuo erilaisempi sanajärjestys ja runofiilis. Se voisi helposti mennä liiallisuuksiinkin, mutta tähän yhteyteen se mielestäni sopii hyvin. Selvästi tiedät mitä teet. Ja nuo sanatkin itsessään sopivat tähän yhteyteen ja luovat sitä tiettyä tunnelmaa, siniset siivet perhonen haalistunutta taivasta jne. En tiedä onko tämä selitykseni ollenkaan ymmärrettävää, mutta jotenkin yksittäiset sanat ja niiden kaiut ovat mulle tärkeitä tunnelmanluojia. Kuitenkin tämä on myös sellaista tekstiä, että täytyy vähän ajatella, jos haluaa ymmärtää mitä oikeasti tapahtuu.

Ensin ajattelin, että viimeinen raapale olisi suosikkini, mutta nyt kuin luin myös kaksi ensimmäistä uudestaan, niin enpä voi valita ensimmäisen ja viimeisen välillä, eikä tarvitsekaan. Viimeisessä on kaunista ja maalailevaa, etenkin ensimmäisen kappaleen auringonlasku - pelko -yhteys. Vaikka aihe onkin karu. Loppu puolestaan on sopivan lopullinen ja julma... Voiko olla sopivan julma? Kuitenkin. Tykkään. Myös ensimmäinen raapale on juurikin sopivan julma.

Lainaus
Enkeli ei kohtaa Ecken katsetta, vaikka Ecke katsoo Enkeliä silloinkin, kun tämä ei nää Eckeä .
Tuolla huomasin yhden ylimääräisen välilyönnin ennen viimeistä pistettä, ja tosiaan tuo edellisenkin kommentoijan mainitsema "ei nää" osui silmään.

Lainaus
Ecke kallistaa päätään, kurottaa kätensä kohti kahvikuppia, kahvia maitovaralla, sokerilla.
Aina vaan rakastan kaikkia kahvikuvauksia, vaikka ne joskus ovatkin tavanomaisia (tämä ei siltä tunnu).

Lainaus
Vaan vielä jonakin päivänä Enkeli ymmärtää, ettei sitä Marttiaan koskaan saa, huhujen mukaan kun heterompaa saa hakea peikonpoikien kanssa Tampereen kaupunkipahasesta.
Peikonpoikien kanssa, hauska! Kummasti vaan nämä hahmot alkavat soittaa hälytyskelloja päässäni vaikka luulin etten muistaisi, Palomitat ja Enkeli yläkerran naapurina ja kaikki. Erityisesti Ecke on kovin aidonoloinen.

Kiitän siis, tämä oli hämmentävää mutta hienoa ja mielenkiintoista :)
kuinka sarastuksen aikaan hehkuu graniitti

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Sakura: Kiitos rakentavasta kommentista. Olen positiivisesti yllättynyt, että sait näin lyhyistä tekstinpätkistä irti noin paljon asiaa! Koitan korjailla noita virheitä, vaikka olenkin laiska : )
Lainaus
Tosin kauheasti en kirjasta muista, mutta joku tietty fiilis siitä on jäänyt alitajuntaan kummittelemaan. Näistä raapaleista löytyy se sama.
Tiedän tuon 'tietyn fiiliksen'. Ja jos todella olet sitä mieltä, että onnistun tavoittamaan sen, oli se ihaninta, mitä mulle on ikinä sanottu. Sillä Sinisalo on jumala. Mitä tahansa, että ylettyisin kurkottamaan sen tasolle.
Yritän tuoda esille lisää hahmoja, esim Tohtori Spiderman on loistoheppu kirjoittaa : D
Katsotaan.
___________________________________________________________________________________________________

Pairing: Enkeli/Pessi

Hyvää nimipäivää, Mikael!

Osallistuu Lastenlaulu-haasteeseen laululla Mörri Möykky

*

Eikä se enää usko peikon olleen totta
Sanoja x 300

Enkeli työntää tyhjiä lastenrattaita pitkin Hämeenkatua, jolla ei kulje yhden ainutta autoa. Enkelin jalat eivät tapaa mustaa asvalttia, askelet kulkevat takaperin kohti kerrostaloa. On kuin Enkeli tahtoisi palata ajassa takaisin, kuvitella, ettei sitä koskaan ollutkaan, ei sen lämmintä hengitystä vasten Enkelin paljasta niskaa, ei sen käpäliä Enkelin vyötäisillä.

Ei Enkelin varjo kosketa katulampun valokeilaa, siivet hivo sinistä taivasta, Enkeli lennä, ei enää. Enkeli on ripustanut siipensä peikon selkään, tahtoo peikon osaavan lentää. Muttei takaisin, ei luokse Enkelin. Enkeli on ohjannut peikonpojan kerran kaupunkiin eksyneen metsään kädestä pitäen. Pois kerrostalosta, Enkelin asunnosta neljännestä kerroksesta.

Eikä Enkeli itke, vaikka Enkeliä itkettää, Enkeli ei itke enää. Ei nappisilmäisen peikkonsa perään, sen, jonka kerran löysi nukkumasta kerällä pahvilaatikosta. Ei peikko kuulunut kaupunkiin, ei Enkelin syliin. Ei Enkeli olisi saanut koskea peikonpoikaan, koskettaa, peikko työntää vaalenpunaista kieltään Enkelin suuhun, nuolaista hymyä Enkelin huulilla, kuin suudella.

Eivät peikot kuuluneet kaupunkien katulamppumetsiin, eivät keinovaloihin, kuin yötä päivää paistaviin aurinkoihin. Peikot nukkuvat taivasalla, korpikuusen kannon alla. Pessi pistää päänsä Enkelin siiven alle päivän vielä paistaessa. Peikot eivät tarvitse sateenvarjoja, tahdo katsella sateensirpaleita. Sillä peikot istuvat sateessa kärpässienen alla, haaveilevat kai enkeleistä.

Vaan enää ei Enkeli haaveile heistä, ei Enkelistä, Pessistä, hetkistä, joina Pessi kiipesi Enkelin syliin. Silloin Enkeli painoi Pessin vasten sängynlaitaa vain tunteakseen peikon pienen sydämen lyövän tuhatta ja sataa. Enkeli tahtoo unohtaa, miltä tuntuu rakastaa, nukahtaa sylissään pala metsäntuoksuista rakkautta. Enkeli tahtoo unohtaa opettaneensa peikon rakastamaan.

Enkelin askelet ohittavat katulampun valokeilan, toisen, kolmennen, pysähtyvät sillalle, jolla Enkeliä katselee vain pari kivestä veistettyjä kasvoja, jotka itkevät sinisiä sadepisaroita. Kivikasvo kääntää katseensa Enkelin kohottaessa katseensa. Enkeli nostaa lastenrattaat yli Hämeensillan kaiteen, rattaat putoavat mustaan veteen, vajoavan hiljalleen pinnan alle, siniseen syvyteen.

Enkeli työntää kätensä farkuntaskuun, kulkee kohti kotia askelet koskettamatta mustaa asvalttia.

Ei Enkeli etsiessään löydä Pessiä, ei päivänpaisteella, sadesäällä.

Eikä se edes usko enää peikon olleen totta.

*

Tokoroth

  • Nuori ja naiivi
  • ***
  • Viestejä: 113
  • Avatar & banneri by Kaapo.
Luin nyt vinkkauksen mukaisesti (heh) tämän jälkimmäisimmän näistä ja voi tykkäsin kovasti. Kirjoitustyylistäsi pidän, siinä on suloista runollisuutta. Lisäksi rakastan tällaisia pieniä tunnelmapaloja.

Enkeli lennä, ei enää. Enkeli on ripustanut siipensä peikon selkään, tahtoo peikon osaavan lentää.
Ihana. Kuten myös ilmaus "katulamppumetsä" kaupunkia kuvaamaan.

Tällä hetkellä mistään rakentavasta ei ole toivoakaan, mutta tahdoinpa ilmaista tännekin eksyneeni.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Toko: Kiitos kommentista! Kannattaa ilmeisesti uhkailun ja kiristyksen sijaan ainoastaan 'vinkkailla' sulle lisää kommentoitavaa : D
_____________________________________________________________________________________

Pairing: Ecke/Enkeli/Pessi
Osallistuu Tunne10 -haasteeseen tunteella Mustasukkaisuus

Kaksi lensi yli peikonpesän
Sanoja x 500

Heidän asuntonsa ovessa lukee Hartikainen. Hartikainen, kuten Mikael Kalervo, mies, joka joka ei perustanut naisista, ei miehistä, vain peikonpojasta, jolla oli musta turkki, niskakarva kuin Ikean vessaharja ja punainen kieli, joka pujahti Mikaelin suuhun tämän kuiskatessa peikolle rakastavansa. Mikael oli mies, joka tahtoi peikkonsa oppivan rakastamaan.

Vaan kuinkas kävikään Hartikaisen Mikaelille, miehelle, joka rakastui peikonpoikaan, hautasi peikkonsa metsänreunaan? Ei Mikaelin peikko näet tahtonut Mikaelia rakastaa, vaikka Mikael rakasti peikkoaan liikaa. Mikaelin peikko katseli mustaa asvalttia, lainasi siivet Mikaelin selästä, ei oppinutkaan lentämään. Ja Mikael painoi kasvonsa ikkunalasiin, itki sinisiä kyyneliä.

Mikaelilla oli siniset silmät ja vaalea tukka, kasvot kuin kiiltokuvaenkelillä. Ja kerran Mikaelilla oli selässään pari siipiä, pää siiven alla, sylissään peikko, joka tahtoi leikkiä enkeleillä. Mikael Kalervo Hartikainen, kirjoitti Enkeli ikkunaan, eikä Ecke sanonut sanaakaan. Mikael Kalervo Hartikanen kuoli ennen aikojaan, ei jaksanut elää enää, ei ilman peikkoaan.

Mikaelin peikko lensi kai peikkojen taivaaseen siivillä, jotka katkaisi Mikaelin selästä.

Aamulehti putoaa postilaatikosta kello kuudelta, posteljoonin askelet kaikuvat rappukäytävässä, eikä Ecke enää saa unta. Ecke kietoo kätensä Enkelin ympärille, silittää tämän vaaleaa tukkaa, kuivaa kyynelen kalpeilta kasvoilta. Ecke vetää Enkelin syliinsä, koskettaa tämän paljasta ihoa, selkärangan nikamia. Enkelin suu liikkuu, mutta Ecke ei kuule sanoja. Ei Enkeli enää osaa puhua.

Enkeli kiertää kätensä Ecken kaulaan, pitää hengenhädässä kiinni miehestä, joka ei anna Enkelin vielä mennä. Sillä Enkelin siivet ovat sirpaleina, Enkeli keräilee siivensirpaleita ikkunalaudalta, haaveilee lentävänsä vielä jonakin päivänä. Enkelin silmät ovat siniset, enää hädin tuskin pilvenväriset. Enkeli tahtoo katsella taivasta, tähtiä taivaankannella, vain haaveilla.

Enkeli avaa silmänsä, Ecke hymyilee, vaikka Enkeli tahtoo itkeä.

Ecke kertoo Enkelille tarinan heistä kahdesta, miehestä, joka rakasti enkeleitä, ja Enkelistä, jonka peikko tahtoi oppia lentämään. Ecke kertoo heistä kahdesta, miehestä, joka rakastaa liikaa sellaista, jota ei enää voi korjata. Ecke kertoo Enkelistä, joka ei tiedä olevansa rikki, rikkinäinen. Ja Enkeli tietää peikon silmien olevan lasia, katsovat kaukaisuuteen näkemättä enää Enkelin kasvoja.

Enkeli makaa selällään sängyllä, katselee kattoa kuin sinistä taivasta, ei välitä Eckestä, Ecken käsistä vyötäisillään, selällä, jonka ihosta ei enää pistä esiin pari siipiä. Ecke painaa huulensa Enkelin kaulalle, suutelee tämän suupieltä, huulia. Enkeli maistuu surulta, sanoilta rakkaudesta. Mutta ei Enkeli Eckeä rakasta, Enkeli rakastaa toista, pientä peikkoaan, joka makaa kuolleena sinisen taivaan alla.

Ei Enkeli ajattele Eckeä, miestä, joka etsii särkyneiden siipien sirpaleita silloinkin, kun Enkeli ei edes muista, kuinka itkeä. Silloin Enkeli ei välitä lentämisestä. Ei Enkeli ajattele miestä, joka pitää Enkeliä kädestä, miestä, joka ei katsele enää muita enkeleitä. Ehkä Enkeli tietää, ettei ole muita enkeleitä, ei sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia, kauniita kuin kiiltokuvissa, sellaisissa, joita rakastella.

Vaan Enkeli katselee peikkonsa varjoa, joka juoksee lattianrajassa, ei kahta kahvikuppia, joista toisesta ei jää pöytään hiljalleen haalistuvaa rengasta. Enkeli katsee peikkoaan, jonka käpälät eivät enää kosketa lattiaa. Ei Enkeli näe hymyilevää Eckeä, taivaan virkaa tekevällä katolla vilahtava varjo mustasta peikosta on Enkelille kaikki, mitä on enää jäljellä. Ei Enkeli tiedä, miltä tuntuu hymyillä. Ecken Enkeli lentää enää lapaluusiivillä.

Olipa kerran kaksi miestä, joista toinen tahtoi lentää rikkinäisillä siivillä, leikki Enkeliä.

Olipa kerran kaksi miestä, joista toinen haaveili Enkelistä, kadehti varjoa Enkelinsä syliin nukahtaneesta peikonpoikasesta.

*

Riika

  • ***
  • Viestejä: 171
  • leipää ja sirkushuveja
Hei taas.

Nää Enkeli/Pessi -raapaleet on hienoja, niiden suhde on aika jännä. Kuvailet sitä hyvin. Mulle tulee myös sellainen olo että tää sun kirjoitustyyli sopii jotenkin tällaisiin surullisiin teksteihin, en tiiä sitten. Vähän tuolla tulee välillä sellainen toisto-olo, mutta ei se nyt hirveästi haittaa.

Uusimmassa raapaleessa tykkään siitä miten puhut ensin Mikaelista ja vaihdat sitten taas Enkeliin, se on jotenkin kiva. Enkeli on surullinen, surullista ): Kuoliko Pessi oikeasti? Ei muisti riitä. Vai onko nämä muuten jatkoa toisilleen, silloin Pessi ei ehkä kuollut vaan Mikael Enkeli vei sen vaan pois.

Tämä siipien lainailu on kiva mikäseon kielikuva? Joku sellainen. Ja saat mut jotenkin pitämään Eckestä.

Palomita-raapale oli muuten hieno myös, tulee surulliseksi sen puolesta ): Perhosmustelmat on aika kiva kuvaus silti.

Halusin sanoa jotain vaikken oikein tiennyt että mitä, höh.
the universe is big. it's vast and complicated and ridiculous, and sometimes,
very rarely, impossible things just happen and we call them miracles.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Riika: Kiitos kommentista! kiva, että tykkäät leikistä Enkelillä ja mikalelilla, sitä löytyy tästä seuraavasta. Ja koska Enkeli/Pessi on minusta söpöä (sanoi Toko mitä tahansa) aioin jatkossa kirjoitella niistä kahdesta jotain söpömpääkin : )
Pahoitteluni toistosta, tiedän, että mulla on pakkomielle esim. Enkelin siivistä. Yritän rajoittaa, mutta se on vähän vaikeaa kun kirjoittelen montaa raapaletta yhtä aikaa. Vanha inspis saa nyt sitten luvan oppia uusille tavoille.
Ei aina tarvitse olla rakentavaa sanottavaa. Mutta minusta tuo oli rakentavaa : )
_____________________________________________________________________________________________

Pairing: Martes/Enkeli/Pessi

Tämä tupla plus puolikas menee Neithanille, koska se jaksoi kysellä pienen punaisen Fordin perään

Pieni punainen Ford itkee
Sanoja x 250

He tapaavat baarissa kuten jokaisena iltana sillä viikolla, tapasivat edellisellä, tapaavat seuraavalla, ellei Martes sitten keksi kuolla tapaturmaisesti autonratissa, tapattaa Enkelin nokkakolarissa Tampereen keskustassa. Kännipäissään Martes unohtaa, kuinka autoa ajetaan, keskittyy vaihdekepin sijaan pitämään Enkeliä kädestä. Silloin Enkeli kuulee Martesin pienen punaisen Fordin itkevän.

He juovat olutta likaista laseista, jotka särkyvät sirpaleiksi lattiaan Martesin viimein kumartuessa suutelemaan suulle Mikaelia, jolla on vaalea tukka ja silmissään valhe heistä kahdesta, Martesista, jota joskus luuli rakastavansa. Mutta Mikael on Enkeli, Enkeli osaa yhä hymyillä silloin, kun Martes nauraa, vaikka Mikaelin tekee mieli itkeä, vetää syliinsä peikonpoika Martesin sijasta.

He maksavat kahdeksasta juomasta, Martes kahdesta lasista, jotka ovat enää lasinsiruja, rikkonaisia sanoja, jotka he jättävät sanomatta. Silloin Martes tarttuu Enkeliä siivestä, ja Mikael tahtoo juosta, tuntea peikon tahmatassun tarraavan käteensä. Mutta Martes irrottaa otteensa vasta Enkelin jo sammuttua punaisen Fordin takapenkille, sulkee oven ennen kuin Mikael keksii karata.

Mutta Mikael ei voi lentää pois, ei Mikael saa lainata siipiä Enkelin selästä, sillä Enkeli rakastaa yhä Martesia, rakastaa, vaikka tietää Pessin itkevän itsensä uneen pää peiton alla, Mikaelilta tuoksuvan vuoteen laidalla. Mutta Enkeli tahtoo tuntea Martesin huulet huulillaan, Martesin parran raapivan poskeaan, katsella kylpyhuoneen peilistä suupielelleen painunutta mustelmaa.

Ja kun Martes aamun tullen irrottaa otteensa Enkelistä, Enkeli laskostaa siivet selkäänsä ja oksentaa – krapulaksikin sitä kutsutaan. Enkeli konttaa suihkuun, vetää jalkaansa housut, napittaa päälleen paidan nurinpäin, haroo vaaleaa tukkaansa, hiestä kosteita kiharoita. Enkelin päässä pyörii, Enkeliä pyörryttää. Mutta Mikael tahtoo jo mennä, pitää sylissään Pessiä, peikonpoikaa, jonka Enkeli opetti itkemään.

Mutta kuitenkin Enkeli näkee vain Martesin.

*

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Pairing: Enkeli/Pessi

Ikkunalasileikkejä
Sanoja x 250

Enkeli katselee Pessiä, peikonpoikaa, joka pitelee tahmatassuillaan kiinni Enkelin kahvikupista. Peikon punainen kieli nuolaisee kosteaa nenää, suupieltä, joka kaartuu varovaiseen hymyyn. Enkeli huomaa hymyilevänsä, huokaa hymyn hiljalleen haalistuessa, katselee yhä Peikkoa, joka opettelee nauramaan pidellen kahvikuppia kahvasta. Peikolle Enkeli hymyilee, hymyili silloin, kun heillä oli jäljellä vielä hetki aikaa hymyillä.

Enkeli katselee peikkoa, joka kallistaa päätään, loikkaa ikkunalaudalle istumaan korvat luimussa. Pessi tietää, että kahvi on peikoille liian kuumaa, Pessi on nähnyt, kuinka se polttaa pois hymyn Enkelin huulilta, saa kyynelen putoamaan pitkin Enkelin poskea. Silloin Enkeli särkee sirpaleiksi hetken, joka kerran kuului heille kahdelle, peikolle sekä Enkelille siivettömälle. Pessi ei tahdo, että Enkeliin sattuu, ei Pessin Enkeliä saa kukaan satuttaa.

Pessi pudottaa kupin tassuistaan, kuppi halkeaa kahtia lattiaan. Pessi ei tahdo hetken särkyvän, ei tahtonut eilen, ja silti sen rikkoi Enkeli. Mutta ei Enkeli välitä kahvitahroista, ei ruosteisista kahvikupin palasista, särkyneestä posliinista. Pessi killittää Enkeliä tummilla nappisilmillään, heiluttelee takatassujaan, jotka eivät kosketa lattiaa. Ja Enkelin silmät ovat siniset, taivaanväriset, siipipari selässään Enkeli opettelee lentämään.

Enkeli ojentaa kätensä, koskettaa Pessin poskea, mustaa harjaa, joka juoksee peikon pitkin peikon niskaa, linnunluista selkärankaa. Pessi kiertää käpälänsä Enkelin kaulaan, huokaisee onnesta. Ja Enkeli vetää syliinsä peikonpojan, joka on kaunis katsella, tuoksuu katajanmarjalta. Enkeli tietää, että on väärin rakastaa sellaista, pientä peikonpoikasta, jolla on musta turkki ja tupsuhäntä. Silloin Pessi painautuu vasten Enkelin rintaa, ja Enkeli unohtaa, että on olemassa rakkautta oikeanlaista.

He ovat vain heijastus ikkunalasissa, käpäläkädessä Enkeli ja peikonpoika.

Pessi ei pistä päätään ulos ikkunasta, eikä Enkeli lennä.

Enkeli ei lennä enää.

*

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Tarjolla olisi tällainen edellisä pidempi pätkä, koska otsikossa ei enää lue raapalesarja.
Pakko sanoa, että kommentit motivoisi kirjoittamaan.

Pairing: Tohtori Spiderman/Enkeli/Ecke


*

Mä en muistanut että enkelit lentää näin matalalla
Sanoja x 1100

Tohtori Spiderman punnitsee puhelinta kädessään, tahtoo itkeä, itkeä Enkelin perään. Mutta Tohtori Spidermanin poskelle ei putoa kyynelen kyyneltä, Tohtori Spiderman on jo itkunsa itkenyt, eikä Tohtoria enää itketä. Tai niin tämä uskottelee itselleen silloin, kun se sattuu eniten. Vaan ei Enkeli nähnyt Tohtori Spidermanin itkevän, Tohtori Spiderman itki vasta Enkelin mentyä.

Tohtori Spidermanin käsi vapisee, värähdys valahtaa pitkin selkää, jolla Tohtori yhä iltaisin kuvittelee tuntevansa Enkelin siipien kosketuksen. Mikael Kalervo Hartikaisen puhelinnumeron Tohtori Spiderman on kirjoittanut kyynelenkestävällä tussilla keittiön pöytään, katselee numeroita, jotka ovat lasin heijastus lattiassa, kuin Enkelin askelia. Tohtori Spiderman painaa puhelimen korvalleen, kuuntelee keskuksen tuuttausta, kuten kuunteli eilen, kuuntelisi huomenna.

Sillä Enkeli ei vastaa, vastaisi kai enää koskaan. Enkeli ei välitä Tohtori Spidermanista, tahdo välittää heistä, jotka joskus olivat kauniita yhdessä, tiesivät, miltä tuntuu hymyillä. Mutta Enkeli ei tahdo kuulla sanoja rakkaudesta, sanoa rakastavansa. Sillä Enkeli ei rakasta Tohroti Spidermania enää. Voit jättää viestin vastaajaan äänimerkin jälkeen, sanoo nainen, jonka arkiset sanat ovat Tohtori Spidermanille jäähyväisiä.

”M-muistatko sä vielä, kuinka me leikittiin rakastuneita?” Tohtori Spiderman kuiskaa, vaikka tietää, ettei Enkeli vastaa, tahdo muistaa aikaa, jolloin oli vain he kaksi, he kahdestaan. ”M-muistatko sä vielä, kuinka sä kerran sanoit, ettei me erottaisi koskaan?” Tohtori Spiderman vetää henkeä, opettelee hengittämään ilman Enkeliä. ”Ja muistako sä vielä, mitä mä vastasin, kun sä sanoit, ettet antaisi mun koskaan m-mennä?”

Tohtori Spiderman katsoo kasvojaan pöydän peililasista, surunjuonteita suupielellä, poskille pinttyneitä kyyneliä. Kuvajaisen laihoissa kasvoissa kaksi tummaa silmää itkee heijastuksia kyynelistä, pisarat putoilevat tahroiksi pöydän pintaan, mutta puhelinnumero ei haalistu ennen aikojaan, haalistuisi kai koskaan. Aivan kuin Tohtori Spiderman muka oppisi unohtamaan.

”Kai mä tiesin, että sä tekisit näin vielä”, Tohtori Spiderman sanoo, piirtää pöytään sydämen särkyneellä kyynelellä. Suru on Enkelin syy, Enkelihän rikkoi Tohtorin. ”Kai mä tiesin, että sä lopulta lähtisit, vaikka tahdoitkin silloin mun jäävän. Mutta olisit sanonut se ennen, kun mä – ” Tohtori Spidermanin sanat haalistuvat hiljaisuuteen, joka vastaa puhelimeen Enkelin puolesta aina Tohtorin soittaessa.

”Olisit sanonut sen ennen kuin mä rakastuin”, Tohtori Spiderman kuiskaa puhelimeen. ”Mä rakastan sua, Mikael, rakastan edelleen,” Tohtori Spiderman huokaa hiljaa, haaveilee Enkelin sinisistä silmistä, Enkelin sanovan: minäkin rakastan sinua.

”Enkä k-koskaan lakkaa rakastamasta.”

*

Tohtori Spiderman tietää, mistä Enkelin löytää iltoina, jona katulamput syttyvät ennen pimeän tuloa. Tohtori Spiderman tietää Enkelistä paljon kaikenlaista, tietää, miltä tuntuu koskettaa Enkelin lapaluita, selkää vasten laskotettua siipiparia. Tohtori Spiderman tietää Enkelin värähtävän hämärän laskiessa, pelkäävän pimeää, sillä pimeällä Enkeli ei näe, minne lentää.

Tohtori Spiderman uskottelee itselleen, ettei välitä Enkelistä, ei Enkelin vaaleasta tukasta, parista sinisiä silmiä kuin palasia sateenvärisestä taivaasta. Vielä varjon vilahtaessa katulampun valokeilassa Tohtori Spidermanin hengitys huuruaa kuiskaukseksi pakkasilmaan. Ei Tohtori Spiderman koskaan Enkeliä rakastanutkaan. Kun sen toistaa tarpeeksi monta kertaa, tulee sanoista kai lopulta totta.

Tohtori Spiderman työntää kädet takkinsa taskuun, nuolaisee huuliaan, joille sulaa henkäys likaisesta lumihiutaleesta. Tohtori Spidermanin askelet kulkevat pitkin Hämeenkatua, varsikenkiin vuotaa vettä, joka leijailee hiutaleina harmaalta taivaalta, sulaa mustaa asvalttiin, kuten Tohtori Spiderman itsekin. Ilman Enkeliä ei Tohtori Spiderman enää osaa hymyillä.

Mikael Kalervo Hartikainen jätti Jori Hämäläisen kuiskaten puhelimeen kiitos ja anteeksi.

Silti Tohtori Spiderman tahtoo Enkelinsä takaisin.

*

Tohtori Spiderman katselee Enkelin kasvoja, jotka hymyilevät vasten miehen huulia, vaikka tämän taivassilmät tahtovat itkeä. Tohtori Spiderman puristaa kätensä nyrkkiin, painaa iholleen kahdeksan punaista puolikuuta, jotka jo huomenna ovat vain mustelmia, haalistuvat lopulta, ja Tohtori Spiderman unohtaa, miltä tuntuu rakastaa. Katoaahan kaikki aikanaan, enkelit lentävät pilvenreunalle istumaan.

Mutta Tohtori Spiderman ei käännä katsettaan Enkelin kasvoista. On jo liian myöhäistä katua kerran rakastuneensa, liian myöhäistä lopettaa rakastamasta, vaikkei saakaan koskettaa, ei kai enää koskaan. Sillä Enkelin sylissä istuu toinen mies, mies, jolla on musta tukka ja huulilla Enkelin suudelma. Enkelin miehen silmät ovat lasista, lasissa heijastus hymyilevästä Enkelistä. Eikä mies vielä tiedä Enkelin osaavan satuttaa.

Mies kietoo kätensä Enkelin lanteille, silittää Enkelin selkää, selkärangan nikamia, palajasta ihoa tämän paidan alla. Eikä mies tiedä Enkelin siivistä, tiedä Enkelin osaavan lentää. Mies painaa huulensa Enkelin suulle, maistaa huulia, jotka kerran kuuluivat Tohtori Spidermanille. Mies huokaa onnellisena, Enkeli pidättelee kyyneliä, Tohtori Spiderman tuntee särkyvänsä, ajattelee: ei tässä näin pitänyt käydä.

”Mä en m-muistanut että enkelit lentää näin matalalla,” Tohtori Spiderman kuiskaa hiljaa. Ja Enkeli rikkoo suudelman, jonka mies painaa puolihuolimattomasti tämän huulille, joilta hymy on haalistunut Tohtori Spidermanin puhuessa.Tohtori Spiderman kohtaa Enkelin sinisten silmien katseen, Enkeli raottaa huuliaan, mutta Tohtori Spiderman ei kuule sanaakaan.

”Spidey”, Enkeli henkäisee, yrittää sysätä sylissään kahareisin istuvan miehen päältään. Mutta mies kiertää kätensä Enkelin niskan taa, takertuu kiiltokuvaan, joka osaa hengittää, hymyillä, itkeä. Ei Enkelistä voi päästää irti kerran kosketettuaan, kerran maistettuaan Enkelin makeaa suudelmaa. Ei edes Martes, mies, joka suutelee vain tupakkaa, haaveilee Enkelistä, vääntyneestä sädekehästä Enkelin pään päällä.

”Mä jätin sun vastaajaan viestejä enemmän kun osaan edes laskea”, Tohtori Spiderman vastaa, katselee Enkeliä pokeri-ilme kasvoillaan. ”Kuuntelitko sä niistä ainuttakaan?”

”Joo,” Enkeli vastaa varoen.

”Mut et koskaan vaivautunut soittaan takaisin”, toteaa Tohtori Spiderman, ”et, vaikka mä odotin.”

Enkeli kallistaa pätään. ”Anteeksi.”

”Ei sun tarvitse pyytää multa anteeksi, Mikael”, Tohtori Spiderman huokaisee, vaikka heistä kumpikin tietää, että Enkelin tarvitsee.

”Ecke”, Enkeli sanoo – Enkelin miehen nimi on Ecke, ja Ecken Spidey haaveilee työntävänsä alas parvekkeelta, opettavansa lentämään. ”Päästä musta irti, Ecke.”

Tohtori Spidermanin sydän lyö tyhjää Enkelin siipien heittäessä varjon lattiaan.

*

Heidän kävellessään Hämeenkadun jalkakäytävällä Enkeli ottaa Tohtori Spidermania kädestä. Ja Tohtori Spiderman antaa Enkelin kietoa kylmät sormensa tämän sormien lomaan, tarrata mieheen, jota joskus väitti rakastavansa. Eikä Enkeli ei sano sanaakaan, Tohtori Spiderman on hiljaa, antaa Enkelin painautua takkinsa helman alle, kietoa käsivartensa Tohtorin vyötäisille. Tohtori Spiderman antaa Enkelin koskettaa, eivätkä he tarvitse sanoja.

Enkeli katselee ohikulkijoita, vastaantulijoita, heidän ohitseen ajavien autojen valokeiloja mustalla asvaltilla, Tohtori Spiderman sen sijaan Enkelin kasvoja, tämän vaalean tukan kasvoille heittämää varjoa, sinisiä silmiä illan tullen yötaivaan värisiä. He elävät hetkessä, josta Tohtori Spiderman on haaveillut päivin ja öin Enkelin lähdettyä. Enkeli pujottaa kätensä Tohtori Spidermanin paidan alle, koskettaa Tohtorin paljasta ihoa, henkäys karkaa Tohtorin huulilta.

”En mä rakasta Eckeä”, Enkeli sanoo hiljaa taluttaessaan Tohtori Spidermanin kerrostalon rappukäytävään. Enkelin sormet hapuilevat valokatkaisijaa, Tohtori Spiderman kuulee naisen huutavan, Enkelin huokaavan hiljaa. Kahdet askelet kaikuvat portaikossa, kulkevat neljänteen kerrokseen, Enkelin asunnon ovelle. Tohtori Spidermanin suupielet kaartuvat varovaiseen hymyyn tämän tietäessä, ettei Enkeli näe hänen hymyilevän.

”Mä tiesin, ette sä rakasta”, Tohtori Spiderman vastaa, unohtaa koskaan kateellinen olleensakaan. Enkeli avaa oven, sujauttaa taskuunsa avaimen luikahtaen ovenraosta eteiseen. Tohtori Spiderman seuraa Enkeliä vettä kengässä, sulkee oven hymyilellen jäljessään. Tohtori Spiderman potkaisee varsikengät jalastaan, riisuu takin, jonka helmasta putoilee vesipisaroita lattiaan, käännähtää kannoillaan. Eikä Tohtori Spiderman enää näe Enkeliä.

Tohtori Spiderman löytää Enkelin sängystä itkemästä. Enkeli pitelee sylissään linnunluista varjoa, joka nukkuu ikuista unta silmät suljettuina.

”Sun pitää auttaa Pessiä”, Enkeli kuiskaa ääni särkyen. ”Mä kai rakastan sitä.”

Tohtori Spiderman vain katselee Enkeliä.

Kuten aina ennenkin.

*
« Viimeksi muokattu: 30.10.2011 12:14:50 kirjoittanut Solembum »

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Writersblockista löytyi tällainen.

Pairing: Enkeli/Pessi

Sanaton
Sanoja x 200

Pessi kietoo käpälänsä Enkelin kaulaan, painaa Enkelin vasten sängynlaitaa. Pessin Enkeli on likomärkä kiireestä kantapäähän, kastunut sateessa, Enkelin paljas iho kuin sadepisaroilla. Enkelin vaalea tukka valuu vettä, siivet, jotka pistävät esiin Enkelin selästä, räpistelevät yltympäriinsä sateenvärisiä sirpaleita vedenpinnasta, jonka alle on Enkeli kieltänyt Pessiä päätään painamasta.

Enkeli kiertää kätensä Pessin kapeille vyötäisille, silittää peikon mustaa harjaa, linnunluista selkärankaa. Pessi koskettaa Enkelin kasvoja, kallistaa päätään, katselee Enkelin sinisiä silmiä, kuin palasia taivaankannesta, ja suuta, joka kaartuu varovaiseen hymyyn Pessin hymyillessä. Silloin Pessi maistaa Enkelin huulia, peikon punainen kieli lipoo Enkelin poskea.

”Pessi, ei”, Enkeli kuiskaa, pudottaa peikon sylistään lattianrajaan. ”Mähän sanoin, että me ei suudella.”

Eikä Pessi sano sanaakaan, ei Pessi osaa puhua. Pessi osaa kehrätä, leikkiä iloista. Pessi osaa murista, kyyköttää sängynlaidalla käpälät puuskassa. Mutta Pessi ei tavoita sanoja, vastaa, ei koskaan. Ei Enkeli voi Pessiä puhumaan opettaa, eivät peikot opi puhumaan. Tottahan Enkeli sen tietää, vaan silti toivoo Pessin sanovan rakastavansa vielä jonakin päivänä.

”Mähän sanoin, etten kosketa sua”, Enkeli sanoo, antaa kyynelen pudota poskelleen silmänurkasta. Vaan Pessi tietää Enkelin itkevän. Ja Pessin pieneen peikonsydämeen sattuu. ”En enää,” Enkeli lisää hiljaa, sanat särkyvät sirpaleiksi lattiaan.

Eikä niitä usko heistä kumpikaan, ei peikko, Enkeli, joka ei oppinut lentämään.

*

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Taidan toistaa tässä itseäni, mutta jos joku tahtoo jaksaa lukea vanhoja kirjoituksiani niin -

Pairing: Jori Hämäläinen/Enkeli(/Martes)/Ecke

Sulhanen
Sanoja x 1250

Jori Hämäläinen istuu baarijakkaralla vilkuillen olkansa yli miestä, jolla on vaalea tukka ja pari sinisiä silmiä kuin palasia yötaivaasta. Jori toivoo näkevänsä tähdenlennon miehen silmissä, saavansa toivoa omakseen miestä, joka näyttää enkeliltä. Ja sehän miehen nimi onkin: Enkeli Hartikainen. Jori hakee katseellaan siipiä Enkelin selästä, tietäähän jokainen enkeleiden lentävän.

Mutta Enkeli on laskostanut siivet vasten selkäänsä, miehen valkoisen paidan kauluksesta ei pilkota höyheniä. Jori tahtoo riisua paidan miehen päältä, haaveilee koskettavansa tämän selkää, Enkelin siipiä. Jori tahtoo kuljettaa käsiään pitkin Enkelin paljasta ihoa, painaa huulensa tämän kaulalle, ja leikkiä lentävänsä. Ehkä Enkelin siivet jaksaisivat kantaa kahta miestä yhden Enkelin sijasta.

Enkelin kääntyy katsomaan Joria pää kallellaan, vaaleat kiharat valahtavat sinisille silmille. Enkelin suupielet käätyvät ylössuin ja Enkeli hymyilee. Jorin posket palavat, olut on kaatua ja Jorin housut kastua, Jori kuulee Enkelin nauravan. Jori kohottaa lasin huulilleen, eikä hymyile takaisin Enkelille. Ähäkutti! rallattaa ääni Jorin päässä. Jori katsoo lasiinsa ja haaveilee hukuttautuvansa.

”Onko tää bisnestapaaminen?” Enkeli kysyy mieheltä, joka istuu tätä vastapäätä, tonkii taskustaan tupakka-askia.

Mies kaataa kurkkuunsa viimeiset tipat Guinnesia lasinsa pohjalta. ”On tää”, mies vastaa, pyyhkii suupielet hihaansa. ”Mitä sä luulit tän olevan?”

Enkeli mutristaa huuliaan, koskettaa mietteliäänä vaaleita kiharoitaan. Vaan Enkelin mieheen eivät tunnu vetoavan Enkelin nukenkasvot, rikkinäiset siivet. ”En kai mitään,” Enkeli sanoo varovasti, tämän sinisilmät välttelevät miehen katsetta. Ja silloin Jori tajuaa, että enkelitkin saattavat rakastua.

Mies naksauttaa liekin sytkäristään. ”Hyvä”, mies mutisee, sytyttää tupakan, ja antaa sytyttimen liekin hiljalleen sammua. Mies ei vilkaisekaan Enkelin kasvoja.

Mies tarttuu Enkelin käteen, eikä Enkeli vedä kättään pois tämän kädestä. Enkelin miehellä on parta ja paksut kulmakarvat, tupakka huulessa ja hengitys höyryää. Jorin Enkeliä yskittää. Partapotso tarjoaa Enkelille askistaan tupakkaa, Enkeli yökkää. Potso ei tiedä pitelevänsä kdestä jotakin täydellista. Jori huokaa – Jori antaisi miehestä mitä tahansa, siivettömästä enkelistä.

Mies, joka saa Jorin Enkelin värisemään tavoittaa Jorin katseen Enkelin nyökätessä. Mies katsoo Jorin liian lyhyitä housunlahkeita, harmaaksi haalistunutta takkia. Mies katsoo Jorin kalpeita kasvoja, suuta, joka ei muista, kuinka hymyillä, ja surullisia silmiä. Ja mies irrottaa otteensa kiireen vilkkaa Enkelin kädestä, ennen kuin kukaan erehtyy luulemaan heidän olevan yhdessä.

”Mun tarvitsee lähteä”, mies sanoo,ja Jori näkee surunsa peilautuvan Enkelin silmistä. Mies väistää Enkelin kättä, pälyilee lähtiessään Joria, joka on kuin ei näkisikään miestä, joka ei tahdo kenenkään tietävän heistä, miehestä ja Enkelistä.

”Mut Martes, älä vielä mee!” Enkeli huutaa miehen perään. Jori pudistaa päätään, tietää Enkelin olevan myöhässä. Mies on jo lähtenyt jälkeäkään jättämättä. Tuhkakupissa savuaa miehen puoliksi poltettama tupakka.

Silloin Enkelin lasi helähtää lattiaan, Jori kuulee lasin särkyvän, tietää Enkelin haaveilleen miehestä, joka ei tahdo pitää Enkeleistä. Enkeli on yrittänyt pokata heteromiestä. Enkeli painaa pään käsiensä varaan ja vavahtaa. Ja Jori tietää Enkelin juoneen liikaa. Enkeli tahtoi Martesin, enää vain itkeä, Jori sen sijaan koskettaa Enkeliä, Enkelin levittävän siipensä ja lentävän.

Jori laskee lasin kädestään, katselee kaarta, jonka lasin pohja piirtää baaritiskiin, ajattelee rakastuneensa. Jori noustessa seisomaan lasi heittää varjon lattiaan. Jori huokaa, haroo hiuksensa korvan taa. Jori tietää heidän olevan varjokuvia Tampereen yössä, jossa kaikki on mahdollista. Tampereen yössä enkelitkin oppivat rakastumaan uudestaan.

Jori laskee kätensä Martesin tuolin selkänojalle. ”Haittaako sua jos mä istun tähän?” Jori kysyy Enkeliltä, joka yhä riiputtaa päätään, katselee lattialla kimaltavia lasinsirpaleita.

Enkeli pudistaa päätään.

He istuvat hiljaa aloillaan, sanomatta sanaakaan. Jori kumartuu kohottamaan Enkelin kasvoja. Heidän katseensa kohtaavat, Enkeli itkee edelleen, ja Jori tietää tahtovansa Enkelin itselleen.

*

Aamulla Jori Hämäläisen herätessä tämän vieressä nukkuu mies, joka näyttää Enkeliltä. Jori kääntää kylkeä odotushuoneen sohvalla, kiertää kätensä Enkelin vyötäisille. Eikä Jori vielä tahtoisi avata silmiään, katsella auringonpaistetta ikkunalasissa. Jori tahtoo tuntea Enkelin lämpimän hengityksen vasten niskaansa, kuiskata tämän korvaan kauniita sanoja rakkaudesta.

Eikä sillä ole väliä, ettei Enkeli vielä rakasta Jori Hämäläistä, kaitakasvoista eläinlääkäriä, jonka matkaan lähti edellisiltana Jorin pyyhittyä kyynelet Enkelin sinisistä silmistä. Enää Enkelin kasvoilta ei erota kyynelten piirtämiä rantuja, silmistä surua. Ei sillä ole väliä, ettei Enkeli tiedä, kuinka hymyillä, ei sillä, että Enkeli osaa vain itkeä.

Ei Enkeli itkenyt Jorin painaessa tämän selkä vasten sohvanlaitaa, suudellessa huulia, jotka aiemmin illalla olivat kuiskineet Martesia. Enkelin suudelmat maistuivat alkoholilta, makealta, miltä Enkelit nyt maistuivatkaan. Ei Enkeli itkenyt Jorin koskettaessa tämän kasvoja, tahtoessa Enkelin suutelevan kaulalleen mustelman. Ja Enkeli suuteli.

Enkeli antoi Jorin kuljettaa käsiään pitkin paljasta selkäänsä, koskettaa lapojaan, jotka törröttivät tämän kalpean ihon alta, löytää siivet, jotka Enkeli sanoi levittävänsä lentäessään. Vaan aamulla Jorin hapuillessa siipiparia Enkelin selästä tämän kädet tavoittivat enää tyhjää. Ehkä puheet siivistä olivat olleet pelkkiä päiväunia enkeleistä. Ehkei Enkeli osaa lentää.

Jori painaa huulensa vasten nukkuvan Enkelin niskaa, kuiskaa: ”Huomenta, kulta.” Jori keinuttaa Enkeliä sylissään tämän herätessä, levittäessä käsivartensa kuin haavelisi lentävänsä. Enkeli tuntuu pieneltä ja lämpöiseltä, kuin kiiltokuvaenkeleiltä. Hetken Jori miettii, osaavatko enkelit hengittää, muistaa sitten Enkelin henkäiseen vasten huuliaan väristessä sylissään.

Jori suutelee Enkelin poskea, huulien kaarta, suupieliä Enkelin kurtistaessa kulmiaan kummastuneena. Jorin huulet kulkevat Enkelin kaulalle tämän tuhahtaessa unissaan, kuiskatessa Martesia. Jorin sydän jättää välistä yhden ainokaisen lyönnin, Jori leikkii kestävänsä sen, että Enkeli rakastaa toista miestä. Ja Enkelin värähtäessä Jori huomaa Martesista huolimatta hymyilevänsä.

”Huomenta”, Enkeli vastaa unenpöpperössä, santakakkuja sinisissä silmissään, jotka näyttävät Jorista ikkunaan vilahtavan taivaankaistaleen värisiltä. Enkeli kääntää katseensa Jorin kasvoista, Jorin vatsassa muljahtaa, kun Enkeli ei leikilläänkään vastaa: kultaseni. Enkeli ajattelee yhä Martesia, Jori koskettavansa Enkeliä sieltä, täältä ja tuolta.

”Otatko sä kahvia?” Jori kysyy sivellen Enkelin selkää pitkillä sormillaan, saa suapposen avoinna haukottelevan Enkelin huokaamaan hiljaa. Jori liu'uttaa kätensä Enkelin lanteille, Enkeli äännähtää unisena, tukahduttaa huokauksen, toisen, kolmannen Jorin käsien kulkiessa pitkin vatsaansa, selkärankaa, selkärangan nikamia. Mutta siipiä Jori ei tavoita, kosketuksesta lavoilla Enkeli ei vavahda.

”Kyllä kiitos,” Enkeli vastaa asiallisesti, nousee istumaan levitellen lapojaan. Jori katselee Enkelin paljasta ihoa, varovaisesti hymyileviä kasvoja. Ja tällä kertaa Jori vastaa Enkelin hymyyn, tanssittaa sormiaan Enkelin käsivarrella. Enkeli heiluttelee jalkojaan odotushuoneen sohvan laidalla, ja he ovat hiljaa, vaikka Jori tahtoisi sanoa rakastavansa.

Jori kumartuu lähemmäs Enkelin kasvoja. ”Saako sua vielä suudella?” Jori kuiskaa, tahtoo muistaa, miltä maistuu enkelinmakuinen suudelma. Jori tahtoo painaa huulensa Enkelin huulille, ja saada Enkelin unohtamaan tämän koskaan rakastuneenkaan mieheen, jota kutsui Martesiksi unessa, valveilla, rakastellessaan Joria. Sillä Enkeli rakastaa sellaista, jota ei voi saada.

Enkeli nyökkää, kiertää kätensä Jorin niskan taa. Enkelin huulet painuvat vasten Jorin suuta, ja Jori muistaa, miltä Enkelit maistuvat. Jori vetää Enkelin syliinsä, painaa tämän selälleen sohvanlaidalle, eikä Enkeli yritä räpistellä. Enkelin sormet takertuvat Jorin tukkaan, Enkeli vetää Jorin kasvot kasvojensa tasalle, ja suutelee.

Ja Jori tietää, mistä on enkelit tehty:
tähdensirpaleista, taivaanpalasista, valonvälkkeestä ikkunalasissa.

*

Ja Enkeli jää Jorin elämään, vaikkei tahtoisi jäädäkään. Enkeli myy asuntonsa neljännestä kerroksesta, ja he muuttavat Kalevan keskustaan pienen silmälasipäisen miehen naapuriin, joka katselee Enkeliä hieman turhankin ystävällisesti. Enkeli avaa valokuvausliikkeen Väinämöisenkadulle, ja Jori ostaa vastaanotolleen uuden sohvan entisen tilalle.

He leikkivät onnellisia, ja kun Jori eräänä päivänä pujottaa Enkelin vasempaan nimettömään sormuksen, Enkeli painaa Jorin vasten parvekkeen kaidetta ja suutelee, vaikka tietää, että naapurin Ecke painaa kasvonsa vasten ikkunalasia ja katselee heitä, Jorin Enkeliä. Heidän postilaatikossaan lukee Hämäläinen, eikä Jori vieläkään tiedä Enkelin oikeaa nimeä. Mies on Enkeli Hartikainen, Jorin sulhanen.

Ja kun naapurin Ecke kampaa tukkansa ja soittaa ovikelloa, Jori hymyilee tekohymyä, ja tarttuu Enkeliä kädestä. Jori ei tahdo Enkelin haaveilevan Eckestä, jolla on tumma tukka ja jalassaan pari haalistuneita Stalkereita aivan kuin miehellä, jonka takia enkeli särki sydämensä. Jori tietää, että Enkeli tahtoisi jo mennä. Jori tietää, että Enkeli tahtoisi oppia lentämään.

He nukkuvat vieretysten sängyssä, Jori oikealla, Enkeli vasemmalla puolella. Jori nukahtaa iltaisin pidellen sylissään Enkeliä, joka valvoo yöt läpeensä ja haaveilee särkyvänsä. Jori herää aamuisin herätyskellon soidessa, Enkeli makaa vuoteessa silmät suljettuina, itkee itsensä uneen kun tietää, ettei Jori enää ole näkemässä. Eikä Jori tiedä, että enkelitkin voivat olla rikkinäisiä.

Enää Jorin Enkeli ei hengitä.